tiistai 29. tammikuuta 2013

Tilannekatsaus ja tunnustuksia

Well hello there! Blogi, mikä se on? Pitääkö sinne joskus kirjoittaa?

Valitettavasti saatte tottua tähän hiljaisuuteen, koska kuun vaihteessa Minin on määrä muuttaa koko kevääksi Lempäälään, Annikan treenailtavaksi. Toki sen kuulumisia raportoin sitä mukaa kun niitä saan (ja käyn mahdollisuuksien mukaan tietysti itsekin Miniä katsomassa), mutta odotettavissa on entisestään harveneva postaustahti. Olen vielä sikäli onnellisessa asemassa, että saan tallin kokonaan tyhjäksi: edessä neljä lähes hevosvapaata kuukautta, siis ihan silkkaa lomailua! Vielä nyt riemuitsen, katsotaan kuinka rankoiksi vieroitusoireet käyvät ajan kuluessa. Ja kuinkahan monena aamuna kömminkään ihan vanhasta muistista talliin ja ihmettelen, mihin ne ponit oikein ovat kaikonneet..


Tässä kohtaa kuuntelen ilomielin lukijoiden toiveita ja mielipiteitä tulevista postausaiheista, jos sellaisia vain löytyy. Tarkoitus on ainakin tehdä jonkinlainen postaussarja hevoskirjoista. No, oikeastaan jatkaa sitä: muistan että tuolta hamasta menneisyydestä, noin vuoden takaa, löytyy tällaisen aloitus, köh köh.. Ja tiedä sitten, mitä kaikkea tässä innostuukaan raapustelemaan. Kun ei ole kotitallia sitomassa, aikomuksena on myös panostaa valokuvaamiseen ja esimerkiksi kisoissa kiertelyyn suuremmalla innolla, joten semmoistakin materiaalia on ehkä luvassa. Ihan kuihtumaan blogi ei siis pääse, mutta nyt jos koskaan on hyvä tilaisuus toivoa sellaista sisältöä, mitä haluaa lukea. Olen avoin kaikille ehdotuksille. Koska itseänikin suunnattomasti ärsyttävät sellaiset blogit, joissa vain pyydellään anteeksi pitkiä postausvälejä, lupaan että tästä ei sellaista tule. Periaate on ennenkin ollut että kirjoitetaan kun asiaa (tai asiankaltaista) on, ja tämä jatkuu edelleen. Kukaan tuskin on ennenkään kieli pitkällä kytännyt, koska sitä postausta oikein tulee.. Toivottavasti pysytte matkassa mukana, vaikka sitä asiaa olisi entistäkin vähemmän :)

Pistänpä nyt lopultakin blogiinkin nämä uudenvuoden ratsastusvideot, kun olen niitä jo jonkun aikaa lupaillut. Pidetään näitä lähtötilanteena ja katsotaan, miten Mini oikein kevään mittaan edistyy. HD-laatua klikkaamalla, olkaat hyvä. Hissimusiikit YouTuben valikoimista (päällä on kova yritys vaihtaa tuota ensimmäistä, mutta tube ei nyt ole ystävä).





Tupsahti myös parikin tunnustusta, kiitos Emmi ja Jenna:

New blog love:
Tässä tunnustuksen pelisäännöt:
Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle. Valitse 5 ihanaa blogia ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.


Taidanpa taas olla laiska ja jättää jakamatta.. ;)

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Liebsterhän se siellä

Väitän, että on mahdotonta katsoa Django Unchained ja olla länkkäilemättä seuraavalla ratsastuskerralla.
Kyllä meitä nyt taas rakastetaan ;) Kiitos Karin!

Mikä ihmeen Liebster-palkinto? Kyseessä on Liebster-palkinto, jonka ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 lukijaa. Liebster tarkottaa rakkain tai rakastettu, mutta se voi myös tarkoittaa suosikkia.
 

Säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkkaa bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi bloggaajaa (joilla on alle 200 seuraajaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset, keille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin viidelle suosikkiblogilleen.

Mitähän blogeja en ole kovin usein häiriköinyt tällä?

1. Vastaus on Centered Riding
2. Öh. Tämä on annettu jo niin monesti, että olen varmaan palkinnut kaikki lempiblogini (ainakin) kertaalleen.. Eli tämä jäi nyt lyhyeksi.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Pieniä ja suuria ostoksia


Posti toi Hööksin alepaketin, josta tosin ei ihmeempiä löytynyt: toiveissa oli alevalikoimiin toppaloimia, mutta niiden puutteessa piti tyytyä pieneen kivaan. Estesatula sai nahkavyön alle 30 euron hintaan, Mini harmaan korvahupun (5 euroa) sekä cushion tape -riimun (2,90 euroa) ja siihen käyvän taluttimen (1,60 e). Jälkimmäisessä tosin oli odotetusti niin pilipalitasoinen lukko, että taitaa jäädä ihan koristeeksi.. Pitihän sitä uutta riimua vähän testaillakin tuossa päivänä eräänä. Eli siis eilen, piti tarkistaa. Ollut vähän pitkä viikko :D


Yllä olevat lahnansilmäiset edustuskuvat olivat työn ja tuskan takana, poseeraamista mukavampaa oli Ministä kaikenlainen pöllöily..



Tuli käytyä eilen myös Heppatarvikkeessa, kun Facebook-sivujen alekorissa (tsekkaa ja tee löytöjä!) oli jotain vastustamatonta. Olen ehkä turhan paljon haaveillut laatuarvostelukarsinnoista viime aikoina ja toissailtana ajattelin tärkeysjärjestyksessä ihan siellä ykkössijalla (just joo) olevaa dilemmaa: meneeköhän Mini askellajikokeen koulu- vai estesatulalla, ja jos jälkimmäisellä, onko minulla yhtään siistiä valkoista huopaa? Ei! Tätä mietiskelin töiden lomassa ja muistelin Heppatarvikkeesta vielä löytyvää valkoista Equiline Ipanemaa. Se oli jo nettisivuilla alennettuna, mutta silti vielä turhan suolaiseen hintaan.. Tauolla sitten räpläsin FB:ia puhelimen kanssa ja kas! Alekoriin oli lisätty valkoinen Ipanema! Tässä kohti oli jo aivan välttämätöntä varata se itselleni, koska tämähän oli lähes kohtalo. Minulla on siis pieni Ipanema-addiktio, ja tässä kävi nyt niin, että ei kahta ilman kolmatta. Eli punaisen ja mariinin huopa-huppusetin sekaan sai liittyä valkoinen "tosi edulliseen" 70 euron hintaan. Ipanemat elävät erityisessä suojelussa ja ovat säästössä tuleviksi kisahuoviksi, eivät nimittäin ole edes talliin asti päätyneet etten vahingossakaan "vähän testaa"..


Viikon siltikin ehkä paras ostos löytyi Citymarketista! Olen aikoinaan ihastunut paikallisessa Robin Hoodissa myytyyn joustavaan saaviin, joka on ollut maailman monikäyttöisin ja kestävin ämpäri ikinä. Koska ne ovat niin uskomattoman hyviä ja liki tuhoutumattomia, niitä ei tietenkään myydä enää. Saavit kestävät pakkasiakin todella hyvin, vain kahva niistä joskus katkeaa. Näin oli nyt käynyt toiseksi viimeiselle vanhan liiton saavilleni, ja olin jo hätää kärsimässä. Ostin Robbarista vastaavan mutta ei aivan saman (ja alkuperäistä melkein puolet kalliimman) korvikesaavin, mutta sehän halkesi tarhassa koko mitaltaan heti ensimmäisenä kovempana pakkaspäivänä. Suruni oli jo suunnaton, mistä saisin kunnon ämpäreitä tilalle?

