perjantai 28. elokuuta 2015

Vastakkainasettelun aika elää, ja voi hyvin


Blogiportaali Playsson.net haastaa pohdiskelemaan omia mielipiteitään, ja koska mitäpä minä rakastaisin enempää kuin kauniita otsapantoja (palkintona PS of Swedenin otsapanta, ah niitä ihania nepparikiinnityksiä!), täytyyhän lusikkansa heittää tähänkin soppaan. Mielipiteistä ei voi kiistellä.. mutta mistä sitten, faktoistako?

Minusta hevosmaailmassa nähdään aivan liikaa vastakkainasettelua eri lajien, leirien, kuppikuntien, klikkien, kulttien ja kaiken maailman heimolaisten välillä. Eroja ja erimielisyyksiä on paljon, mutta hevonen on meille kaikille yhteinen. Ja kaiken, mitä kukin omalla tahollamme teemme, pitäisi tapahtua hevosen hyväksi, tavalla joka kestää kaiken kritiikin ja lajille täysin ulkopuolisenkin katsojan arvostelun. Ne todelliset ongelmat ovat kuitenkin jossain muualla kuin pienissä mielipide-eroissa. Jos Happy Athlete -periaatteita ei oikeasti pystytä ajamaan perille jokaisen kilpailijan ajatusmaailmaan, jos rollkuria saa surutta harrastaa uuden nimen alla, jos hevosia saa kouluttaa kivulla, ahdistuksella ja pelolla, jos kovakouraisille otteille perustelu on vain "se kuuluu lajiin, et sinä ymmärrä", jos aina tarkoitus (kulta ja kunnia) pyhittää keinot.. Jos emme voi kollektiivisesti seisoa sen takana, että meillä on puhtaat jauhot pussissa, kuinka kauan hevosurheilu nykymuodoissaan edes voi tässä maailmassa jatkua? Suuri yleisö rakastaa kohuja ja meheviä otsikoita, ja niitä on hevosmaailmakin tarjonnut iltapäivälehdistölle aika tiheään viime aikoina. Hevosmaailman sisällä nousseita pyrkimyksiä kiinnittää huomiota esimerkiksi kilpaurheilun epäkohtiin on katsottu halpamaisena oman pesän likaamisena, mutta niin kauan kun tuntuu että on asioita, joita ei voi rehellisesti päivänvaloon tuoda maallikonkin tarkasteltavaksi, eikö juuri silloin olekin syytä toimia, ennen kuin joku ulkopuolinen taho toimii ensin..

Tällaisten kysymysten ja kaiken maailman piaffimestarikohujen rinnalla koulukuntien keskinäiset taistelut tuntuvat myrskyltä vesilasissa, sellaisten koulukuntien, joilla pitäisi olla eniten yhteistä ainakin päämäärissä, "pehmeydessä", hevosen lajinmukaisten tarpeiden kunnioittamisessa, vaikka keinot ovat erilaiset. Miksei pyritä lähentymään toisia, sen sijaan että tuhlataan energiaa toisten kanssa riitelyyn ja pikkumaiseen nokitteluun? Miksei suunnata sitä tarmoa siihen suuntaan, missä ne todelliset epäkohdat ovat?


Itse olen bloggaajana oikeastaan aina vältellyt painokasta mielipiteideni esiintuomista, ne enemmänkin vilahtelevat ohimennen esiin sieltä rivien välistä. Olen astellut vähän sivupolulla kaikkein yleisimmiltä hevos- ja ratsastusharrastuksen valtaväyliltä, mutta kuitenkaan vannomatta minkään tyylisuunnan tai menetelmän nimiin aivan aukottomasti. Tämän voisi karkeasti myös muotoilla toisin: tiedän sitä sun tätä, mutta koska en osaa mitään kunnolla, miksi asettaa itseään silmätikuksi, kritiikille alttiiksi, jos ei ole varma, voiko kuitenkaan aivan sataprosenttisesti seistä sanojensa takana. Olen aikoinaan kertonut blogissani muun muassa kuolaimettomuudesta ja kengättömyydestä, omien kokemusteni kautta, kun kerran olen niitä hevosillani harjoittanut.

