lauantai 21. helmikuuta 2015

Hevostytön historiikki


Blogitalli haastaa taas ja tällä kertaa aiheena on "Mistä kaikki alkoi?". Laiskana lapsena hyödynnän tässä yhteydessä erästä koulutyötäni pienin muunteluin, olkaat hyvä. Voi kun minulla olisi harmaintakaan hajua, missä kaikki vanhat hevoskuvakansiot ovat! Valokuvausharrastus nimittäin on hyvin vanhaa perua ja minut on aina tavattu talleilta kamera tiiviisti kourassa.

Olipa kerran äiti, joka oman hevosharrastuksensa kariuduttua nuoruusvuosien hullutuksiin päätti vakaasti elää unelmaansa auringonlaskuun laukkaamisesta lastensa kautta. Tie ei ollut helppo; kuopus, poikalapsi kyllä ponin selkään nostettuna siellä pysyi, ”maastoon, esteitä” -huutelun säestämänä, mutta kun talutusratsastuksessa ponilla ei kovin lujaa päässyt, loppui mielenkiinto ennen pitkää. Äiti ei tästä kuitenkaan harmistunut, olihan jo kasvamassa seuraava aivopesun kohde – Krista, jolle Villivarsakin oli tilattu jo syntymävuonna (lehti kyllä vaihtui Hevoshulluun hänen saavuttaessaan jonkinlaisen tietoisuuden). Tytön ollessa noin kolmevuotias äiti raahasi hänet läheiselle Sailan tallille viikoittain puolituntiseen talutukseen shetlanninponilla Katrinchen, tutummin Nappula. Kimon pikku tamman selässä Krista sitten istui, ja tuntui pitävän puuhasta.


"Tyllerö ja Kasetti kesä -90" eli ikää noin 3 v.

Talutus vaihtui ajan myötä kunnon ratsastustunteihin ja tallikin Sipooseen muuton myötä ensin Talman ratsutalliin ja sieltä Savijärven ratsastuskouluun, missä Krista 7-vuotiaana aloitti ihan virallisesti alkeiskurssin sekä hevoskerhon, ja ryhtyi hoitamaan shetlanninponitamma Skäpperöds Gaiaa. Jatkokurssikin meni samassa puljussa, mutta huonoa talli-ilmapiiriä, laitosmaista menoa ja pienimuotoista kiusaamistakin Krista pakeni sen jälkeen takaisin talmalaistallille. Villin tallin villi meno ja hevoset, jotka ajoittain muistuttivat enemmän rodeoponeja kuin tavallisia apaattisia tuntiratsuja johtivat nopeasti putoamisten myötä loukkaantumisiin, hevospelkoon ja taukoon harrastuksessa. Äiti ei kuitenkaan luovuttanut, ja seurasi uusi aivopesu – taas Nappula-ponin avustuksella. Ratsastus jatkui viikonloppuleireillä Sailan tallilla, ja sittemmin myös muilla talleilla.


Yksi hoito-/vuokrahevosista oli arabiruuna Arska, jonka kanssa puuhasteltiin vuosina 1999-2003, kuva v. 2002
Tavoitteellinen ratsastuskouluharrastaminen jäi kuitenkin kuvioista pysyvästi, ja vuodet 1998-2003 sujuivat vaihtelevien hoito- ja vuokrahevosprojektien parissa. Sekaan mahtui myös nuoria hevosia ja oreja, joten monipuolista hevoskokemusta karttui. Myös tallitöiden makuun hän pääsi tekemällä silloin tällöin viikonlopputalleja erään tutun pikkutallilla. Näillä eväillä mentiin kevääseen 2003, jolloin Kristalle oli jo aika selvää, että hevosten kanssa tämä elämä tulee vietettyä, tavalla tai toisella.  Yhteishakupapereihin ensimmäiselle viivalle päätyi Perhon maaseutuopisto Hevostalli.netin foorumeilla käytyjen keskustelujen perusteella. Äidin aivopesuoperaatio kääntyikin häntä vastaan, olihan tytär muuttamassa neljänsadan kilometrin päähän. Opon ja vanhempien painostuksesta tyttö haki yhdistelmätutkintoon, vaikka juuri silloin lukio tuntui vihoviimeiseltä valinnalta. Vielä ennen tytön muuttoa käytiin Sailan tallilla katsomassa yhä täysissä sielun ja ruumiin voimissa olevaa vanhaa kunnon Nappula-ponia, joka äidin ohella oli kaiken tämän takana.