Siinä se on!
Kohtalo taisi taas johdatella minua, kun Kauppakeskus Veturissa pyörähdin keskiviikkona. Haahuilin Citymarketin kassan tuntumassa miettien oliko minulla puoliakaan niistä asioista joita olin ostamassa (ei, menin kotimatkalla vielä toiseen kauppaan) kun huomioni kiinnittyi.. mihinkäs muuhun kuin ihan just niihin ihkaoikeisiin saaveihin! Ei näillä kai mitään merkkiä ole, mutta kyljessä ollut tarra oli se sama vanha. Vain vaivoin pidättelin riemunkiljahdukset sisälläni, ja otin matkaani kaksi isompaa (noin 40 litraista?) ja yhden keskikokoisen ämpärin. Ihanaa! Pitää vielä käydä ostamassa niitä lisää "loppuelämän tarpeiksi", kun hintaakin oli tuolla isommalla vain 5 euroa.

Miksi tämä ainoa oikea ämpäri on se ainoa oikea? Kuten jo sanoin, se on käytännössä tuhoutumaton, toisin kuin moni vastaava. Kestää hampaita ja tallomista vaikka paukkupakkasilla. Kun ei ole metallisankaa tai muita osia, se on turvallinen vaikka leluksi päätyisikin. Joustavuutensa vuoksi sitä on helppo kantaa, parikymmentä litraa vettä kulkee yhdellä kannolla (ja yleensä hevonen toisessa kädessä). Tarhassa/laitumella se pysyy pystyssä sellaisenaan tai autonrenkaan sisällä, karsinassa se on loistava sen perinteisen mustan laastipaljun "sisäkumina". Se 40-litrainen palju on perinteisesti yleinen vesisaavi, mutta monessa suhteessa ärsyttävä ja epäkäytännöllinen. Puhtaanapito on hankalaa: mustassa saavissa veden puhtautta on vaikea arvioida (jokainen lienee joskus pessyt sitä tolkuttoman limaista laidunsaavia, jonne on monena päivänä vain lisätty vettä kun "oli se ihan puhdas"?), ja jos saavi onkin puolillaan turpeista vettä yöllisen uimakoulun jäljiltä, joutuu (karsinassa) sen ensin ämpäreillä tyhjentämään ennen kuin itse saavin saa raahattua pesulle. Samoin täyttövaiheessa pitää juosta ämpärin kanssa edestakaisin. Mutta sisäkumi pelastaa! Tuo on täydellisesti 40 litraisen paljun kokoa, sujahtaa juuri sisään eikä jää milliäkään liikkumavaraa. Sisäkumi on helppo napata mukaan pesulle, ja tulee yhdellä kannolla vesineen takaisin karsinaan. Vaaleasta (useimmat saavini ovat olleet noita turkooseja) väristä erottuu likainen vesi ensivilkaisulla, ja vähänkin likainen vesi tulee vaihdettua & saavi pestyä. Ihan parhautta!

lauantai 12. tammikuuta 2013

"Kyllä Perho kasvattaa"

..eli muistoja ja mietteitä hevosalan opiskelusta.

Minunhan pitäisi lopultakin työstää sanoiksi ja videoiksi ne uudenvuodentienoon hevostelut, mutta kun.. Kerrankin on jotain postaamisen aihetta pyörinyt viime päivinä päässä, joten mitä tätä pidättelemään. Uusi Ypäjä-sarja on herättänyt paljon kohua ja keskustelua (erityisesti) ht.netissä. Pakkohan tuota sitten oli itsekin muutama jakso Areenasta tiirailla, niin tietää mistä puhutaan. Minussa sarja tai lähinnä sen ympärillä ja lopulta koko hevosalan opiskeluun kohdistuva keskustelu on herättänyt vain kaipuun nuoruusvuosiin!

Ajassa on palattava takaisin kymmenen vuotta.. (Kyllä, olen vanha. Jatketaan.) Keväällä 2003 kävin siis ysiluokkaa Sipoon yläasteella ja mietin kovasti, minne yhteishaussa oikein haen. Kotikunnan lukio tuntui poissuljetulta vaihtoehdolta, ja ysiluokan alussa mietin lähinnä ratsastus- tai hevoslukioita - jos siitä saisi vähän lisämakua koulunkäyntiin. Kouluvuoden edetessä ja opiskeluinnon alati laskiessa jo siellä yläasteen puolella, mietin jossain vaiheessa onko se lukio ollenkaan minun juttuni, ja suuntasin mielenkiintoni rehellisesti (hevosalan) ammattikoulujen puolelle. Lopulta opon painostuksella ja ehkä vanhempienkin myötävaikutuksella päädyimme kompromissiin: molempi parempi, eli etsinnässä olivat vaihtoehdot, joissa voisi samaan aikaan niin yleissivistyä lukio-opiskelun parissa tulevaisuuttaan ajatellen, kuin pitää itsensä järjissään sen opiskelun ajan suorittamalla hevostenhoitajan tutkintoa.

En edes muista, mistä alun perin keksin, että haluan Perhoon. Sen muistan tienneeni jo silloin, että mikään laitosmainen ilmapiiri ei ole minun juttuni, joten etsin suosiolla pienempiä kouluja. Koulut, joissa oli mahdollista suorittaa yhdistelmätutkinnoksi ja ammattilukioksikin kutsuttu kolmoistutkinto, olivat silloin harvassa. Jotenkin Perho sitten ponnahti esiin, ja kun Hevostalli.netissä vielä "mollilaiset" niin mukavasti keskustelivat, niinhän siinä kävi että yhteishakulomakkeeseen ykkössijalle päätyi Keski-Pohjanmaan maaseutuakatemia, Perhon toimipaikka.. Piti ihan goolettaa mikä se nimi tuolloin oli, koska koulun alkaessa se oli uudistunut Keski-Pohjanmaan maaseutuopistoksi ja Perhon yksiköksi. Tutkinto oli maatalousalan perustutkinto, hevostenhoitaja, ja se lukiokin oli ynnätty samaan syssyyn. Pääsy oli sillä noin ysin (en muista tarkkaa enkä jaksa etsiä todistusta laskeakseni..) keskiarvolla 99,99 % varmaa, joten vaikka kakkosvaihtoehtoni Harjun pääsykokeisiin tulikin kutsu, jätin menemättä. (Perhoon ei siis vielä silloin ollut pääsykoetta.) Ja pääsinhän minä sisään, kuten taisivat kaikki muutkin hakeneet. Kesäkuussa kävin vielä tutustumassa kouluun, ja elokuussa se oli edessä. Ihan uusi elämä; muutto 400 kilometrin päähän, pieneen tuppukylään, opiskelija-asuntolan soluun seitsemän muun kanssa.