Kolmevuotiaan Minin olen "jopa" sisäänratsastanut sidepull-suitsilla, mutta minun mielestäni se on asia jossa ei pitäisikään olla mitään ihmeellistä. Kuolaimet sillä kyllä on ollut suussa ensimmäisen kerran jo puolivuotiaana, ja aina on ollut selvää, että se niitä aikanaan kilpahevosena tulee tietenkin käyttämään, joten niihin ja niiden käyttöön on jo hyvissä ajoin opeteltu. Minun on kuitenkin vaikea ajatella kuolainta turvavälineenä ja ratsastajan pelastusrenkaana. En ole missään nimessä kuolainvastainen, mutta jos luottamukseni hevoseen roikkuisi sen suussa olevan metallikappaleen varassa, jotain hyvin perustavanlaatuista olisi pielessä. Kuolain on monessa lajissa tarpeellinen (ja kilpailusääntöjen puolesta myös pakollinen) työväline, joka ehkä mahdollistaa hienostuneemmat ohjasotteiden nyanssit kuin joku leveä ja pehmustettu kuolaimettoman remmi, ja tunnustan jopa että eri vahvuisille kuolaimille on paikkansa maailmassa, mutta "with great power comes great responsibility", voima tuo mukanaan vastuun. Ja pitää muistaa, että eivät myöskään kuolaimettomat vaihtoehdot käyttäjänsä kättä hellempiä ole, ja niitä on toimintamalleiltaan niin erilaisia, etteivät kaikki käy kaikille hevosille (tai ratsastajille), kuten eivät kuolaimetkaan.

Kengättömyys puolestaan oli minua jo pitkään kiinnostanut. mutta siihen siirtyminen entisen hevoseni Mimmun kanssa oli enemmänkin sattumien summa kuin mikään ideologinen ristiretki rautaa vastaan. Se kilpailikin ongelmitta paljain kavioin, ja käytti bootseja kun tarve vaati. Vuolemalla kavioita itse tarpeen mukaan pystyi kaviot pitämään aina mahdollisimman optimaalisessa mallissa, mikä omasta mielestäni on suuri kengättömyyden plussa, mutta se vaatii hevosen omistajaltakin perehtymistä asiaan. Kengättömyys asettaa hevosenpito-olosuhteille kovempia kriteereitä, ja kun tilanne sitä vaati, en epäröinyt päätöksessä laittaa rautakengät takaisin alle. Kengättömyys voisi monella hevosella toimia paremmin kuin omistaja ikinä uskoisi, mutta hieman kavahdan ihmisiä, joiden mielestä kengättömyys on joka tilanteeseen Ainoa Oikea valinta. Niin kauan kun jotain tehdään hevosen ehdoilla, kaikki hyvin, mutta silloin kun homma alkaa saada uskonnollisia vivahteita, siinä hurmoksessa tulee sokeaksi monille epäkohdille. Oikotietä onneen ei ole, pahempia laiminlyöntejä kavionhoidossa olen nähnyt kengättömillä kuin kengitetyillä hevosilla.. Taas, kaikki ei käy kaikille. Liputankin valistuneen, järkiperäisen kavionhoidon puolesta, jossa kavioiden suojauksen tarve arvioidaan käytön/kulumisen, kavionlaadun ja olosuhteiden mukaan, ja valitaan ratkaisu, joka on siinä tilanteessa paras, tai ainakin vähiten huono.

