Blogihaaste: Harrastanko minä?

Haasteen ohjeet ja kilpailu täällä

Uuden Blogitalli-portaalin ensimmäinen viikon blogihaaste, Harrastusanalyysi on jo kovassa kierrossa, ja hienoja kirjoituksia olen päässyt lukemaan useista seuraamistani blogeista. Ajatukseen itse haasteeseen vastaamisesta reagoin ensin katkeralla naurahduksella, mutta päätin kuitenkin olla sen verran sadisti että märehdin itsesäälissä ja puran tuntojani. Tämä voi olla enemmän asian vierestä kuin itse asiaa, mutta antaa mennä kun kerran kirjoitellaan.

Entinen minä olisi nauranut ajatukselle siitä, että hevoset olisi voinut laskea harrastukseksi. Harrastus se oli joskus silloin hamassa lapsuudessa. Kun vuodesta 2003 lähtien elämä on ollut melko lailla ympärivuorokautisesti hevosia, ensin opiskelun ja työn merkeissä, sittemmin hevosenomistajana ja kotitallin pitäjänä, se että olet sataprosenttisen omistautunut tälle eläinlajille oli vähintäänkin elämäntapa. Kutsumus. Jotain mitä ilman et osannut elää. Jotain mikä täytti ajatuksesi. Hevoset olivat syy käydä töissä, syy herätä aamuisin.

Tällaisessa näyssä silmä lepää.. Toivottavasti joskus taas.

Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että talli on ollut tyhjä muutamaa kuukautta vajaan kaksi vuotta. Se on ihan järkyttävän pitkä aika. Ja se on laittanut kaikki hevostottumukseni uusiksi. Mini lähti ratsutuskeikan päätteeksi ylläpitoon heinäkuussa 2013 ja tämän jälkeen olen nähnyt sen kokonaista kaksi kertaa, viime kesänä maastoestevalmennuksessa ja sitten sen ensimmäisissä kenttäkisoissa. Itse yritin lainaratsu-Sennin kanssa harrastaa suht aktiivisesti vielä viime talven ja kevään, mahtuihan sinne jopa pari valmennusta, mutta kesän kynnyksellä se yrittäminenkin jäi. Kaikki vähän jäi. Viimeisen noin puolen vuoden sisään olen ratsastanut peräti kolme kertaa. Voinko vielä sanoa harrastavani hevosia?

Totta puhuen, en ole koskaan ollut kovin intohimoinen tai tavoitteellinen ratsastaja. Pyrin siihen, että se mitä selässä teen, olisi hevoselle eduksi, eli melko tehokasta, läpiratsastuksellista jumppaa, monipuolista kunnon ylläpitoa/-kohotusta oli se sitten kentällä tai maastossa tapahtuvaa, mutta omaan kehitykseeni en ole oikeastaan koskaan voinut sanoa panostaneeni. Tipahdin systemaattisesti etenevän ratsastuskouluharrastajan urapolulta jo nuorena, lähinnä itsenäisesti liikutettavien vuokra- ja hoitohevosten maailmaan. Siellä on opeteltu ja edetty itse, yksin, joskus kantapäänkin kautta mutta aina hevosen ehdoilla. Ehkä siksi olen kasvanut tällaiseksi koulukunnattomaksi, kaikelle silmänsä auki pitäväksi semi-vaihtoehtohevostelijaksi, joka näkee kaikki harmaan sävyt mustan ja valkoisen välillä. Ehdottomasti suurin opettajani on ollut entinen hevoseni Mimmu. Herkkä, mutta kärsivällinen, kaikesta tarkka opetusmestari. Kyran kirjassa on tuttu esimerkki siitä miten mansikkahillon makua ei voi sitä tuntemattomalle kuvailla, sitä pitää itse maistaa - Mimmulla ratsastaminen oli tällaiselle jokaisen mahdollisen ratsastusoppaan kannesta kanteen opiskelleelle lukutoukalle parhaimmillaan sitä kaikkein makeinta mansikkahilloa, teorian muuttumista käytännöksi niin että hehkulamppu loistaa kirkkaana kypärän päällä. Myös Minin alkukoulutus ja sisäänratsastus ihan yksikseni oli hieno projekti, sillä varsan edistyessä ja oppiessa päivä päivältä enemmän sai ihan konkreettista palautetta siitä, että jotain olen tehnyt oikein.

Täti ja varsa 3-v.

