Blogiportaali Playsson.net haastaa pohdiskelemaan omia mielipiteitään, ja koska mitäpä minä rakastaisin enempää kuin kauniita otsapantoja (palkintona PS of Swedenin otsapanta, ah niitä ihania nepparikiinnityksiä!), täytyyhän lusikkansa heittää tähänkin soppaan. Mielipiteistä ei voi kiistellä.. mutta mistä sitten, faktoistako?
Minusta hevosmaailmassa nähdään aivan liikaa vastakkainasettelua eri lajien, leirien, kuppikuntien, klikkien, kulttien ja kaiken maailman heimolaisten välillä. Eroja ja erimielisyyksiä on paljon, mutta hevonen on meille kaikille yhteinen. Ja kaiken, mitä kukin omalla tahollamme teemme, pitäisi tapahtua hevosen hyväksi, tavalla joka kestää kaiken kritiikin ja lajille täysin ulkopuolisenkin katsojan arvostelun. Ne todelliset ongelmat ovat kuitenkin jossain muualla kuin pienissä mielipide-eroissa. Jos Happy Athlete -periaatteita ei oikeasti pystytä ajamaan perille jokaisen kilpailijan ajatusmaailmaan, jos rollkuria saa surutta harrastaa uuden nimen alla, jos hevosia saa kouluttaa kivulla, ahdistuksella ja pelolla, jos kovakouraisille otteille perustelu on vain "se kuuluu lajiin, et sinä ymmärrä", jos aina tarkoitus (kulta ja kunnia) pyhittää keinot.. Jos emme voi kollektiivisesti seisoa sen takana, että meillä on puhtaat jauhot pussissa, kuinka kauan hevosurheilu nykymuodoissaan edes voi tässä maailmassa jatkua? Suuri yleisö rakastaa kohuja ja meheviä otsikoita, ja niitä on hevosmaailmakin tarjonnut iltapäivälehdistölle aika tiheään viime aikoina. Hevosmaailman sisällä nousseita pyrkimyksiä kiinnittää huomiota esimerkiksi kilpaurheilun epäkohtiin on katsottu halpamaisena oman pesän likaamisena, mutta niin kauan kun tuntuu että on asioita, joita ei voi rehellisesti päivänvaloon tuoda maallikonkin tarkasteltavaksi, eikö juuri silloin olekin syytä toimia, ennen kuin joku ulkopuolinen taho toimii ensin..
Tällaisten kysymysten ja kaiken maailman piaffimestarikohujen rinnalla koulukuntien keskinäiset taistelut tuntuvat myrskyltä vesilasissa, sellaisten koulukuntien, joilla pitäisi olla eniten yhteistä ainakin päämäärissä, "pehmeydessä", hevosen lajinmukaisten tarpeiden kunnioittamisessa, vaikka keinot ovat erilaiset. Miksei pyritä lähentymään toisia, sen sijaan että tuhlataan energiaa toisten kanssa riitelyyn ja pikkumaiseen nokitteluun? Miksei suunnata sitä tarmoa siihen suuntaan, missä ne todelliset epäkohdat ovat?
Itse olen bloggaajana oikeastaan aina vältellyt painokasta mielipiteideni esiintuomista, ne enemmänkin vilahtelevat ohimennen esiin sieltä rivien välistä. Olen astellut vähän sivupolulla kaikkein yleisimmiltä hevos- ja ratsastusharrastuksen valtaväyliltä, mutta kuitenkaan vannomatta minkään tyylisuunnan tai menetelmän nimiin aivan aukottomasti. Tämän voisi karkeasti myös muotoilla toisin: tiedän sitä sun tätä, mutta koska en osaa mitään kunnolla, miksi asettaa itseään silmätikuksi, kritiikille alttiiksi, jos ei ole varma, voiko kuitenkaan aivan sataprosenttisesti seistä sanojensa takana. Olen aikoinaan kertonut blogissani muun muassa kuolaimettomuudesta ja kengättömyydestä, omien kokemusteni kautta, kun kerran olen niitä hevosillani harjoittanut.