Haanen Hurja & Pyry Waan, elokuu 2003
Edessä oli neljä lukuvuotta täynnä uusia kokemuksia, onnistumisia, pettymyksiä, raivaussahan käyttöä ja traktorilla ajoa, hitsaustunteja, ”tallin tekniikkaa” eli lähinnä tarhojen putsausta kaatosateessa, varsojen opetusta (vaikka aina ei ollut selvää, kummat oppivat enemmän: hevos- vai ihmislapset), kilokaupalla lahkeissa asuntolaan raahautunutta purua, turvetta, hiekkaa ja kuraa, ratkiriemukkaita luokkaretkiä varsanäyttelyihin, Kyvyt Esiin –tilaisuuksiin ja ennen kaikkea suomenratsujen kuninkaallisiin Ypäjälle, uskomattoman opettavaisia työssäoppimisjaksoja, lukemattomia tunteja toimihenkilötehtävissä palelemista kisoja ja näyttelyitä järjestäen, tallivuoroja lukion koeviikolla, tallivuoroja uutena vuotena, tallivuoroja kesälomalla, unohtumattomia hevospersoonia ja enemmän pikkukyläahdistusta kuin ihmisen psyyke on tehty ilman mielialalääkkeitä ja Dr. Philin sessioita kestämään. Antaisinko mitään siitä pois? En. (No ehkä sen koeviikkotallivuoron. Fysiikan kokeessa kirjoittelin haikuja gammasäteilystä ja vastasin kysymykseen "Miten ydinvoimalat mielestäsi toimivat?" lyhyesti ja tyhjentävästi "Hyvin". Sain kurssista kutosen. Eivätkä ne muutkaan kokeet ihan mainittavan hyvin menneet.)




Kyllä, se oli ajoittain rankkaa. Sanokoot isompien koulujen kasvatit pienistä "mullikouluja" pilkaten mitä sanovat: kyllä pienemmässäkin oppilaitoksessa oppii töitä tekemään. Ja se henkinen puoli.. Itse asuin asuntolassa kaksi ensimmäistä vuotta, sen jälkeen vuokralla muualla. Voin suoraan sanoa että asuntolaelämä oli pahimmillaan yhtä helvettiä. Voin sanoa, että kaikkea on tullut nähtyä. Lukijan mielikuvituksen varaan jätettäköön, mitä se voi sisältää, ettei tästä tule ihan K18-tekstiä. Asuntolabileet, yleinen mellestäminen ja solutovereiden täydellinen kykenemättömyys ylläpitää solun asuttavaa siisteystilaa kävivät kyllä hermoille. Mutta elossa siitäkin on selvitty, ja ainakin nyt kaikkien vuosien jälkeen hyvät muistot voittavat ylivoimaisesti ne huonot. Varsinkin ensimmäinen vuosi, kun jaoimme solun oman luokkamme kanssa, oli suorastaan ikimuistoinen. Legendaarisia lausahduksia (kuten otsikossa - tuota voi soveltaa ihan mihin tahansa henkisestä kasvusta ja sietokyvystä, aina ruokalan herkullisiin keitoksiin) ja ikimuistoisia tilanteita riitti. Itse olin (olen..) hiljainen hissukka joka ei kouluvuosina, eikä sen jälkeenkään ole nauttinut tippaakaan alkoholia, mutta koinko että olisin jäänyt sen vuoksi ulkopuoliseksi? En.


Asuntolassa voi saada myös tällaisia ystäviä
Ypäjä-sarja on kerännyt paljon huomiota juurikin biletys- ja rellestyspaljastustensa vuoksi. Kun samaa elämää on tullut seurattua vierestä aitiopaikalta, tällainen kohu tietysti naurattaa - tuliko jollekin oikeasti yllätyksenä, miten nuoret käyttäytyvät? En edes sano "nykynuoret" koska hei, kyllä se elo on aina ollut samanlaista. Oli kymmenen vuotta sitten oman ikäluokkani kanssa, ja aivan varmasti kymmenen vuotta siitä taaksepäin, ja niin edelleen. Jos kasataan saman katon alle lauma juuri peruskoulun päättäneitä, kotoa pois muuttaneita tyttösiä, kyllä siinä väkisinkin "viini virtaa ja laulu soi". Useimmat saavat siitä huolimatta hoidettua kunnialla niin opiskelu- kuin hevosenhoitovelvollisuutensa. Sen kummemmin puolustelematta tai toisaalta moralisoimatta, tätä kuitenkin tapahtuu kaikkialla. On aina tapahtunut ja kaikesta valvonnasta huolimatta tulee varmasti aina tapahtumaan. Nuorten juominen on aika paljon hevoskouluja isompi ilmiö. Hevoskouluistakaan sitä tuskin voidaan koskaan täysin kitkeä pois. Joten turha jeesustella, ja tämä keskustelu saa minun osaltani olla tässä. Tarkoitan nyt vain sanoa, että ei siellä kukaan ketään väkisin humalaan juota, ja porukkaan voi kuulua, vaikkei joisikaan. Piste. Palataan positiivisiin asioihin.

Haanen Helmi ensimmäisillä ajokerroillaan
Iinun Vilpertti


Siron Mikker


Kukas muu kuin Himpula
Hevosethan siellä se pääasia kuitenkin ovat. On ehkä klisee sanoa, että hevonen on itsessään suurin opettaja, mutta tottahan se on. Kun opiskeluaikoina olen päässyt koululla käsittelemään (heittämällä arvioituna) ehkä noin viittäkymmentä hevosta, plus työssäoppimispaikoissani reilusti yli sataa, on siinä iso määrä kokemusta jota ei vain muuten kuin käytännössä voi saada. Ja kuinka kauan kestää tavallisena hevosharrastajana, tuntiratsastajana saada tuollainen määrä kokemusta? Elinikä?

Vielä vanhan opetussuunnitelman aikaan tutuksi tulivat myös lehmät ja siat
Minä en lähtenyt Perhoon ratsastusleirin toiveissa, enkä sellaista saanut. Kasvatuspuolen opiskelijana minulla oli ehkä parikymmentä ratsastustuntia perusopintoihin sisältyen, ja niistäkin jossain vaiheessa tehtiin "kasvatusporukka saa käyttää pöllöjä pv-ratsuja maastossa kun muut eivät halua" -tunteja. Valinnaisella ratsastuskurssilla (vaihtoehtona ravikurssi, jolla suoritetaan C-kortti) sentään pääsi perehtymään niin Centered Ridingiin, klassiseen kuin lännenratsastukseenkin. Ihana puoli hevosalan opiskelijana on myös se, että muiden ratsastusta on mahdollista seurata liki määrättömiin. Katsomosta tuli tiiviisti seurattua kaikki vierailevien valmentajien tunnit, Veikko Heikkilästä Helkky Pakariseen. Ennen Perhoon menoa olin ajanut hevosella vain pari hassua kertaa, joten sen puolen oppiminen on ollut ehkä isoin yksittäinen plussa. Samoin kengityksen ja kavionhoidon oppimisesta on ollut suuri hyöty. Ja voin täysin vakavissani sanoa, että tallimestarimme opettama mystinen mutta toimiva "näin viikkaat loimen siististi karsinanoven tankoon" -tekniikka on pelastanut elämäni niiiiin monta kertaa.

Äärettömän hyödyllistä on tietysti ollut kaikki kasvatuspuolella opittu, niin koulussa kuin työssäoppimispaikoillakin. Jos ilman hevosalan koulutusta olisin koskaan hevosenomistajaksi asti päätynyt, tuskin olisin ikinä ollut osaamiseltani siinä pisteessä, että olisin omaa tammaa uskaltanut varsottaa, ja sitä omaa varsaani itse kasvattaa ja kouluttaa.