Minun todellinen intohimoni on kuitenkin sen ratsastuksen sijaan oikeastaan aina ollut hevosenhoidossa, hevosen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtimisessa, ja sittemmin myös nuorissa hevosissa, näyttelytoiminnassa ja ennen kaikkea kasvatustyössä. Jälkimmäisen voisi valitettavasti kirjoittaa lainausmerkeissä, yhden hevosenhan olen vasta ehtinyt kasvattaa ja sen kantatammanikin olen joutunut myymään. Visioita olisi kyllä kovasti. No, kunhan Mini joskus tulee kotiin.. (Ja sitä ennen saisi ratketa tämä henkilökohtainen finanssikriisi minkä vuoksi tässä hevosettomuuden jatkumossa osittain ollaan.) Näyttelyitä olen sentään saanut harrastaa myös hevosettomana. Tänä syksynä olikin melkoinen putki kun tuntui että melkein joka viikonloppu oli menoja jossain päin Suomea, ja kaikkiaan yhdeksän esityskeikkaa taisin laskea kertyneen. Osa näistä tuli klenkattua kovalla pokerinaamalla ja "show must go on" -asenteella kyyneleitä pidätellen, kun infernaalinen jalkakipu iski kahden näyttelyn ja neljän hevosen viikonloppuna, luonnollisesti hevosta numero yksi verrytellessä.. Mutta hyvin mä vedin :P

Näillä kesän ja syksyn näyttely- ja muutamilla kisahoitajakeikoilla tuli kuitenkin herättyä vähän pelottavaankin huomioon. Tuntuma hevoseen ei ole itsestäänselvyys ja sen tatsin kyllä menettää, jos et ole kuukausiin nähnyt hevosta kuin kuvissa. Jotenkin hevosia ja sitä, että niiden kanssa osaa luontevasti olla tilanteessa kuin tilanteessa, pitää tällä elämänkokemuksella itsestäänselvyytenä. Liian pitkän tauon jälkeen jokin tässä suhteessa kuitenkin järkkyy. Erityisesti vieraiden hevosten kanssa toimiessa, omat reaktiot tulevat selkäytimestä pienellä viiveellä, eikä se toisaalta ole ihmekään. Tässä olenkin tuumaillut, että mitä jos etsisin itselleni ensi vuodelle kisahoidettavaa! Kyllä, hevosharrastajuusrinkini kiertää täyden ympyrän ja palaan pikku hoitsutytöksi! :D Ei minusta kukaan nyt ihan jokapäiväistä hepanrapsuttelijaa ja talliorjaa kuitenkin saa, mutta kisahoitaminen on jotain mistä todella pidän. Voisin lähteä apukädeksi vaikka ihan satunnaisesti yksittäisille kilpailureissuille, jos jollain äkillistäkin tarvetta on. Pysyisi jonkinlainen rutiini ja kosketus hevosiin itselläkin yllä, ja saisi kaivattua "pakoa arjesta" siinä maailmassa missä itse viihtyy.

Yhdistystoiminta on asia jonka en oikein koskaan olisi olettanut minun hevosharrastukseeni kovin vakavasti liittyvän, mutta onhan sekin yksi aspekti jota tässä nyt kahden vuoden verran on tullut harjoitettua, aina vain enenevissä määrin. Kymijoen Ratsastajien toiminnassa olen mukana erityisesti webmasterina/tiedotusvastaavana ja rahastonhoitajana, mutta myös kisa- ja muita järjestelyjä osaltaan hoitamassa ja ideoimassa. Ainakin toistaiseksi tämä on tapahtunut hallituksen ulkopuolella, johtuen siitäkin että tähän asti olen ollut seurassa vain kannatusjäsen.. Saa nähdä, miten ensi viikolla syyskokouksessa käy.

Tulevaisuus, Minin kotiinpaluu ja minun paluuni siihen täysiveriseen tallielämään on edelleen kysymysmerkki. Alustavasti olemme ylläpitäjän kanssa ajatelleet, että hän Ministä luopuisi ensi vuoden syksynä. Jos näyttää siltä, että työ- ja rahatilanteessani sattuisi jokin muutos (lottovoitto?), ja Mini olisi takaisin kotiin tulossa, sen varmaankin astuttaisin ensi kesänä. Mutta noita muutoksia (mielellään positiivisia sellaisia) odotellessa kaikki on vielä vähän haaveilun asteella. Toinen vaihtoehto olisi sitten ehkä uuden ylläpitovuokraajan etsintä. Myymiseen suhtaudun edelleen vastahakoisesti. Vaikka Mini ei nyt ihan halpa hevonen hinnaltaan olisi jos sitä myymään lähtisin, koen silti että mikään hinta ei millään vastaa sen tunnearvoa ja sitä, että se on minun ensimmäinen ja ainoa kasvattini. Tammana se (toivottavasti) saa jatkaa Mimmusta alkanutta linjaa ja pääsen näkemään valintojeni jäljen lukuisissa tulevissa sukupolvissa. Kasvatus ei ole yksilöiden tuottamista, siinä pitää olla joku pitkän linjan ajatus. Jos myisin Minin... Joutuisin aloittamaan hevosharrastukseni  ja -kasvatukseni puhtaalta pöydältä, täysin uuden hevosen kanssa, jos koskaan edes löytäisin sitä kipinää uudelleen. Jokin vetovoima tässä harrastuksessa, tai elämäntavassa, kuitenkin on, että luovuttaakaan ei voi.

Olipas siinä purkausta kerrakseen.. Haastamiset jäävät tällä kertaa väliin, sen verran ahkerasti tämä jo kiertääkin.