Nuo ovat asioita, joista voin rehellisesti omien kokemusteni kautta kertoa mielipiteeni. Kun puhutaan siitä, minne akselille minä asetun kun aiheena on hevosten kouluttaminen, minun onkin paljon vaikeampi kuvailla asemiani. Olen aina tarkkaillut lh-maailmaa hieman sivummalta, tutustunut ajatuksiin ja periaatteisiin, uppoutumatta kuitenkaan sen syvemmälle. Poimin sieltä ajatusmaailmaani sen mikä tuntuu itsestä omalta, ja minkä voin yhdistää muuhun, minkä osaan ja tiedän "varmaksi". Naruriimu on minusta hyvä työkalu, pyöröaitauskoulutuksen kanssa en ole oikeastaan koskaan tehnyt lähempää tuttavuutta, mutta haluan uskoa että sitäkin voi käyttää hyödykseen ilman että touhu on päätöntä hevosen juoksuttamista ja simputtamista, kuten kriitikot sanovat. "Luonnollinen hevosmiestaito" on kuitenkin vain kattotermi, jonka alle mahtuu hyvin paljon erilaisia tyylejä ja kouluttajia. Ja minusta on kiehtovaa seurata erilaisia tyylejä ja kouluttaja, myös kun laajennetaan näkemystä kaiken hevosenkouluttamisen alalle. Minä itse vasta opiskelen. Täytyykö minun olla jotain mieltä? Miksi on syntynyt kuilu kahden maailman välille, kun itse näen niissä paljon samaa, mitä voi hyödyntää yhdessä, ilman että täytyy syrjäyttää sitä, mitä ihan tieteen nimissä hevosen oppimisesta on tutkittu ja havaittu.

Mutta ovatko tällaiset maailmaasyleilevät, "haluan nähdä kaikessa hyvät puolet" -ajatukset edes todellisia mielipiteitä, voisi kysyä.

Minun "mielipiteeni", näkemykseni siitä miten hevosia tulisi pitää, kouluttaa ja ratsastaa, on valikoitu työkalupakki kaikesta mitä olen näiden yli kahdenkymmenen harrastusvuoden mittaan nähnyt, kuullut, lukenut ja oppinut, ja se alati muuttuu, jalostuu ja kehittyy, sitä mukaa kun opin uutta. Hevonen on jotain niin suurta, monimutkaista ja kiehtovaa, että sen opiskelussa ei ole koskaan valmis, ja hevonen myös ansaitsee sen, että me pyrimme jatkuvasti oppimaan siitä, lajina ja yksilönä, lisää. Siksi mielipiteitään ja näkemyksiään ei saisi kukaan hakata liian tiukasti kiveen, sillä vaikka systeemistään ja johdonmukaisuudestaan täytyy pitää kiinni, on syytä olla avoin myös uusille tuulille. Harva asia on niin mustavalkoinen, kuin niiden kovaäänisimmät puolesta- tai vastaanpuhujat antavat ymmärtää, ja pahimpien "hörhöjen" takaa voi löytyä ihan asiaakin puhuvia osaajia, jotka eivät vain pidä niin suurta meteliä itsestään, joten kannattaa kurkistaa myös pintaa syvemmälle. Tiedonjanoni on aina ollut pohjaton, ja siitä syystä omistankin valtavan hevostietokirjakokoelman, käyn erilaisilla kursseilla minkä kykenen, ja seuraan mielenkiintoisia hevosblogeja ja -sivustoja. Rakastan ratsastustuntien ja -valmennusten katsomista, ja hevostenhoitajaksi opiskellessani hyödynsinkin tätä mahdollisuutta paljon, kun kaikki oli aina "nenän ulottuvilla", nykyään siihen on valitettavasti mahdollisuuksia paljon vähemmän.