Haanen Helmi
En oikein osaa edes kuvitella missä olisin nyt, jos en olisi koskaan Perhoon lähtenyt. Olisinko saanut kotikunnan lukiota koskaan kunnialla läpi, kun lähimmät peruskoulussa saadut ystävätkin lähtivät muualle opiskelemaan? Opiskelutekniikkani on aina ollut onneton, mutta Perhossa lukio- ja mollijaksojen (molli on siis lyhenne maaseutuoppilaitoksesta, millä nimellä koulu on takavuosina tunnettu) vuorottelu toi mukavasti vaihtelua, ja pystyin lukiossakin löytämään edes hippusen motivaatiota aina kahdeksaksi viikoksi kerrallaan. Tällä pohjustuksella olisi tietysti syytä olettaa että olen valmistunut rimaa hipoen.. No ei, päättötodistuksen keskiarvo on noin 8,5 ja yo-kirjoituksista tuli rivi L-E-E-E-C. Esimerkiksi englannista sain joka kurssista kympin ja luonnollisesti se laudaturkin tuli siitä. Mutta opiskella en osannut. Mihinkään yo-kirjoituksiin en valmistautunut paria päivää pidempään, joten siitä voi ehkä päätellä, kuinka antaumuksella suhtauduin tavallisiin kurssikokeisiin. En yksinkertaisesti olisi selvinnyt hengissä tavallisesta lukiosta, jos en olisi saanut tasapainottaa sitä vuorojaksoin tekemällä jotain aivan muuta.

Kun lähdin opiskelemaan hevosalaa, ei ajatukseni koskaan ollut, että siitä tulisi minulle loppuelämän ammattia. Muutaman vuoden alan töissä kuitenkin viihdyin. Miksi ei enää? Suurin kysymys on varmasti raha. On tunnettu fakta että hevostenhoitajan työt ovat Suomessa surkeasti palkattuja, ja muutenkin työolot ovat pääsääntöisesti onnettomat. Edelleen koen että hevostenhoitaja on se kutsumusammattini, mutta on asioita joista elämässäni en sen kutsumuksen takia halua tinkiä. Jos joku tarjoaisi minulle hevostenhoitajan töitä nykyisellä palkallani, niin ehdottomasti lähtisin hetkeäkään miettimättä. Mutta sellaista ei tule tapahtumaan. Siispä haaveilen lottovoitosta ja siitä, että jonain päivänä minulla on oma hevosalan yritys.. Sillä välin käytän oppimaani korkeaa työmoraalia muissa töissä. Hevosalalla kun se kiittävä palaute on niin harvassa, tuntuu muuten harvinaisen hyvältä, kun rekryfirmasta tulee palautetta että olet ollut asiakkaan paras työntekijä ikinä, mistä tuollaisia oikein saa? Hevostenhoitajistahan meitä saa.

Hevosalan opiskelu ilman aikeita jäädä alalle on asia, josta en itsekään ole vain yhtä mieltä. Toisaalta, omasta taustastanikin huolimatta tuomitsen sen: muun muassa sen vuoksi, että opiskelu on yhteiskunnalle kallista, ja ilmaisten harjoittelijoiden ylitarjonta syö jo itsessään töitä valmistuneilta. Lisäksi ne motivaatiota vailla olevat lusmut evvk-opiskelijat myös leimaavat harjoittelupaikoillaan kaikkia alan (ja etenkin oman koulunsa) opiskelijoita. Eihän tuollaisesta aineksesta pitäisi hevostenhoitajia kouluttaa, mutta kun koulut haluavat tukien vuoksi pitää opiskelijamääränsä korkealla, ei niitä voi pihallekaan potkia. Kuitenkin, myös se "huvin vuoksi" opiskeleva (köh, kuten minä) voi tehdä hommansa tosissaan, tunnollisesti ja huolella. Ja faktahan on, että vaikka on absurdia käydä kallis koulutus vain vaihtaakseen sen jälkeen alaa, niin verovaroja niissä toisen alan töissä tulee kaikella todennäköisyydellä enemmän kartuttamaan kuin hevostenhoitajana. Päivi Laineelta oli juuri perjantain 11.1. Hevosurheilussa hyviä kommentteja asiasta, ja pointteja joita en aiemmin ole ajatellut: vaikka hevosalan koulutuksen saanut ei alalle työntekijänä tai yrittäjänä jäisi, hän harrastajanakin tarvitsee alan palveluita ja näin luo työpaikkoja. Ja niinhän se on, että hevosalan koulutuksesta saa uskomattoman hienot eväät ihan tähän pelkkään harrastamiseenkin.




En tiedä pitikö tässä kirjoituksessa olla jokin punainen lanka, tai sanoinko tässä puoliakaan siitä mitä minun oli määrä sanoa. Kovin informatiivinen tästä ei tullut, mutta toisaalta, ei minulla Perhon nykytilanteesta ole mitään tietoakaan, kun omasta valmistumisesta tulee jo kuusi vuotta ja takavuosina niin aktiivinen mollifoorumimme on hiljentynyt, kun uusia ikäluokkia ei ole tullut mukaan keskustelemaan  ja tuomaan meitä vanhuksia ajan tasalle. Ehkä pohjimmainen tarkoitus oli vain saada näitä mietteitä ulos. Paljon olen todellakin viime aikoina miettinyt omia Perho-vuosiani, kun hevosalan koulutus on niin kuuma peruna tällä hetkellä. Ehkä aika on kullannut muistot ja saanut unohtamaan ne huonoimmat puolet, mutta kaipaan sitä aikaa, todella paljon.

Luokkamme (kasv03) jättämä pysyvä kädenjälki mollille: hitsatut liukuesteet ison tallin kaivonkansissa. Ainakin toivottavasti ovat yhä paikallaan! Tiedä sitten, toimivatko ne liukuesteinä, mutta hauskaa meillä oli niitä tehdessä..

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

11 faktaa ja vastausta

Karin (Jorepallo ja Siljaponi -blogista) muisti meitä haasteella, jonka tekaisen alta pois odotellessani inspiraatiota Mini-videoiden editointiin. Miksi pitää kuvata HD-videota, kun läppärini ei oikein jaksa niitä käsitellä..?

Haasteen säännöt:
Kerro 11 faktaa itsestäsi
Vastaa haastajan 11 kysymykseen
Keksi 11 uutta kysymystä
Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
Kerro bloggaajille että olet haastanut heidät

Koska Karin jätti kysymyksissään option haastamatta jättämiselle ja pääni ei jaksa kehitellä noita uusia kysymyksiä (faktoissa on aivan riittämiin), jää tällä kertaa jakamatta eteenpäin.. ;) Pääsen taas pelottelemaan ihmisiä omituisuuksillani, eli tervemenoa vain kaikki lukijat!

Faktat, hyvin randomit sellaiset:

1. Tänään eilen toissa päivänä (tämän postauksen tekeminen on kestänyt yllättävän kauan!) tuli täyteen kolme vuotta nykyisessä työpaikassani, ja kauhukseni laskeskelin, että se on jo kauemmin kuin olen tehnyt "oman alani" eli siis hevostenhoitajan töitä yhteensä. Olen siis leipomotyöntekijä, ja tähän pestiin olen päätynyt aivan sattumalta ilman suurempaa intohimoa alaan. Paikkaa tarjottiin ja minä menin. Olin ensin pitkään VMP:n listoilla epämääräaikaisena (määräaikaisena ilman määräaikaa - ei, se ei tule sen selvemmäksi selittämällä) peläten jatkuvasti henkeni edestä (ihanan stressaavaa) mutta viime vuoden elokuusta asti olen ollut ihan "talon kirjoilla".

