keskiviikko 23. joulukuuta 2015

tiistai 6. lokakuuta 2015

Haaste: Tavaroista tärkeimmät


Playsson.net haastaa taas - tällä kertaa pohtimaan TOP 3 -listaa lempivarusteistaan. Omalta osaltani tämä postaus on ainakin osittain uudelleenlämmitys vuodelta 2012, jolloin pohdiskelin blogissa vastaavaa viiden kärkeä. Mutta onko sijoissa tullut muutoksia ja mukaan noussut kenties uusiakin haastajia? Katsotaan!

3. Roeckl -hanskat

Huijaisin itseäni, jos Roeckl ei mahtuisi kolmen kärkeen. Minä vain täysin varauksetta rakastan "Rökkeleitä". Pikaisella ynnäystoimenpiteellä Roeckl-perheeseeni kuuluu väkisinkin kymmenkunta paria erimallisia hansikkaita, kun entisten kaveriksi on liittynyt muutamia uusia malleja. Pari vuotta sitten raaskin myös lopultakin, vuosien jahkailun jälkeen investoida Primaloft-toppahanskoihin, löydettyäni ne Agrimarketin alekorista mallin uudistuessa. Primaloftitkin täyttivät kaikki haaveeni - uskomattoman lämpimät, ja kädessä huomaamattoman mukavat, eivätkä lainkaan tönköt tai kömpelöt. Mukavuus onkin Roecklin tärkein puoli, ne ovat kuin toinen iho. Joka keksi sanonnan "istuu kuin hansikas", teki sen mitä luultavimmin Roecklit esikuvanaan. Roeckl-hanskoissa riittää värien, kuosien ja mallien kirjoa joka olosuhteiden tarpeisiin, mutta mukavuus on aina yhdistävä ominaisuus. Hyvä hanska on kädessä huomaamaton, se tarjoaa pitoa ja suojaa, mutta ei hankaa tai tunnu epämiellyttävältä. Monta kertaa olen näiden liki viidentoista Roeckl-käyttövuoteni aikana yrittänyt käyttää muita hanskoja, vakuutellen itseäni siitä, että ei se ero voi olla niin suuri. Mutta on se. Myös tyylikkyydessä Roecklit ovat vertaansa vailla, etenkin viime vuosina on mm. värivalikoima runsastunut huomattavasti. Laajasta mallistosta löytyy jokaiselle jotain: klassisen nahkahanskan ystävä löytää helppohoitoisen synteettisen version, vilukissa lämpöiset ja käytännölliset toppahanskat, kisaajalle (tai näyttelyharrastajalle, köh köh..) löytyy tyylikästä kisahanskaa blingillä tai ilman, kun taas räväkkää ja raikasta kaipaava voi löytää itselleen juuri oikeat hanskat vaikkapa Lona-mallin sähäköistä kausiväreistä, joihin menneenä kesänä sisältyi esimerkiksi aivan upea turkoosi Caribbean Blue. Roecklin kotisivuilta voi tarkistaa kesä- ja talvimallien koko kirjon.

Roecklien haittapuoleksi moni laskee huonon kestävyyden, mutta sitä en oikein pysty itse allekirjoittamaan. Minulla ei koskaan ole ollut yhtään luonnottoman nopeasti kulunutta Roeckl-paria, muita, kalliimman puoleisiakin hanskoja sen sijaan kyllä, joista ovat esim. ompeleet ratkenneet muutaman käyttökerran jälkeen. Olen siis todennut että tämä ei vaihtamalla parane, ja koska mitään huonoja puoliakaan en tämän merkin hanskoissa näe, niin miksi turhaan ottaa riskejä, kun tiedän että tuttu ja turvallinen hoitaa aina homman kotiin? Tällä hetkellä en tietenkään aktiivisesti ratsasta ja hanskojani kuluta, mutta esimerkiksi molemmat Roeck-Grip kesähanskani ovat noin viisi vuotta vanhoja, ja ehtineet olla ihan "oikeassa käytössäkin" aikansa. Jos jostain minulla Roecklit nopeasti kuluvat, niin sormenpäistä korkeintaan, minun pitääkin tehdä aina kokovalintani sen mukaan, onko minulla kynsiä vai ei. Myös konepestävyys edistää hanskojen pitkää käyttöikää, valkoisetkin säilyvät hohtavina, kun ne muistaa pestä käytön jälkeen. Eikä unohda niitä hikisen kypärän sisään sen säilytyspussiin muhimaan. Köh.