Nappula, kaiken pahan alku ja juuri, kuvattuna v. 2003

Elokuussa 2003 Krista sitten löysi itsensä Pohjanmaalta pitkin Suomea kerääntyneiden luokkatovereiden keskeltä, kaiken tutun jäädessä taa. Edessä olivat neljä lukuvuotta täynnä uusia kokemuksia, onnistumisia, pettymyksiä, raivaussahan käyttöä ja traktorilla ajoa, hitsaustunteja, ”tallin tekniikkaa” eli lähinnä tarhojen putsausta kaatosateessa (välillä haravanvarsien kanssa taukojumpaten), varsojen opetusta (vaikka aina ei ollut selvää, kummat oppivat enemmän: hevos- vai ihmislapset), kilokaupalla lahkeissa asuntolaan raahautunutta purua, turvetta, hiekkaa ja kuraa, ratkiriemukkaita retkiä varsanäyttelyihin, Kyvyt Esiin –tilaisuuksiin ja ennen kaikkea Ypäjälle, uskomattoman opettavaisia työssäoppimisjaksoja, lukemattomia tunteja toimihenkilötehtävissä palelemista, tallivuoroja lukion koeviikolla, unohtumattomia hevospersoonia ja enemmän pikkukyläahdistusta kuin ihmisen psyyke on tehty ilman mielialalääkkeitä ja Dr. Philin sessioita kestämään. Kaikkien koettelemusten jälkeen, keväällä 2007 hän sai kuitenkin painaa päähänsä valkolakin ja vastaanottaa niin yo-todistuksen, lukion päättötodistuksen kuin hevostenhoitajan (sv hevoskasvatus & talliympäristön hoito) paperitkin, kaikki vielä pääsääntöisesti oikein hyvillä arvosanoilla. "Välivuosi" vaihtui kuitenkin hevosenomistajuuteen, ja sille tielle jäätiin..

Jokapaikan reissureppu

Kun kerran kisakassia kuvailin, tuli samassa yhteydessä raahattua kameran eteen myös reissureppu.


Reissureppu on kisakassin tapaan koko ajan vakiovarustettu pakkaus, jotta koskaan ei lähtiessä miettiä, mitä mukaan pitää muistaa pakata - kun sieltä ei koskaan ota mitään poiskaan, jokareissun pakolliset ovat aina lähtövalmiina. Reissureppuni, oikeastaan reissureppu 2.0, on Kingslandin reppu, jonka jokusen vuoden himoamisen jälkeen lopulta raaskin ostaa pari vuotta sitten. Sitä ennen tehtävässä palveli Horzen reppu, mutta siitä muistaakseni petti lopulta vetoketju. Vaikka en mikään kokovartaloKL-intoilija olekaan, on tuo KL:n reppu kieltämättä aika loistava tehtävässään, taskuja ja salalokeroita riittää. Ja ahkerasta käytöstä huolimatta se on edelleen täysin uudenveroinen kunnoltaan. Reissureppu palvelee (hevosten kanssa tehtyjen) kisa- ja näyttelyreissujen lisäksi luonnollisesti erinomaisesti myös silloin, kun matkassa ollaan ihan vain valokuvaamassa tai yleisönä.