2. Vaikka olen totaalinen leffafriikki, en ole katsonut telkkaria moneen vuoteen. Aikanaan tallentava digiboksini hajosi ja lykkäsin uuden ostoa (työajoistani johtuen sen olisi oltava tallentava ja ne ovat niin kalliita). Lopulta olin tipahtanut kärryiltä kaikista sarjoista joita olin joskus seurannut, ja annoin olla. Viime syksynä lopultakin päivitin pelit ja vehkeet nykyaikaan (40" 3D-led-tv ja 3D-bluray-/tallentava digiboksikombo), lähinnä koska elokuvien katsominen vanhasta kuvaputkitelkkarista raastoi sieluani ja silmiäni. Hyvä kuvanlaatu on iloinen asia. Mutta telkkaria en oppinut katsomaan. Aikani yritin selailla ohjelmaoppaita ja uusinnanuusinnanuusintoja, vain todetakseni että ei sieltä mitään katsomisen arvoista koskaan tulekaan, joten en vieläkään katso telkkaria. Olen siis ihan ulkona kun ihmiset puhuvat kotimaisista tv-sarjoista, tai siitä kuka mistäkin Idolsista tai Voicesta on ponnahtanut pinnalle.

3. Leffafriikkeydestäni olen vastaavissa faktahaasteissa kertonut ennenkin, mutta heitetään kehiin sellainen tilastotieto, että viime vuonna olen käynyt elokuvateattereissa 32 kertaa (jos mukaan lasketaan sellaiset elokuvat jotka olen käynyt katsomassa useamman kerran, ja kaksi teatteriesitystä eli siis teatteritallennetta vai mitä ne on). Minulla on myös leffablogi, mutta se on olemassa enemmänkin omia muistiinpanoja kuin lukijoiden viihdyttämistä varten, eli mitään järjellisiä elokuva-arvosteluja tai juuri muutakaan järjellistä sieltä ei pääse lukemaan.

4. Leikillään jo ehdotettiin että taannoisten "X:n tarina" -postausteni jatkoksi olisin kertonut koiristanikin, joten ympätään heidät tähän yhteyteen ;)

Pieni mökötöö


Saku (tai Sakari tai Sapu tai Pupu tai Pupuapina) on pieni sekarotuinen (hyvin sekainen sellainen eli ei harmainta hajua aineksista), jonka otin RekkuRescuelta. Varsinainen "rescue" se ei ole, vaan sen emo oli löytökoira joka tuotiin Suomeen yhdistyksen hoiviin synnyttämään. Saku liittyi Ratsumäen vahvuuteen siis jo luovutusikäisenä, ja on nyt suunnilleen 2,5 vuotta vahtinut tiluksia (jos häneltä itseltään kysytään, hän on Suuri Ja Tärkeä - oikeasti se on vähän nössö).



Netti (tai Neppis tai Nepu tai Nepula tai Nebula) on sen sijaan aito maahanmuuttaja, RekkuRescuelta tämäkin. Melkein 3-vuotias laikamix-narttu on kuulunut ruokakuntaan nyt jokusen kuukauden ja osoittautunut aivan loistotyypiksi, vaikka se vähän ex tempore meille muuttikin. Omistajan muuton takia Virossa tarhalle päätynyt, koko elämänsä ulkona viettänyt koira tuli muutaman tarhakuukauden jälkeen kotihoitoon Helsinkiin ja pian sain veljeltäni puhelun: otatko koiran? No mikä jottei. Sakari sai (loputtoman) energisen painikaverin eikä se kissojakaan ole syönyt.

5. Kissoista puheenollen!


Joskus Isällä ei ole selkärankaa
Isä on Ratsumäen kiistaton hallitsija kaikista kaksi- ja nelijalkaisista. Majesteettisen uljas karvapallo huokuu ikiaikaista viisautta ja onkin ehkä ollut olemassa jo ennen maailmojen syntyä. Isä tunnetaan ainakin nimillä Esi-isä, Isi, Isikii, Raul Castro ja vastikään hän sai uuden nimen ja tittelin Paroni Hubert. Isän nimi oli ennen ehkä Viiru, mutta kukaan ei muista sitä enää. (Castro selittyy toisella talon mukana tulleella kissalla Viidnalla. Viidna on hyvin hankala kissannimi, joten pian hän oli Fievel matkalla Amerikkaan tai Fidel Castro, jotka ovat selvästi yksinkertaisempia.) Isä on mestarivaras, joka vie kaiken vietävissä olevan, kelpasi se syötäväksi tai ei, mutta hänen näkökulmastaan ne tietysti kuuluivat alun alkaenkin hänelle. Isä on myös kylmäverinen metsästäjä ja erityisen mieltynyt oraviin.

Silkkitassu on kaiken lukemisen vannoutunut vihollinen

Silkki on tunnettu myös hyvistä ideoistaan
Silkkitassu (tai Silkki, Chica, Chipa. Chipalee, Sipsi, Sipu, Sipuli...) on kaikkien aikojen lempikissani, pieni kaunis harmaa diiva, joka rakastaa huomiota ja ottaa sen väkisin jos sitä ei muuten tipu. Se ei suostu ulkoilemaan jos pakkanen tippuu alle viiden asteen, ja purkaa turhautumisensa muiden kissojen ärsyttämiseen. Se on kaikin puolin todella "high maintenance" -luonne, mutta aivan täydellinen Kissa joka tulee kehräten luokse kutsuttaessa eikä koskaan kyllästy rapsutuksiin (ei edes silloin, kun itse haluaisit jo nukkua, ja se pehmeästi läpsii sinua naamaan muistuttaakseen kuka täällä määrää).

Täplä (Täptäp, Täpy, Täpyli, Äpyli, Tsäbä) on Silkin tapaan muuttanut meille jo aikuisiässä, ja samasta paikasta Silkin kanssa. Itse asiassa lähdin Täpyä hakemaan, mutta kaksi kissaahan mukaan lähti.. Noiden kahden jättiegon rinnalla Täpy on tasapainoinen tapaus ja niiden kyykyttämä tossukka, mutta jopa "persoonaton", koska meillä on jostain syystä aina ollut hyvin erikoisia kissoja, muutenkin kuin nimiltään. Täplä pelastaa tilanteen "viehkeällä" äänenkäytöllään, se on hyvin puhelias kissa mutta sen rääkyminen on aika omalaatuista.

6. Vuoden 2012 kohokohta yleisesti elämässäni oli fun., ja erityisesti tämä ilta (25.09. The Circuksessa) ja tämä nimenomainen hetki eli encorena Some Nights (video ei ole oma, koska oma on äänenlaadultaan ihan törkeän huono):



7. Koska rakas menomondeoni on usein blogissa mainittu niin hyvässä kuin pahassa, tässä se nyt on ihan kuvassa:


Mondeo on kaikista vastoinkäymisistämme huolimatta hyväntahtoinen auto, joka tarjoaa täydelliset ominaisuudet minun tarpeisiini, eli siinä on tilaa ja riittävästi vetokykyä yhden hevosen kuskaamiseen (kesäkelillä).

8. Ihan lapsesta asti olen kuitenkin halunnut Land Roverin.

9. Mutta en uskalla ajatella auton vaihtoa, koska pelkään että menomondeo saa siitä vihiä, suuttuu minulle ja leviää käsiin. Minulla on monia tällaisia pieniä vainoharhaisuuksia, johtuen siitä että vaikka toisissa asioissa minulla on kieltämättä ollut tuuria elämässä, minulla on myös taipumusta käsittämättömiin, jopa koomisiin mittakaavoihin yltäviin karman takaiskuihin ja onnettomuusputkiin, joille ei niiden kerran alettua näy loppua. Kesä 2008 vetää edelleen pohjat: matkan varrelle mahtui niin selän kuin varpaan hajoittamista ja monia pieniä hevostapaturmia, mutta huipentumana oli käden telominen samuraimiekan kanssa.