Kuten sanonta kuuluu, tieto lisää tuskaa, ja tämä pätee oikein hyvin myös hevosmaailmaan. Joskus lisääntyvä tieto aiheuttaa iloisia ahaa-elämyksiä, paikkaa puuttuvia linkkejä taidoissasi, ja toimii loogisena siltana asioiden välillä, mutta toisinaan pitää myös olla valmis heittämään palasia vanhasta osaamisestaan romukoppaan ja tuulettaa kaikki "no näin vaan on aina tehty" -mantrat pääkopasta. Ei riitä että oppii, miten, pitää myös tietää, miksi. Tutkimustietoa hevosesta on saatavilla valtavasti, ja sitä meidän kaikkien pitäisi pyrkiä hyödyntämään. Suomenhevosliiton Suomenhevosen kouluttaminen ratsuksi -kiertue tuntuu suorastaan edelläkävijältä pyrkimyksissään tuoda hevosenkoulutuksen nykyaikaista tietämystä Anna Kilpeläisen johdolla meidän "tavallisten pulliaisten" keskuuteen, helposti saavutettavassa muodossa, mutta asiaan on herätty myös isommilla tahoilla, osaltaan kiitos kevään suurien kohujen..

SRL järjestää syksyn 2015 ja vuoden 2016 aikana Hevosen hyvinvointi -koulutuskiertueen yhteistyössä Tuire Kaimion, Minna Tallbergin, Mintti Rautioahon ja Anna Kilpeläisen kanssa. Kiertueen starttaa koulutusilta Helsingissä 22.9. Vuosi 2016 on myös hevosen hyvinvoinnin teemavuosi Suomen Ratsastajainliitossa. Huikean hieno veto on myös Helsinki International Porsche Horse Show'n hevosten hyvinvointifoorumi, 4 Your Horse, jonka suhteen olen sen julkistamisesta asti itkenyt karvaita kyyneliä, mutta kahden vapaapäivän (ei, en ole täyspäisenä aamuvarhaisella töissä, jos show loppuu Helsingissä puoliltaöin) järjestäminen keskelle viikkoa tuntuu mahdottomuudelta, joten itse en kyllä paikan päälle valitettavasti pääse.

Suosittelen myös virittäytymään sunnuntaina 30.8. klo 10-15 tietokoneen ääreen, kun käyttäytymistieteisiin perehtynyt eläinlääkäri Tuulia Appleby pitää Viikissä kaikille avoimen luennon hevosten kognitiosta ja tunteista. Paikan päälle ei enää kuulijoita mukaan mahdu, mutta netistä luentoa pystyy livestreamina seuraamaan täällä ("Enter as a Guest"). Katselin samalla systeemillä Eläinten hyvinvointifoorumia viime vuonna, ja odotan tätäkin luentoa innolla. Luennon järjestävät yhteistyössä Helsingin yliopiston Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskus ja Operantit Ratsastajat ry. Yhteysongelmien vuoksi streamaus ei valitettavasti toiminutkaan..

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Liebster Award


Long time no see, Liebster! Tunnustuksen/haasteen Ratsumäelle toimitti Suvililja.net, kiitos!

Ohjeet Liebster Award -haasteeseen:
1. Kiitä tunnustuksen antanutta bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkitä 11 Liebster Award -tunnustuksen saavaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa.

4. Keksi 11 uutta kysymystä valitsemillesi blogeille.

Ja seuraavanlaiset kyssärit esitettiin:

1. Mitä valokuva sinulle merkitsee?
Hyvin moniulotteinen kysymys! Uppoutumatta sen syvällisempiin taiteellisiin mietintöihin, sanon varmaan tyhjentävästi: muistoja. Minulle itselleni, ja toisten ilahduttamiseksi. Joku muiden silmissä täysin turha Instagram-näpsykin voi olla itselle hyvin tärkeä, ja palauttaa mieleen sen hetken, jonka muuten unohtaisi. Nykyään jaksetaan kovasti vouhottaa selfiekulttuurista ja siitä miten ihmiset elävät elämäänsä linssin läpi. En ymmärrä, itse olen aina elänyt elämääni linssin läpi.



2. Miksi juuri hevoset?
Tätä mietin usein hiljaa pienessä mielessäni. Minut on vaippaikäisestä asti systemaattisesti aivopesty hevoshulluksi, joten en tiedä kuinka peruuttamattoman syvälle hevoset ovat juurtuneet minun koodaukseeni, ja mitä normaalin ihmisen kehitykselle olennaista ne ovat syrjäyttäneet. Herää vain vastakysymys: mitä muuta, jos ei hevosia?