Reissureppu keskittyy ensisijaisesti itse reissaajan (ja kanssamatkustajien) palvelemiseen. Missä ikinä liikutaan, jos kysymys alkaa "hei onko kellään..", yleensä minä olen se joka huutaa iloisesti "hep". Jos olen "keikkagroomina"/apukätenä kisoissa, sisältyy reissurepun varustukseen yleensä myös lampaankarvalapanen ja mikrokuituliina. Näillä on sitten kätevä sutaista viime silauksia ennen rataa, jos hevosen omat varusteet ovat autolla.


Jo repun ulkokuoressa on kiinni muutama vakiovaruste: pieni "monitoimityökalu"/linkkuveitsi, pari heijastinta (repussa itsessäänkin on heijastavia osia, mutta irtokappaleet voi tarpeen mukaan ottaa muualle kiinnitettäväksi), ja hevosheijastimen kanssa samassa vetoketjussa kiinni myös pieni koiran nimilaatta, jossa puhelinnumeroni. Tilasin kerran eräiltä messuilta sellaiset koirilleni (pelkällä puhelinnumerolla varustettuna) ja kävikin niin, että kun toisessa valitsemassani laatassa olikin ollut pieni naarmu eikä samanväristä ollut varastossa, joten sain sitten yllätyksenä postissa kahden laatan sijaan kolme, kun olivat tehneet yhden ylimääräisen kappaleen sen naarmuisen "tilalle".  Saku sai kuitenkin sen naarmuisen kaulaansa, ja tummansininen varakappale kiinnittyi reppuun :)


Tästä KL:n repusta tykkään erityisesti siksi, että tässä on tosi hyvin taskuja. Olen taskuihminen, niitä pitää löytyä niin repuista, kasseista kuin vaatteistakin. Logon alla on ulommaisin tasku, jossa ei ole vetoketjua tai mitään sitä sulkemassa, mutta se on todella syvä ja muodoltaan sellainen, ettei sieltä noin vain mikään tipahda, ellei reppua roikota ihan ylösalaisin. Etutaskuun on siis helppo nakata tavaroita joiden pitää olla sopivasti käden ulottuvilla, esim. puhelin (huomioitava kuitenkin, että ihan joka paikassa ja tilanteessa ei kannata arvosesineitä jättää noin tyrkylle), käsiohjelma ja sen sellaista. Kuvaushetkellä sieltä löytyi huulirasvaa ja Helosania, yskätabletteja, ja kieppi paalinarua. Olen vähän taikauskoinen paalinarujen suhteen - jos minulle sitä johonkin taskuun tai vaikka autoon jää, se pätkä yleensä sitten muuttaa sinne myös asumaan. Paalinarullahan voi korjata lähes kaiken, ja auta armias jos menet sen paalinarun heittämään pois! Silloinhan suorastaan kerjää vaikeuksia. Siis on parempi pitää narua käden ulottuvilla. Vahinko ei tule kello kaulassa..


Vetoketjutaskuja on kaikkiaan kolme, joista ensimmäinen sisältää myös pieniä "lokeroita" kynille ja pikkutavaroille. Tuossa VMP:n pallurassa oli kertakäyttösadetakki ennen kuin veljeni kerran lainasi sitä festarireissulle, nykyään se varjelee kuulokkeita kolhuilta.


Ensimmäinen vetoketjutasku pitää sisällään myös tämän irrallisen pussukan. Mikä sen virallinen funktio on, siitä en ole aivan varma, mutta se pitää kätevästi pikkusälää yhdessä paikassa.


"Onko kellään laastaria?"
"Onko kellään kynsiviilaa?"
"Onko kellään laturia?"
..on ;) Niiden lisäksi tämä tasku pitää sisällään aurinkolasit kotelossaan, vähän pitkäikäistä matkaevästä ja näköjään taas yhden numerolapun. Desinfiointiainepullokin majailee tuossa irtopussukassa, muttei ehtinyt kuvaan asti. Ja tilavaan taskuun mahtuu vielä näiden jälkeenkin reissukohtaisia tykötarpeita.