10. En osaa sanoa ei. Koskaan. Tämä piirre on tuonut minulle paljon harmia elämässäni, tuoreimpana myönnyin tänään Kymijoen Ratsastajien rahastonhoitajaksi, kun tulevan webmasterin ominaisuudessa olin läsnä hallituksen kokouksessa :D

11. Tämä on lempivalokuvani vuodelta 2012:



Vastaukset:

1. Mihin ihastuit lempihevosessasi?
Jos lähdetään siitä olettamasta, että Mini on minun lempihevoseni, niin käsite "ihastumisesta" on tietysti hieman toisenlainen, koska hevonen on oma kasvattini ja olen sen jo aivan vastasyntyneenä nähnyt. Ja kuka voi olla ihastumatta vastasyntyneeseen varsaan? :D Mutta jo pikkuvarsasta asti Minin upein piirre on ehdottomasti ollut sen helppo ja mutkaton luonne, se on aina suhtautunut uusiin asioihin rohkeasti ja oppinut kaiken "kerrasta".


2. Mitä teit uutenavuotena?
Ystäväni Annika oli kylässä (kuten olen jo tullut maininneeksi.. muutaman kerran), ja uudenvuodenaattona me päivällä heppailimme (ja Mini hyppäsi ensimmäiset esteensä ratsastaja selässä) ja illan söimme hyvin ja katselimme Netflixistä Pretty Little Liars -sarjaa, kun emme voineet lopettaakaan kerran aloitettuamme. Kävin vielä heittämässä työkaverin baariin ja ehdin kotiin juuri keskiyöksi, jolloin katselimme vähän aikaa raketteja ulkona ja taisimme sitten jatkaa vielä jonkin aikaa telkkarin äärellä.. Oltiinkohan me nukkumassa ennen kahta? Hyvin laiskaa uudenvuodenviettoa siis!

3. Jos et haastanut yhtätoista blogia jatkamaan haastetta: mainitse kolme blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat lisää huomiota.
Jos taas haastoit muita blogeja, kerro näistä blogeista lyhyesti kolmesta (esittely blogin sisällöstä sekä miksi seuraat kyseistä blogia).
(Tulkitsen tehtävänantoa niin että minun ei tarvitse esitellä näitä sen enempää.)
* Ratsuiluja
* Tunne Hevonen
* TMI Mintti Rautioaho ja ymppään samaan myös Anna Kilpeläisen blogin

4. Kuinka usein käyt tallilla?
Ehdoton minimi on neljä kertaa päivässä, ylärajaa ei taideta tuntea.. Ihan joka päivä.

5. Mitä tallirutiineihisi kuuluu?
Koska tallirutiini on tiukasti nivoutunut muuhun elämään, koko päivärutiini tiivistettynä romaanimuodossa: Aamulla viivyttelen aikani herätyskellon torkkujen kanssa (latasin puhelimeeni sovelluksen, joka laittaa minut ratkomaan matikantehtäviä jos haluan herätyskellon torkulle tai pois päältä: heräämistä tämä ei ole helpottanut, mutta kuin ihmeen kaupalla selviydyn 8 * 14 tyyppisistä päässälaskutehtävistä puoliunisena heittämättä puhelintani seinään) kunnes koirat tuumaavat että nyt riittää ja hyppivät naamallani niin kauan että huudan "okei, okei, olen hereillä" ja nousen. Vetäisen yöpaidan päälle toppahousut ja -takin, lasken keittiöstä ämpärillisen kuumaa vettä, ja otan koirat mukaan ja könkkään ämpärini kanssa pihan poikki. Toivotan hyvät huomenet poneille, laitan radion päälle ja vien veden ja aamuheinät tarhaan. (Väkirehuja kukaan ei saa aamulla, Minille voin heittää kuppiin pari kuivaa leipää.) Ensin vien tarhaan Pandaponin ja perässä menee Ministeri. Yleensä harjaan molemmat pikaisesti: loimia niille harvemmin tulee ja inhoan karvaan jäävää, ulkona kastuvaa turvetta. Kun ponit on ulkoistettu, siivoan Minin karsinan ja ehkä jos olen viitsiväinen, laitan jo iltaheinät valmiiksi. Jos olen erityisen viitsiväinen, laitan ne slowfeeding-verkkoon ja punnitsenkin. Eli yleensä en. Muistan tässä vaiheessa laittaa sähköt tarhaan (ja sammutan radion) ja lähden koirien (ja sen ämpärini) kanssa takaisin sisälle.

Päiväheinien jako tapahtuu heinävintiltä käsin, mikä tarkoittaa että Mini muuttuu usein käveleväksi heinätelineeksi
Työvuorosta riippuen ratsastus/muu liikutus tai aktiviteetit tapahtuvat yleensä aamutoimien jälkeen, mutta joka tapauksessa hevoset saavat yhdet päiväheinät ennen töihin lähtöäni ja toiset kun tulen kotiin, ruokintavälin ollessa noin 8,5 tuntia. (Jos minulla on erityisen aikainen työvuoro eli olen kotona jo puoli seitsemältä, saatan ratsastaa illalla kunhan Mini on saanut syötyä. Myöhimmillään olen kotona yhdeltätoista, silloin en ratsasta, yleensä.) Heinät annettuani haen tallista Minin iltaruokaämpärin (2 dl melassileikettä) ja tuon sen sisään turvotettavaksi.

Koomailen yleensä tietokoneen äärellä aikani ja raahaudun lopulta iltatalliin (eli noin 00-02 välillä.. optimistinen arvio), eli vien sen melassiämpärin ja kaksi saavillista vettä mennessäni. Koska tämä ei ole fyysisesti mahdollista taluttaen vielä yhtä koiraa samaan aikaan, joudun tekemään kaksi rundia. Laitan vedet karsinoihin, ja koska yleensä en ole aamulla erityisen viitsiväinen, myös ne Minin yöheinät. Ja jos olen ollut paitsi viitsimätön, myös muistamaton, olen todennäköisesti unohtanut että olen aamulla syöttänyt viimeiset alhaalla tallissa olevat heinät - eli könyän pimeässä heinävintille ja haen sieltä pari paalia ja yritän olla kaatumatta rappusissa. Vielä sekoitan Minin melassiannokseen muut lisäkkeet (kivennäinen, suola, valkosipuli, muuta se ei syökään), kaadan valmiin mössön ruokakuppiin ja pesen ämpärin säästämälläni vesitilkalla. Sitten haen ponit sisään, eli yleensä kävelen tarhan portille, muistan etten ottanut sähköjä pois, pyydän poneja odottamaan hetken, palaan talliin ja otan paimenen töpselin seinästä. Palaan tarhalle ja pyydystän ponit, jotka tulevat yhdessä talliin (sen parin metrin matkan) ja lasken ne ovelta kipittämään omiin karsinoihinsa, nappaan riimut pois ja suljen ovet perässä. Tarhasta haen vielä vesisaavin ja kopsuttelen siitä jäät pois. Sammutan tallista valot, kerään koirani ja ämpärini ja suuntaan nukkumaan. Ja kuin elokuvassa Groundhog Day, tämä toistuu, ja toistuu, ja toistuu aina vain, loputtomana kehänä, hyvin samanlaisena päivästä toiseen.