Kolmevuotiaan Minin olen "jopa" sisäänratsastanut sidepull-suitsilla, mutta minun mielestäni se on asia jossa ei pitäisikään olla mitään ihmeellistä. Kuolaimet sillä kyllä on ollut suussa ensimmäisen kerran jo puolivuotiaana, ja aina on ollut selvää, että se niitä aikanaan kilpahevosena tulee tietenkin käyttämään, joten niihin ja niiden käyttöön on jo hyvissä ajoin opeteltu. Minun on kuitenkin vaikea ajatella kuolainta turvavälineenä ja ratsastajan pelastusrenkaana. En ole missään nimessä kuolainvastainen, mutta jos luottamukseni hevoseen roikkuisi sen suussa olevan metallikappaleen varassa, jotain hyvin perustavanlaatuista olisi pielessä. Kuolain on monessa lajissa tarpeellinen (ja kilpailusääntöjen puolesta myös pakollinen) työväline, joka ehkä mahdollistaa hienostuneemmat ohjasotteiden nyanssit kuin joku leveä ja pehmustettu kuolaimettoman remmi, ja tunnustan jopa että eri vahvuisille kuolaimille on paikkansa maailmassa, mutta "with great power comes great responsibility", voima tuo mukanaan vastuun. Ja pitää muistaa, että eivät myöskään kuolaimettomat vaihtoehdot käyttäjänsä kättä hellempiä ole, ja niitä on toimintamalleiltaan niin erilaisia, etteivät kaikki käy kaikille hevosille (tai ratsastajille), kuten eivät kuolaimetkaan.Kengättömyys puolestaan oli minua jo pitkään kiinnostanut. mutta siihen siirtyminen entisen hevoseni Mimmun kanssa oli enemmänkin sattumien summa kuin mikään ideologinen ristiretki rautaa vastaan. Se kilpailikin ongelmitta paljain kavioin, ja käytti bootseja kun tarve vaati. Vuolemalla kavioita itse tarpeen mukaan pystyi kaviot pitämään aina mahdollisimman optimaalisessa mallissa, mikä omasta mielestäni on suuri kengättömyyden plussa, mutta se vaatii hevosen omistajaltakin perehtymistä asiaan. Kengättömyys asettaa hevosenpito-olosuhteille kovempia kriteereitä, ja kun tilanne sitä vaati, en epäröinyt päätöksessä laittaa rautakengät takaisin alle. Kengättömyys voisi monella hevosella toimia paremmin kuin omistaja ikinä uskoisi, mutta hieman kavahdan ihmisiä, joiden mielestä kengättömyys on joka tilanteeseen Ainoa Oikea valinta. Niin kauan kun jotain tehdään hevosen ehdoilla, kaikki hyvin, mutta silloin kun homma alkaa saada uskonnollisia vivahteita, siinä hurmoksessa tulee sokeaksi monille epäkohdille. Oikotietä onneen ei ole, pahempia laiminlyöntejä kavionhoidossa olen nähnyt kengättömillä kuin kengitetyillä hevosilla.. Taas, kaikki ei käy kaikille. Liputankin valistuneen, järkiperäisen kavionhoidon puolesta, jossa kavioiden suojauksen tarve arvioidaan käytön/kulumisen, kavionlaadun ja olosuhteiden mukaan, ja valitaan ratkaisu, joka on siinä tilanteessa paras, tai ainakin vähiten huono.
Nuo ovat asioita, joista voin rehellisesti omien kokemusteni kautta kertoa mielipiteeni. Kun puhutaan siitä, minne akselille minä asetun kun aiheena on hevosten kouluttaminen, minun onkin paljon vaikeampi kuvailla asemiani. Olen aina tarkkaillut lh-maailmaa hieman sivummalta, tutustunut ajatuksiin ja periaatteisiin, uppoutumatta kuitenkaan sen syvemmälle. Poimin sieltä ajatusmaailmaani sen mikä tuntuu itsestä omalta, ja minkä voin yhdistää muuhun, minkä osaan ja tiedän "varmaksi". Naruriimu on minusta hyvä työkalu, pyöröaitauskoulutuksen kanssa en ole oikeastaan koskaan tehnyt lähempää tuttavuutta, mutta haluan uskoa että sitäkin voi käyttää hyödykseen ilman että touhu on päätöntä hevosen juoksuttamista ja simputtamista, kuten kriitikot sanovat. "Luonnollinen hevosmiestaito" on kuitenkin vain kattotermi, jonka alle mahtuu hyvin paljon erilaisia tyylejä ja kouluttajia. Ja minusta on kiehtovaa seurata erilaisia tyylejä ja kouluttaja, myös kun laajennetaan näkemystä kaiken hevosenkouluttamisen alalle. Minä itse vasta opiskelen. Täytyykö minun olla jotain mieltä? Miksi on syntynyt kuilu kahden maailman välille, kun itse näen niissä paljon samaa, mitä voi hyödyntää yhdessä, ilman että täytyy syrjäyttää sitä, mitä ihan tieteen nimissä hevosen oppimisesta on tutkittu ja havaittu.