3. Mikä on ollut parasta tänä kesänä?
Elämäni ensimmäinen, täysi neljän viikon kesäloma oli aika ihana (vaikka kuluikin liian nopeasti). Minin ensimmäinen sijoitus kenttäkisoissa heinäkuussa Niinisalossa oli hieno juttu, samoin tietysti hyvin sujunut ensimmäinen tutustumisluokka Keuruulla, missä ratsukko saavutti Keski-Suomen kenttämestaruushopeaa.

Erityisen hauska, täysin extempore yllättänyt kokemus oli ystävän FB-kisassa voittama luksusilta Ruukinmyllyn kesäteatterin VIP-paljussa.



4. Millainen on tavallinen arkipäiväsi?
(Kysymys tuntuu erityisen karulta, kun huomenna on edessä töihinpaluu.) Kello soi päivästä riippuen ensimmäisen kerran joko 3:50 tai 4:50, ja sen kymmenen minuuttia saan autuaasti torkutellen yrittää paeta todellisuutta, ennen kuin on aivan pakko nousta. Käytän koirat ulkona ja syön aamupalaa, notkun netissä kunnes on pakko pukea ja lähteä töihin. Työt alkavat klo 6 tai 7. Päivät minä moppaan, moppaan ja moppaan vähän vielä. Kun moppaukset ovat ohi, lähden kotiin, Nyt kun olen vieraantunut säännöllisestä ratsastuksesta, illoista puuttuvat yleisesti ottaen harrastukset tai muut arkea piristävät poikkeukset, eli se on lähinnä sitten nettiä, Netflixiä ja koiria (ja tietysti kissojakin) kunnes on taas aika mennä nukkumaan, jos ei ole esim. Kymijoen Ratsastajien johtokunnan kokouksia tai muuta erikoista sekoittamassa pakkaa. Olen myös KJR:n Kuntohaaste-joukkueessa mukana, ja nyt hieman hiljaisen kesäpaussin jälkeen varmaan yritetään aktivoitua senkin saralla..

Kohta se on taas tätä

5. Miten keräät voimia arjen haasteisiin, mikä auttaa jaksamaan?
Mini on semmoinen aika kantava ajatus. Vaikka se on kaukana ja näen sitä harvoin, tiedän että sillä on asiat niin hyvin kuin vain pienellä ponihevosella voi olla, ja se pääsee tekemään asioita joista se tykkää. Yksi paikan päällä nautittu kisaviikonloppu riittää piristämään omaa mieltä pitkäksi aikaa, ja aina kisakalenteria ylös kirjatessa on jotain mitä odottaa. Ja Mini tulee joskus kotiin. En tiedä, koska. Mutta joskus. Lyhyellä tähtäimellä ajateltuna myös suklaa on aika hyvä juttu.

6. Mitä tavoitteita/suunnitelmia sinulla on loppuvuodelle?
Suomenratsujen Kuninkaalliset Ypäjällä on aina yksi vuoden kohokohdista. Kun yleensä siellä on ollut vain turistina, niin tällä kertaa olen peräti kahden hevosen taustajoukoissa: luonnollisestikin Minin, ja lisäksi 3-vuotiaiden laatuarvostelufinaaliin osallistuvan Kekkosen kanssa pitäisi astella ihan areenallekin, raippaihmisen ominaisuudessa. Ja taitaa olla Orikavalkadissakin vähän esittämishommia. Kiirettä pitää siellä, siis. Jos ja kun Ypäjältä hengissä selviää, kiihtyy KJR:n toimintakausi syksyä kohden ja hommia riittää niin suomenhevosten show-näyttelyn kuin seuranmestaruuskisojenkin järjestelyissä. Ja pitäisi varmaan se tilinpäätöksenkin valmistelu aloittaa vaihteeksi ihan hyvissä ajoin.. Oikein hyvä ihminen saisi myös KJR:n nettisivujen ulkoasua kohennettua, mutta ei nyt liikoja vaadita.