TL;DR: Herään, kannan vettä, vien hevoset ulos, teen jotain, ruokin hevosia, menen töihin, ruokin hevosia, teen jotain, kannan vettä, otan hevoset sisään, nukun. Repeat x 365.

6. Oletko uskonnollinen?
En. Meidän perheessä ei uskonnosta ole koskaan edes puhuttu, olen käytännössä kuullut koko uskonnon käsitteestä vasta ala-asteelle mennessäni. Kun tuli aika rippikoulun, mietin asioita ja totesin että minulla ei ole mitään oikeaa syytä sitä käydä (en ollut niin kipeä rippilahjojen perään) ja erosin kirkosta. Lokerollisesti ajattelen olevani ennemmin agnostikko kuin ateisti, mutta en juuri välitä lokerollisesta ajattelusta.

7. Missä olit viimeksi ulkomaanmatkalla? Jos et ole ollut ulkomailla, kerro parhaasta lomastasi!
Olin viime vuonna kesälomani päätteeksi elokuussa risteilyllä ja sitä myötä jokusen tunnin Tukholmassa. Sitä edeltävällä ulkomaanmatkallani lensin Tukholmaan yöksi? vai kahdeksi? joulukuussa 2008. Ihan "rantalomalla" olen ollut puoliksi pakotettuna kesällä 2004 Bulgariassa (käymättä kertaakaan rannalla). En siis ole erityisen ahkera reissaamaan :D Home sweet home..

Stockholm, Stockholm, härlig är den.. En voi olla ainoa jota tuo jossain ruotsinkirjassa ollut kappale vainoaa aina kun ajatukset kääntyvät Tukholmaan. Kovin "härlig" ei Tukholma halunnut minulle olla, koko päivän satoi ja tuuli niin että sateenvarjoni hajosi ja jouduin ostamaan uuden, eikä takkini kuivunut moneen päivään.

8. Mitä teet kymmenen vuoden kuluttua?
Sen kun tietäisin! Haaveilla voi vakiintuneesta taloudellisesta tilanteesta ja isosta hevoslaumasta, remontoidusta tallista ja hienoista puitteista. Minulla vain ei ole hajuakaan, mitä tekisin näiden kymmenen vuoden aikana päästäkseni siihen pisteeseen. En ole koskaan uskonut pitkäaikaissuunnitelmiin elämässä, otan päivän kerrallaan ja katson minne virta vie. Ei ehkä fiksuin ratkaisu, mutta näillä mennään. Olen aina ollut vahvasti sitä mieltä, että minun kuuluu vielä joskus voittaa lotossa.

9. Mihin panostat ulkonäössäsi eniten?
En panosta ulkonäössäni oikeastaan mihinkään.. :D Kynsien laittaminen on harrastukseni, jota työt haittaavat: elintarvikehygienien nimissä kun kynsiä ei voi pitää kovin pitkinä ja lakata saan vain vapaalla ollessani. Tämä ei ole estänyt minua ostamasta viime vuonna jokusen satasen arvosta kynsilakkoja, köh köh..

Mm. tällaiset piti saada..

10. Kerro onnistuneesta vapaa-illastasi! (Oletuksena, että seuraava päiväkin on vapaa ;-)) Onko se rauhallinen koti-ilta, villi tyttöjen ilta vai jotain ihan muuta?
Kotitallinpitäjänä se onnistunut vapaailta olisi todellakin vapaa ilta: oikeastaan ihan sama missä ja milloin ja mitä tehden, mutta on äärimmäisen huojentavaa joskus vapautua niistä rutiineistaan, velvollisuuksistaan ja aikatauluistaan, edes hetkeksi. En ole bilettäjätyyppiä enkä koe siinä mielessä tarvetta "vaihtaa vapaalle", ne harvat kerrat kun minut tapaa baarista olen kuskina. Ihanne illanvietto olisi hyviä ystäviä ja hyviä elokuvia, joko kotioloissa tai sitten leffateatterissa. Ja sitten saisi nukkua ainakin 12 tuntia. Ilman ajatustakaan ilta- tai aamutalleista.

11. Mikä on suurin toiveesi tällä hetkellä?
Kun parhaillaan asennan koneelleni kirjanpito-ohjelmaa ja realiteetit alkavat hahmottua, toivon todella että selviän kunnialla KJR:n rahastonhoitajan tehtävistäni tänä vuonna.. ;) Okei, myös lottovoitto ensi viikolla käy.

Onko se valmis? Se on valmis! Hurraa! Kirjoitin tätä kohdan sieltä, toisen täältä monta päivää..

lauantai 5. tammikuuta 2013

Lauantai-illan pelastus

Vilkaisin jo aiemmin päivällä topicia paljastuneesta huijaribloggaajasta (osa 1, osa 2 poistettu), joka siis suosituista blogeista oli kopioinut hevosten kuvia ja henkilöllisyyksiä. Harmi kun en tutustunut asiaan yhtään syvemmin ennen kuin blogit poistettiin, sillä olivathan Ratsumäenkin nykyinen ja entiset asukit päässeet osallisiksi glooriasta: mutta onneksi Googlen välimuisti pelastaa!

Toisessa mielentilassa ehkä hermostuisin varastetuista valokuvista ja muusta, mutta nyt en jaksa kuin repeillä huolella noille blogin teksteille :D

Mimmu (tiineysvrk 321) esiintyi blogissa paitsi omalla nimellään, myös "hieman pulskana" ruunana nimeltä Tomppa

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Sinne meni sekin vuosi

Eipä tässä ole muutamaan päivään juuri tietokoneen ääreen ehtinyt, joten saatte nyt hieman myöhässä "nauttia" pakollisesta katsauksesta menneeseen vuoteen. Mitä toi (ja vei) vuosi 2012?

Vuosi alkoi ratsailla - siis kyllä, ihan kirjaimellisesti, keskiyöllä ihastelimme Mimmun kanssa raketteja ilman satulaa naruriimuratsastellen. Eihän se nyt ole putte eikä mikään jos ei pientä talvisotaa kestä! Selvennyksen vuoksi, ei täällä metsässä kukaan ammu raketteja lähimainkaan. Ihana muisto siitä kuitenkin jäi - ja niitä muistoja olikin kerättävä riittämään loppuelämän tarpeiksi. Tammikuu oli viimeinen kuukausi Mimmun kanssa, joka tammikuun 13. päivä (joka oli perjantai, tietenkin) läpäisi eläinlääkärintarkastuksen puhtain paperein ja muutti kuun lopussa uuteen kotiinsa.

Viimeiset hankilaukat

Jäimme siis kaksin jo kolmevuotiaaksi kääntyneen Minjan kanssa. Vuodelle oli asetettu paljon odotuksia: en voi kiistää, ettenkö olisi jo vuosia kieli pitkällä odottanut Minin ensimmäisiä laatuarvostelukarsintoja. Tarkoitus oli myös astuttaa tamma, olihan se yksi painava syy siinä, miksi ylipäänsä myin Mimmun enkä Minjaa. Edessä oli tietysti myös ratsastuksen aloittaminen..