Keskimmäinen vetoketjutasku on repun isoin osasto, ja sinne meneekin sitten yleensä kameralaukku, myös jalusta mahtuu mukaan jos sitä kuvausreissulla tarvitaan. Näyttelyreissulla siellä puolestaan matkustaa yleensä kypärä ja mahdolliset vaihtovaatteet.


Kolmas vetuketjutasku on kapeampi osasto, jonne kuvauksia varten pistin läppärilaukkuni tuomaan ryhtiä repulle, ja ylipäänsä kokeillakseni, mahtuuko se sinne. Nykyinen 15,6" sujahtikin oikein sujuvasti, vanha, muistaakseni yli 17-tuumainen ei meinaan mahtunut edes tuohon läppärilaukkuun. Kisareissuilla tietokonetta nyt tuskin tulee raahattua mukaan, mutta hyvä tietää, että se mahtuu mukaan, jos muunlaista matkustusta harrastaa.

Repun molemmilla sivuilla on tilavat verkkotaskut, joihin mahtuu juoma- tai hoitoainepulloja ja esimerkiksi se lampaankarvalapanen kulkee siinä sopivasti käden ulottuvilla. Repussa on myös muutama kiinnitysremmi. Varsinaisesta salalokerosta en muistanut ottaa kuvaa, repun pohjasta nimittäin aukeaa vetoketjun takaa kiristysnauhallinen verkkopussukka, jonka saa klipsillä kiinni repun yläosaan. Se on ihan virallisesti kypärän kuljettamiseen tehty, mutta käy tietysti mille tahansa tavaralle, etenkin sellaiselle mitä ei halua ottaa repun sisustaa tai muuta varustusta sotkemaan. Verkkopussukan saa myös kokonaan repusta irti.

Kiinnostiko ketään? Oliko tässä postauksessa mitään järkeä? Ehkä ei, mutta nyt on reissureppukin esitelty :D Sopii esittää toivepostausehdotuksia jos tulee mieleen, millaista sisältöä sitä haluaisi lukea!

perjantai 20. helmikuuta 2015

Se on loppu nyt!


Niin siis sen jo yli 6 vuotta vanhan sinisen ulkoasun ja saman laiskan bannerintekeleen pyörittely ;) Etenkin bannerin kanssa on ollut hermot kireällä jo pidemmän aikaa, mutta kynnys uuden tekemiseen on ollut korkea, motivaation puolestaan huidellessa lattianrajassa. Blogin ulkoasussa on turhauttanut myös sen kapeus, joka etenkin uuden läppärini näytöllä näytti ihan kamalalta. Ovathan kuvat aina ärsyttävän pieniä olleetkin. Kisakassipostausta vääntäessä sitten väänsin blogia vähän leveämmäksi, jolloin vanha kamala banneri pomppasi entistä pahemmin silmään. Uuden bannerin teko siis oli väistämättä ajankohtaista, ja olenkin tässä viikon aikana operaatiota muutaman kerran suunnitellut aloittavani, mutta vailla minkäänlaista visiota ollut pian valmis viskaamaan läppärin ikkunasta. Tänään sitten päätin että teen bannerin, tai itken ja teen bannerin, ja tuollainen tuotos tästä prosessista sitten lopulta pullahti ulos. Se on överi, tiedän, ja olikin ehkä alkuun puoliksi vitsi minun painellessani nappia toisen jälkeen tietämättä mitä haen tai haluan (mitään leikkaa-liimaa -hommia en ainakaan), mutta lopulta ei auttanut kuin tuumata että on kai niitä huonompiakin nähty.. Tekstien asettelu ei täysin miellytä silmääni, mutta sen verran kauan niitä höyläsin ja viilasin, että olkoot nyt, kun juuri tämän kuvan ympärille halusin bannerini kuitenkin rakentaa. Vielä pientä säätämistä tämä ulkoasu ehkä kokonaisuudessaan vaatii, jos taustakuvaksikin keksisi jotain muuta kuin Bloggerin valmisvalikoimaa. Kommentteja ja säätöehdotuksia otetaan mielellään vastaan :)

Hyvästit tälle!