Tilinpäätösepätoivoa
Kameran kanssakin olisi varmasti syytä jatkaa harjoituksia, ainakin niin kauan kuin ulkokautta riittää, mutta mitään suurempia tavoitteita ei sillä saralla ole enkä ole alueen kisakalenteriakaan sen tarkemmin tutkinut. Mutta nyt kun luonnon värimaailma alkaa kellastua syksyä kohti, olisi entistä suurempi innostus päästä erilaisia poseerauskuvia ottamaan syyskesän lämpimissä sävyissä. Ja vaikka vähän sänkkärilaukkoja? ;)

7. Millaisia unelmia sinulla on?
Hevosia jos vielä pääsisi kasvattamaan. Haluaisin myös opetella kengittämään. Unelmaelämässäni olisin ehkä pienmuotoinen suomenhevoskasvattaja (pari varsaa vuodessa eli lähinnä tappiollista harrastustoimintaa) ja "päätyöltäni" varsapihaton pitäjä, joka saisi elää erakkona varsojen kanssa puuhaillen, ja käydä keräämässä lisätienestejä kengittämällä, tekemällä tallilomituksia yms.

8. Mikä on mottosi?
Mitään virallista elämänohjetta minulla ei ole. Enemmänkin sitä pessimisti ei pety -osastoa.

9. Mikä saa sinut erityisen hyvälle tuulelle?
Suklaa on aika hyvä. Hevoset. Pitkien matkojen ajaminen autolla ja kotiinpaluu. Kauniit maalaismaisemat. Kissat. Mad Max: Fury Road (jota en käynyt katsomassa elokuvateatterissa viittä kertaa wait who am I kidding yes I did). Hyvät kirjat. Hyvät ystävät.

Pitkän matkan jälkeen kotona

10. Oletko viime aikoina kokenut ahaa-elämyksen? Minkä?
En mitään niin suurta oivallusta, että sen vallan ahaa-elämykseksi luokittelisi.

11. Mitä haluaisit sanoa kollegoillesi?
Ohjeistuksessa annettiin vapaat kädet määritellä, kuka on kollega, joten vaikka itse olen vasta kastanut varpaitani true-kisakuvaajien altaaseen enkä syvemmälle taida koskaan uskaltaakaan, en viime viikonlopun Keuruun kenttäkisojen jälkeen voi kuin ihmetellä, miten te jaksatte? Pitkät päivät, matkat, kuvankäsittelyt? Ja kuvien toimituksen, laskutuksen, ja muut hommat vielä siihen päälle.. Ei, minusta ei tosiaan tule edes puolivakavissaan olevaa kisakuvaajaa ikinä :D

Huh, se urakka takana! Yleensä olen laiska ja livistän haasteen levitysosuudesta, koska olen niin hemmetin huono keksimään järkeviä kysymyksiä.. Ja nytkin yrityksestä huolimatta se jää puolitiehen, koska muuten tämä postaus tulisi roikkumaan luonnoksissa hamaan tulevaisuuteen, niin laitetaan rästijono nytkähtämään eteenpäin edes tältä osin.

perjantai 21. elokuuta 2015

Mitali-Mini iskee jälleen - Keuruu 15.-16.8.

Rästipostausjonossa olisi vähän muutakin työstettävää, mutta hoidetaan kisaviikonlopun muistelut tuoreeltaan alta pois, ennen kuin täti (sunnuntaina kääntyi mittariin taas yksi vuosi lisää..) unohtaa kaiken.. Miniponin luokse vei taas tieni, kun Keuruulla kisattiin 3-tason kenttäkilpailut, joissa ratkottiin myös muutamia aluemestaruuksia, mukaanlukien Keski-Suomen alueen yleinen kenttämestaruus. Minillä ja Lindalla oli edessä luokkanosto tuttariin, joka samalla oli mestaruusluokka, ja minut oli hevosenhoitovelvoitteiden lisäksi värvätty semiviralliseksi kisakuvaajaksi. Pitkiä päiviä oli tiedossa, kun Keuruulle saatiin kasaan kaikkiaan 65 starttia.