Minun "mielipiteeni", näkemykseni siitä miten hevosia tulisi pitää, kouluttaa ja ratsastaa, on valikoitu työkalupakki kaikesta mitä olen näiden yli kahdenkymmenen harrastusvuoden mittaan nähnyt, kuullut, lukenut ja oppinut, ja se alati muuttuu, jalostuu ja kehittyy, sitä mukaa kun opin uutta. Hevonen on jotain niin suurta, monimutkaista ja kiehtovaa, että sen opiskelussa ei ole koskaan valmis, ja hevonen myös ansaitsee sen, että me pyrimme jatkuvasti oppimaan siitä, lajina ja yksilönä, lisää. Siksi mielipiteitään ja näkemyksiään ei saisi kukaan hakata liian tiukasti kiveen, sillä vaikka systeemistään ja johdonmukaisuudestaan täytyy pitää kiinni, on syytä olla avoin myös uusille tuulille. Harva asia on niin mustavalkoinen, kuin niiden kovaäänisimmät puolesta- tai vastaanpuhujat antavat ymmärtää, ja pahimpien "hörhöjen" takaa voi löytyä ihan asiaakin puhuvia osaajia, jotka eivät vain pidä niin suurta meteliä itsestään, joten kannattaa kurkistaa myös pintaa syvemmälle. Tiedonjanoni on aina ollut pohjaton, ja siitä syystä omistankin valtavan hevostietokirjakokoelman, käyn erilaisilla kursseilla minkä kykenen, ja seuraan mielenkiintoisia hevosblogeja ja -sivustoja. Rakastan ratsastustuntien ja -valmennusten katsomista, ja hevostenhoitajaksi opiskellessani hyödynsinkin tätä mahdollisuutta paljon, kun kaikki oli aina "nenän ulottuvilla", nykyään siihen on valitettavasti mahdollisuuksia paljon vähemmän.
Kuten sanonta kuuluu, tieto lisää tuskaa, ja tämä pätee oikein hyvin myös hevosmaailmaan. Joskus lisääntyvä tieto aiheuttaa iloisia ahaa-elämyksiä, paikkaa puuttuvia linkkejä taidoissasi, ja toimii loogisena siltana asioiden välillä, mutta toisinaan pitää myös olla valmis heittämään palasia vanhasta osaamisestaan romukoppaan ja tuulettaa kaikki "no näin vaan on aina tehty" -mantrat pääkopasta. Ei riitä että oppii, miten, pitää myös tietää, miksi. Tutkimustietoa hevosesta on saatavilla valtavasti, ja sitä meidän kaikkien pitäisi pyrkiä hyödyntämään. Suomenhevosliiton Suomenhevosen kouluttaminen ratsuksi -kiertue tuntuu suorastaan edelläkävijältä pyrkimyksissään tuoda hevosenkoulutuksen nykyaikaista tietämystä Anna Kilpeläisen johdolla meidän "tavallisten pulliaisten" keskuuteen, helposti saavutettavassa muodossa, mutta asiaan on herätty myös isommilla tahoilla, osaltaan kiitos kevään suurien kohujen..
SRL järjestää syksyn 2015 ja vuoden 2016 aikana Hevosen hyvinvointi -koulutuskiertueen yhteistyössä Tuire Kaimion, Minna Tallbergin, Mintti Rautioahon ja Anna Kilpeläisen kanssa. Kiertueen starttaa koulutusilta Helsingissä 22.9. Vuosi 2016 on myös hevosen hyvinvoinnin teemavuosi Suomen Ratsastajainliitossa. Huikean hieno veto on myös Helsinki International Porsche Horse Show'n hevosten hyvinvointifoorumi, 4 Your Horse, jonka suhteen olen sen julkistamisesta asti itkenyt karvaita kyyneliä, mutta kahden vapaapäivän (ei, en ole täyspäisenä aamuvarhaisella töissä, jos show loppuu Helsingissä puoliltaöin) järjestäminen keskelle viikkoa tuntuu mahdottomuudelta, joten itse en kyllä paikan päälle valitettavasti pääse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti