Hevostytön historiikki

Blogitalli haastaa taas ja tällä kertaa aiheena on "Mistä kaikki alkoi?". Laiskana lapsena hyödynnän tässä yhteydessä erästä koulutyötäni pienin muunteluin, olkaat hyvä. Voi kun minulla olisi harmaintakaan hajua, missä kaikki vanhat hevoskuvakansiot ovat! Valokuvausharrastus nimittäin on hyvin vanhaa perua ja minut on aina tavattu talleilta kamera tiiviisti kourassa.

Olipa kerran äiti, joka oman hevosharrastuksensa kariuduttua nuoruusvuosien hullutuksiin päätti vakaasti elää unelmaansa auringonlaskuun laukkaamisesta lastensa kautta. Tie ei ollut helppo; kuopus, poikalapsi kyllä ponin selkään nostettuna siellä pysyi, ”maastoon, esteitä” -huutelun säestämänä, mutta kun talutusratsastuksessa ponilla ei kovin lujaa päässyt, loppui mielenkiinto ennen pitkää. Äiti ei tästä kuitenkaan harmistunut, olihan jo kasvamassa seuraava aivopesun kohde – Krista, jolle Villivarsakin oli tilattu jo syntymävuonna (lehti kyllä vaihtui Hevoshulluun hänen saavuttaessaan jonkinlaisen tietoisuuden). Tytön ollessa noin kolmevuotias äiti raahasi hänet läheiselle Sailan tallille viikoittain puolituntiseen talutukseen shetlanninponilla Katrinchen, tutummin Nappula. Kimon pikku tamman selässä Krista sitten istui, ja tuntui pitävän puuhasta.

"Tyllerö ja Kasetti kesä -90" eli ikää noin 3 v.

Talutus vaihtui ajan myötä kunnon ratsastustunteihin ja tallikin Sipooseen muuton myötä ensin Talman ratsutalliin ja sieltä Savijärven ratsastuskouluun, missä Krista 7-vuotiaana aloitti ihan virallisesti alkeiskurssin sekä hevoskerhon, ja ryhtyi hoitamaan shetlanninponitamma Skäpperöds Gaiaa. Jatkokurssikin meni samassa puljussa, mutta huonoa talli-ilmapiiriä, laitosmaista menoa ja pienimuotoista kiusaamistakin Krista pakeni sen jälkeen takaisin talmalaistallille. Villin tallin villi meno ja hevoset, jotka ajoittain muistuttivat enemmän rodeoponeja kuin tavallisia apaattisia tuntiratsuja johtivat nopeasti putoamisten myötä loukkaantumisiin, hevospelkoon ja taukoon harrastuksessa. Äiti ei kuitenkaan luovuttanut, ja seurasi uusi aivopesu – taas Nappula-ponin avustuksella. Ratsastus jatkui viikonloppuleireillä Sailan tallilla, ja sittemmin myös muilla talleilla.

Yksi hoito-/vuokrahevosista oli arabiruuna Arska, jonka kanssa puuhasteltiin vuosina 1999-2003, kuva v. 2002

Tavoitteellinen ratsastuskouluharrastaminen jäi kuitenkin kuvioista pysyvästi, ja vuodet 1998-2003 sujuivat vaihtelevien hoito- ja vuokrahevosprojektien parissa. Sekaan mahtui myös nuoria hevosia ja oreja, joten monipuolista hevoskokemusta karttui. Myös tallitöiden makuun hän pääsi tekemällä silloin tällöin viikonlopputalleja erään tutun pikkutallilla. Näillä eväillä mentiin kevääseen 2003, jolloin Kristalle oli jo aika selvää, että hevosten kanssa tämä elämä tulee vietettyä, tavalla tai toisella.  Yhteishakupapereihin ensimmäiselle viivalle päätyi Perhon maaseutuopisto Hevostalli.netin foorumeilla käytyjen keskustelujen perusteella. Äidin aivopesuoperaatio kääntyikin häntä vastaan, olihan tytär muuttamassa neljänsadan kilometrin päähän. Opon ja vanhempien painostuksesta tyttö haki yhdistelmätutkintoon, vaikka juuri silloin lukio tuntui vihoviimeiseltä valinnalta. Vielä ennen tytön muuttoa käytiin Sailan tallilla katsomassa yhä täysissä sielun ja ruumiin voimissa olevaa vanhaa kunnon Nappula-ponia, joka äidin ohella oli kaiken tämän takana.

Nappula, kaiken pahan alku ja juuri, kuvattuna v. 2003

Elokuussa 2003 Krista sitten löysi itsensä Pohjanmaalta pitkin Suomea kerääntyneiden luokkatovereiden keskeltä, kaiken tutun jäädessä taa. Edessä olivat neljä lukuvuotta täynnä uusia kokemuksia, onnistumisia, pettymyksiä, raivaussahan käyttöä ja traktorilla ajoa, hitsaustunteja, ”tallin tekniikkaa” eli lähinnä tarhojen putsausta kaatosateessa (välillä haravanvarsien kanssa taukojumpaten), varsojen opetusta (vaikka aina ei ollut selvää, kummat oppivat enemmän: hevos- vai ihmislapset), kilokaupalla lahkeissa asuntolaan raahautunutta purua, turvetta, hiekkaa ja kuraa, ratkiriemukkaita retkiä varsanäyttelyihin, Kyvyt Esiin –tilaisuuksiin ja ennen kaikkea Ypäjälle, uskomattoman opettavaisia työssäoppimisjaksoja, lukemattomia tunteja toimihenkilötehtävissä palelemista, tallivuoroja lukion koeviikolla, unohtumattomia hevospersoonia ja enemmän pikkukyläahdistusta kuin ihmisen psyyke on tehty ilman mielialalääkkeitä ja Dr. Philin sessioita kestämään. Kaikkien koettelemusten jälkeen, keväällä 2007 hän sai kuitenkin painaa päähänsä valkolakin ja vastaanottaa niin yo-todistuksen, lukion päättötodistuksen kuin hevostenhoitajan (sv hevoskasvatus & talliympäristön hoito) paperitkin, kaikki vielä pääsääntöisesti oikein hyvillä arvosanoilla. "Välivuosi" vaihtui kuitenkin hevosenomistajuuteen, ja sille tielle jäätiin..