Ajelin Keuruulle perjantaina, koska lauantain puolella olisin saanut startata matkaan jo aamuyöstä. Myös Mini ja Linda olivat saapuneet kisapaikalle perjantaina, joten ilta sujui hevosen kanssa ja huomista kisapäivää valmistellessa. Loppuillaksi päädyin vielä pysäköinninohjaukseen vastaanottamaan viimeisiä hevoskuljetuksia. Kun lopulta, kai joskus yhdentoista jälkeen, pääsin kömpimään pihapiirin majoitusaittaan, ei unta tarvinnut kauaa odotella..

Aikainenhan se oli lauantain herätyskin, kun kisapäivä alkoi jo kahdeksalta. Hevosen syöttö, oma aamupala, karsinan siivous ja Minin kävelytys tuli hoidettua ennen ensimmäistä starttia, jolloin asettauduin tietysti kameran kanssa ratsastuskentän laitamille. Nikonin kanssa raksuteltiin menemään aamuauringon kirkkaassa loisteessa, kunnes oli aika mennä avustamaan Minin kuntoonlaitossa. Kun ratsukko lähti verkkaamaan (ensin kävelemään pellolle), kipaisin taas radan varteen.


Koska en ole vielä tätä uutta supervireen kouluponi-Miniä päässyt näkemään tositoimissa, piti sitä mennä vielä verkkamaneesiinkin hetkeksi ihmettelemään. Näytti oikein hyvältä!



Ja hyvältä se näytti radallakin. oikein sujuvasti seilasivat läpi Helppo B.3:n. Tehokas tulospalvelu naputteli tulokset niin nopeasti Equipe Onlineen, että ne sai melkein heti kurkistaa puhelimesta - 68.409 % ja siinä vaiheessa luokkaa kärkisijalle!




Ihnariskaponi ja ikuinen laihdutuskuuri..
Kun kaikki tutustumisluokan 22 ratsukkoa olivat koulukokeensa suorittaneet, piti johtosija täpärästi edelleen, tuloslistalla seuraavat tulivat alle puolen pisteen päässä, Minin ja Lindan tuloksen ollessa 47.4 virhepistettä.

Koska Keuruulla sekä koulu- että estekoe suoritetaan samalla kentällä, oli tuttarin jälkeen vielä vuorossa harrasteen koulu ennen kuin päästiin radanrakennukseen (välissä käytiin myös kävelemässä tuttarin maastorata). Harrasteen viimeinen koulustartti oli vähän ennen viittä, ja esteosuus alkoi helpon luokan suorituksilla muistaakseni kuuden aikoihin.

Olipa mukavaa pitkästä aikaa kuvata vähän "isompia" esteitä. Itse asiassa, minulla taitaa olla "aukko sivistyksessä" tuosta perus-kasikympistä ylöspäin, jos ei sitten jotain Horse Show'ta lasketa. En nimittäin äkkiseltään muista, olenko koskaan ollut kuvaamassa esim. kansallisia estekisoja muuta kuin joidenkin tuttujen hevosten starttien verran.. Ja Ypäjän kuninkaallisissa, tietysti.

Minille ja Lindalle kertyi kolme puomia eli 12 vp esteradalta, mikä heikensi asemia sijalle 11, ja nosti virhepistesaldon lukemiiin 59,4. Keski-Suomen mestaruudessa olivat kuitenkin vielä pronssimitalissa kiinni.





Hattua täytyy kyllä nostaa järjestäville seuroille, Ääneseudun Ratsastajille ja Keurusseudun Ratsastajille, ja niiden ahkerille talkooporukoille. Kilpailusuoritukset alkoivat lauantaina kello 8, ja viimeinen starttasi yhdeksän aikoihin esteradalle, ja toimihenkilöiden päivä oli tietysti sitä vielä pidempi. Itsekin tuli siinä kuvaillessa kierrettyä koko kenttä ympäri auringon siirtyessä ja lopulta laskiessa. Auringonlasku olikin aika turhauttava ajanjakso, kun hevoset hyppäsivät valosta varjoon, tai päinvastoin.. Tällaisen päivän jälkeen kyllä taas uni maistui, kunhan hevonen oli ensin hoidettu, tietenkin.