Vaikka otsikko saattoi ehkä säikäyttää, niin blogi suinkaan ei ole minnekään häviämässä. Otetaan ulkoasuremontti samalla synttärijuhlistuksena - 16.2. tuli täyteen kuusi vuotta! - ja samalla tämä on muuten blogin 300. postaus. (Blogin "historiaa" tuli kerrattua viisivuotispostauksen yhteydessä, jos sattuu kiinnostamaan Köh, mitähän tuolle siellä luvatulle lempiblogipostaukselle tapahtui?)

perjantai 13. helmikuuta 2015

Kisakassin koostumus


Koska harjapakkini sattuneesta syystä on siellä missä hevonenkin (ja sen sisältöä onkin jo pengottu vuonna 2012 tässä postauksessa, eikä suuria muutoksia liene tapahtunut), tällä kertaa hieman ovelasti kierrän Blogitallin haasteen tehtävänantoa. Tämän postauksen tekoa olen kuitenkin suunnitellut jo jonkin aikaa, joten otetaan tästä vähän kannustetta itse toteutukseen.

Harjapakin sijaan siis perehdytäänkin varustepakkaukseen joita ilman en tien päällä pärjäisi; kisakassiin!

Puolin..
..ja toisin.
Kisakassi on uskollisesti kohta kymmenkunta vuotta palvellut Eskadronin harjakassi, jonka lukuisiin taskuihin ja lokeroihin saa siististi järjesteltyä kaikki kisa- tai näyttelyreissut groomausvälineet ja muut käden ulottuville tarvittavat. Jos tästä joskus aika jättää, minulla on jo seuraava kassi varastossa.  Muutkin harjalaukut voivat olla ihan yhtä hyviä, mutta minä luotan sitkeästi (tässäkin asiassa) Eskaan. Mitäpä sitä toimivaa konseptia lähteä muuttamaan, moneen otteeseen on saanut huomata että jos kokeilunhaluissaan vaihtaa jonkin luottovarusteensa toisenmerkkiseen tai -malliseen, ei se vaihtamalla todellakaan parane vaan luvassa on yleensä karvaita pettymyksiä. Ja kun Eskassa on ne just oikeat taskut. Sikäli kun kassi ei ole pullollaan harjoja (mitä se minulla reissussa harvoin on, tarvittaessa sitten harjapakki kulkee erikseen mukana), sisään sujahtaa myös kameralaukku, lompakko, hevosen passikansio yms. tarpeellinen. Kun tietyt tavarat sijaitsevat aina kassissa, ei niitä tarvitse joka reissun yhteydessä erikseen pakata ja metsästää. Hienosäätöä muuhun varustukseen voi tehdä sitten sen mukaan, millainen kisa- tai näyttelymatka on kyseessä.

Mutta mistä on kisakassin vakiovarustus tehty?


Kassin toisen puolen sivutaskujen rivistön täyttää tämä puteliarsenaali. Etikettinsä hukannut pullo on babyoilia, jota käytetään mm. turvan ja silmänympärysten "meikkaamiseen". Letitystä helpottamaan tai muuten kurittomia karvoja kesyttämään ovat kaksi seuraavaa yksilöä: XZ:n pieni aerosoliton hiuskiinne (kätevä koko ja hiljainen pullo) sekä Hööksin Showmaster Braiding Gel. Siloisuutta, selvyyttä ja kiiltoa jouhille puolestaan tuovat Magic Gel (Rapide) ja Silicon Drops (Showmaster). Ne ovat periaatteessa ihan samaa tavaraa enkä ole laadussakaan huomannut eroa, joten niitä on vähän turha kantaa molempia tuolla kassissa. Joskus toinen asuikin tallissa/harjapakissa arkikäyttöä varten ja toinen majaili kisakassissa.