Mimmun lähdöstä "toivuttuani" otin itseäni niskasta kiinni ja totesin, että menneitä on turha murehtia. Elämässä on mentävä eteenpäin, ja niinpä jatkui Minjan työstäminen ihan oikeaksi ratsuhevoseksi. Ja huomaamatta minä (!) ihan itse (!) ratsastin sillä minun (!) ihan itse (!) kasvattamallani Minihevosella. Oliko tarpeeksi huutomerkkejä? Mutta kun en minä ikinä oikein kuvitellut että tuohon pisteeseen koskaan tultaisiin! Ensinnäkin syystä että minun ei koskaan pitänyt pitää Miniä itselläni: se tehtiin myyntiin, siitä tulisi täpäkkä pieni estetykki eikä ollenkaan minun hevoseni. Mutta siitä kasvoi minun hevoseni: viisas, rohkea, helppo varsa, hevonen johon luotan kuin kallioon tilanteessa kuin tilanteessa.

Todistettavasti olen kerran käyttänyt turvaliiviä vuonna 2012

Kevään edetessä vaikea oripohdinnat täyttivät pääni mutta kun mikään ei tuntunut juuri siltä oikealta, päätin lopulta jättää Minin vielä astuttamatta. Kun siitä todellakin näytti tulleen minun hevoseni, ei sillä ollut niin kiirettä.. Sitäkin suuremmalla innolla valmistauduimme laatuarvosteluun. Keväällä Mini kävi myös viimeiset varsanäyttelynsä: Kouvolassa 14.4. raskastyyppiseksi (ihan oikeutetusti) todettu pallomaha palkittiin II-:lla ja Teivon valtakunnallisessa 20.4. se kirkasti sen puhtaaksi kakkoseksi. Viimeisiksi mitoiksi jäivät onnettomat 149-149.

Minimammutti!
Ekat loikat talvitauon jälkeen - pientä yli-innokkuutta havaittavissa

Kotikentän lisäksi laatarikarsintoja ajatellen käytiin harjoittelemassa irtohypytystä myös kahteen otteeseen vierailla mailla, koska Mini ei koskaan aiemmin ollut käynyt edes maneesissa. Kaksi käyntiä Kuuksoon vahvistivat epäilykset varsan jo tutuksi tulleeksi reissukäyttäytymisestä: vaikka toki oli positiivista että maneesin nurkissa ei ollut mörköjä, Mini otti vähän turhankin lunkisti suorituspuolen; hyppäsi kyllä puhtaasti vaaditut korkeudet mutta asenteella "mikäs kiire tässä on" maustettuna vahvalla ripauksella "hälläväliä". Elättelin vielä toiveita että itse karsintatilaisuuden karnevaalitunnelma toisi pieniä lisäkierroksia varsaan, mutta syteen tai saveen, Harjuun oli matka 26.5.


Finaalipaikkaa ei tietenkään päästy hakemaan, mutta tasapaksun rauhallisella, "ihan kivalla" esityksellä loppusijoitus oli 11./27, joten huonomminkin olisi toki voinut mennä. Kauden kaksi päätavoitetta, tai tässä kohden oli varmaan jo parempi puhua haaveista, olivat kuitenkin jo menneet sivu suun: ei lähdettäisi Ypäjälle, ja sitä varsaakin olin päättänyt olla yrittämättä. Entäs sitten?


Kesällä käytiin muutamat show-näyttelyt vaihtelevalla menestyksellä (Hattulassa I, 41 pistettä ja BIS6, Teivossa II, 36 pistettä ja varsaluokan toiseksi viimeinen) mutta muuten Mini sai lähinnä nauttia laitumen antimista ja vähän turhan satunnaisesta liikutuksesta. Ensimmäiset kunnon maastolenkitkin päästiin tekemään ja siitäkös Mini löysi ihan uusia vaihteita ja oman moottorin: kukaan ei vain ollut aiemmin muistanut kertoa sille, että elämän tarkoitus on maastossa laukkaaminen! Perhana..

Minin näyttelykausi 2012 oli siis oikeastaan kovin hiljainen, mutta itse juoksin kehässä sitäkin enemmän muiden hevosten kanssa, pitkästä aikaa tuli käytyä myös Vermon poninäyttelyssä kun Kuukson suomenpienhevosten kanssa tyhjennettiin palkintopöytää. Kauden näyttelypäätöksessä Anjalassa sain myös toteuttaa pienimuotoisen unelmani, kun pääsin esittämään Sumiaisen. Oli Minikin toki mukana matkassa ja sai II palkinnon, mutta kehäkonkari Sumppi voitti oriluokan ja oli koko näyttelyn BIS3! Sumiainenhan oli yksi niitä keväällä miettimiäni kalkkiviivan oriehdokkaita Minille, ja tuota herrasmiesoria taas lähietäisyydeltä käsitellessä heräsi vahvasti se jo Perhon valtakunnallisessa suomenratsujen näyttelyssä vuonna 2005 alkunsa saanut haave omasta pikkusumpista.. Jospa taas ensi kesänä koittaisi? (Taustatietoja blogia vähemmän seuranneille: Mimmua jo vuonna 2008 astuttaessa oli aivan hilkulla ettei sitä Jaapelin sijaan laitettu Sumiaisella, ja kesällä 2011 paloi paljon rahaa ja hermoja kiimaongelmaisen tamman tiineytysyrityksiin, tuloksetta..) Muutamaa viikkoa myöhemmin universumi muistuttikin aivan liian julmalla tavalla, että koskaan ei mitään pidä jättää tekemättä ajatuksella "ehkä sitten toisella kertaa". Sitä toista kertaa ei ehkä koskaan tule. Sumiainen kuoli lokakuussa, ja sen varsahaaveeni siivet katkesivat siihen.

Loppuvuosi.. Niin, eipä tässä rehellisesti sanoen ole mitään sen suurempaa tapahtunut ja siksi blogikin on ollut vähän tyhjäkäynnillä. Katseet on taas kerran suunnattu tulevaan: keväällä 2013 toivottavasti haetaan laatuarvostelukarsinnoissa balsamia haavoilleni ja jos oikein hyvin käy, sitä pääsylippua Ypäjälle asti. Sen verran taisi se pettymys tänä vuonna kaivertaa, että jätin koko kuninkaalliset väliin ;) Ja kun vuonna 2012 Kaakonkulman kasvattajakerhon näyttelyä Lappeenrannassa ei järjestetty ollenkaan, pääsemme toivottavasti tänä vuonna puolustamaan sitä seinälläni pölyttyvää Best in Show'n kiertopalkintoa! Mahdollista astutusta ei ensi vuodelta ole suljettu pois, mutta se oikea ori siihen pitää tietysti ensin löytää.

Blogin ehkä kierrätetyin kuva, mutta kun saatiin Lappeesta v. 2011 näin hieno palkintosaalis..

Näin tiivistettynä vuosi vaikuttaa vähän lattealta, ja puuttuvathan siitä sellaiset suuret kohokohdat, yksittäiset valopilkut joissa paistatella (kuten v. 2011 tuo Lappeen menestys, tai Mimmun ensimmäinen aluekisavoitto). Mutta omakehun uhallakin pitää sanoa, että olen todella ylpeä siitä työstä mitä olen Minin kanssa viime vuonna tehnyt. Vuoden alussa minulla oli varsa jolla oli käyty selässä kerran. Jotain on tehty oikein. Vielä saatte nauttia pienestä maistiaisesta siitä, mitä Mini teki viimeisenä päivänään varsana uudenvuodenaattona Annikan kanssa. Laajempi postaus tulossa myös, tietysti!

Niin, kyllä, se on nyt neljävuotias, ja minun on opittava että sitä ei voi enää kutsua varsaksi..