Sunnuntaina herätys soi seitsemältä, ja hevosten aamusyötön jälkeen sai vielä hetken jatkaa unia ennen aamupalalle lähtöä. Korpi-Jukolan tilalla tarjoillaankin monipuolinen, ihan hotellitasoinen aamupala, jolla jaksaa pitkälle päivään :) Hevosenhoitotoimenpiteet veivät taas aamusta osansa, ja ei aikaakaan kun kello alkoi lähennellä yhtätoista ja maastokokeiden alkamista. Hyvän kuvauspaikan löytäminen helppoon luokkaan vei hetken, ja jäinkin sitten luokkien välisen tauon ajaksi kävelemään vielä tuttarin radan läpi, jotta löysin esteen joka ei ollut voimakkaiden valon ja varjon ristiriitojen alla. (Lindalla oli siskonsa hevosenhoitoapuna, joten itse sain keskittyä kuvaushommiin.)



Alashyppy jännitti etukäteen, mutta hienosti meni
Starttivuorossa yhdeksäntenä radalle pyyhälsi Mini, ja aivan upeasti sujuikin ratsukolta ensimmäinen tuttarin maasto! Vain veteenmenosta oli hieman neuvoteltu, mutta virheitä siitä ei tullut, ja pienestä jumituksesta huolimatta oikein reippaassa ajassa (03:03, kun ihanneaika oli 03:16) pääsivät maaliinkin. Nollavirheillä siis maasto läpi!

Kokonaistuloksissa tämä riitti nostamaan pari pykälää ylöspäin kahdeksanneksi, kun kuusi sijoittui. Keski-Suomen alueen yleisessä kenttämestaruudessa ratsukko pääsi juhlimaan hopeamitalia :)


Tuttarin ja mestaruuksien palkintojenjaon aikana harrasteen maastokoe oli jo käynnissä, joten suosiolla pidin siinä kohti ruokatauon ennen maastoradalle palaamista. Harrasteen aikana en oikein enää löytänyt hyvää estettä kuvattavaksi, kun metsässä oli niin voimakkaat varjot (tosin, ei se jälki sitten tietokoneen näytöllä enää niin pahalta näyttänyt), ja oma kisakunto oli jo sen verran tapissa, että tyydyin suosiolla katsomaan viimeisiä ratoja ihan omin silmin enkä kameran linssin läpi. Vielä oli edessä pitkä matka kotiinkin.

Kuvia reissusta jäi harhalaukauksien karsinnan jälkeen noin 1800, herranen aika! Netistäkin niitä jo löytää täältä. Kyllä tästä sain taas hyvän muistutuksen, että ei minusta varmaan tule ikinä intohimoista kisakuvaajaa..

Mini ja Linda puolestaan ovat kohdistaneet tarmonsa rataestetreeniin lähestyessä Ypäjän kuninkaallisia ja Kasvattajakilpailua, johon osallistuvat estepuolella. Niin missä se kenttähevosten Kasvattajakilpailu viipyy? ;) Valmistautumista ehti myös haitata Minin pieni kesäflunssa, mutta onneksi se toipui siitä nopeasti. Kasvattajakilpailun lisäksi Ypäjällä on määrä startata pari verryttelyluokkaa alle, ja sunnuntaina 80 cm tasolla hypättävä samansukuisten joukkuekilpailu, jossa Mini toimii parina jaapelilaiselle ruunalle Pikku-Epeli. Kahden viikon kuluttua siellä sitten ollaan. Iik. Väkisinkin alkaa jännittää, vaikka mitään menestyspaineita ei tietenkään ole, jo osallistuminen on saavutus sinänsä.