Toisen puolen sivutaskuissa kuvassa on mikrokuitupyyhe (kuolan pyyhkimiseen yms.), yleensä tuossa verkkotaskussa on reissussa mukana oma juomapullo. "Logotaskussa" kulkee showshine, ötökkämyrkky tai mitä pulloa nyt sattuu tarvitsemaankaan. Kisakassissa arvostaa vähän pienempiä pakkauskokoja kuin litran pöniköitä. koska kantomukavuuttakin pitää ajatella siinä vaiheessa kun kävelet kilometrikaupalla hevosia talutellen, kassin keikkuessa olalla. Esimerkiksi nuo Effolin pullot ovat oikein näpsäkän kokoisia (500 ml) ja mallisia Eskan taskuihin.


Vetoketjullisessa sivutaskussa piileskelevät kaviokoukku (blingiä!), pari kampaa, pieni pussinpohjallinen hätävara-letityskumppareita ja kumihanskoja. Jälkimmäiset mukana siksi, että sekä babyoil että silikonitipat ovat sellaista tavaraa, jonka levityksen jälkeen kädet ovat ihan tahmassa, joka ei niin vain lähdekään pois, ja käsienpesumahdollisuudet kesken kisa-/näyttelypäivän (puhumattakaan hetkeä ennen kehään juoksemista) voivat olla aika rajalliset.. Kätevät myös, jos hevoselle suorituksen jälkeen levitetään linimenttiä, savea tai muuta sellaista. Kumma kyllä, yhtään mini-Helosania täältä ei löytynyt! Yleensä minulla on niitä kourallisia pitkin poikin. Joskus tässä taskussa ovat myös asuneet sakset, mutta nyt sijainti näkyy olevan paikka nimeltä jemma. Taskun pohjalta löytyi myös ketjudelta..

Kurkistus sisään..


Kassin sisällä odottikin ketjudeltan kaveri: Saranian valkoinen näyttelyliina, jossa parhaillaan kiinni W-Profilen nahkainen delta. Se ei niinkään kuulu kisakassin vakiovarustukseen, mutta on sinne jonkin viimesyksyisen näyttelyreissun jälkeen päätynyt. Sen sijaan lampaankarvalapanen ja Cavalorin Leather Shine ovat kiinteää kalustoa, lammas tarjoaa viime silaukset hevosille ja Leather Shine (purkin sisällä tulee sieni) varusteille. Tässä esiintyvät harjat ovat lähinnä kuvausrekvisiittaa: normaalisti kisakassissa on pehmeä luonnonkarvainen pölyharja ja joku vähän karkeampi harja, jolla voi esimerkiksi puhdistaa hiekat hevosen jaloista/suojista. Myös jouhiharja on vakio, mutta se on joltain reissulta jäänyt Mondeon takaluukun uumeniin enkä viitsinyt sitä sieltä nyt onkia..


Kassin sisäosastossa on vielä yksi vetoketjullinen tasku, josta tällä kertaa löytyi Likit Electro-Bar -nameja ja numerolappu. Ihan virallisessa pakkausjärjestyksessäni, siis jos olen liikkeellä oman hevosen ja omien tavaroiden kanssa täydellä arsenaalilla, läjä varanumerolappuja asustaa käyttöyksilöiden mukana suitsikassin taskussa. Silloin tiedän aina missä ne (niin omat kuin ylimääräiset) ovat. Vaan nyt kun tulee reissattua milloin minkäkin kaluston mukana, ja oma suitsikassi yleensä on kotona, olen kylvänyt niitä muihinkin paikkoihin. Ylimääräinen numerolappu ei ole kallis eikä vie tilaa, mutta voi joskus tiukassa paikassa olla hengenpelastaja, jos ei omassa seurueessa niin kilpakumppanillesi.

Kisakassi ja -hoitaja tositoimissa
Stay tuned! Seuraavaksi esitellään reissureppu ;)

(P.S.: Ulkoasulle ja bannerille ja ties mille tapahtuu asioita, jotka voivat olla keskeneräisiä. Please ignore the mess.)