Näyttelyhilut valmiina
2. Kengityspakki

Listan saatua mustan hevosen piikkipaikalle kesken luonnosvaiheen (mutta ei siitä vielä sen enempää), minun piti ihan tosissani pohtia, mikä kaikista rakkauksistani olisikaan kakkossijan väärti. Olisiko se jotain viiden välttämättömän listalla mainittua, vai kenties jotain aivan muuta? Mutta jos astutaan edes hetkeksi pois materialismihysterian tieltä ja mietitään yksinomaan tarpeellisuutta ja käytännöllisyyttä, there can be only one. Minun aarreaittani, joka on pelastanut monesta pulasta: kengityspakki.

Tässä vielä aidossa ja alkuperäisessä laatikossa
Kavionhoidon ja kengityksen jonkinlaiset perusteet tuli opeteltua Perhossa hevostenhoitajaopintojen kylkiäisenä, ja kun viimeisen opiskeluvuoden ajan minulla oli ylläpitohevonen pienellä yksityistallilla, tuli pian selväksi, että taistelussa irtokenkiä vastaan ei pärjää aseistautuneena suunnilleen pelkällä jesarilla. Tarvittiin järeämpää arsenaalia, mutta opiskelijabudjetilla. Apuun riensi Hevari ja perusvermeiden kengityssarja pakkeineen päivineen, joka tuolloin maksoi 69 euroa, nyt yhdeksän vuotta myöhemmin edelleen maltilliset 85 euroa. Vuosien varrella oma kengityskalusto on tainnut päivittyä jo pakkia myöten kokonaisuudessaan uusiin, purkurauta sentään lienee vielä alkuperäisen setin peruja, mutta kyllä hintansa haukkuivat nuo säästölinjan työkalutkin. Ja kun miettii kuinka monelta itkulta ja murheelta on niiden vuoksi säästynyt - priceless!

Joululahjaksi sain (itseltäni) uusia puukkoja!
Kukaan ei tunnetusti ole seppä syntyessään, eikä valitettavasti siihen pelkkä pakin ostokaan vielä valmista, mutta itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen hevosenomistajan ja pitkän linjan harrastajankin olisi syytä opetella edes helpoimmat toimenpiteet, esimerkiksi kengän irrotus ja löystyneiden naulojen kiristys, joilla voidaan antaa nopeaa ensiapua ja välttää suuremmat vahingot. Siispä kaikki irtokenkäkurssille mars, ja sitten hankkimaan omaa perustason kengityskalustoa, vaikka tallin yhteiskäyttöön. Tämä investointi maksaa itsensä nopeasti vähentyneinä irtokenkälaskuina takaisin.

Ykkössijan tällä listalla saa.. *rumpujen pärinää*

1. Glen Gordon Ariel -suitset

Päivä oli 30. toukokuuta 2012, kun Equility Line julkaisi seuraavan kuvan Facebook-sivullaan. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, eikä mikään ollut sen jälkeen enää entisellään.


Ariel, tai ainakin kaipuu niiden perään, on blogistani vuosien varrelta jo tuttu teema, kuten pitkäaikaiset lukijani saattavat muistaa. Näiden perään on itketty, näissä on oltu jonotuslistalla, ja näitä on metsästetty jopa Ruotsissa asti, tuloksetta. Ja ihan kuin tämän perusmallin aiheuttama tuska ei olisi riittänyt, myöhemmin Arielista julkaistiin toisen sukupolven lakkanahkainen versio. Sen verran suositut suitset ovat kuitenkin olleet kyseessä, että Suomen puolelle nämä eivät oikein koskaan myyntiin asti ehtineet. Minäkin lopulta tyydyin kohtalooni, lopetin ruotsalaisten heppatarvikeliikkeiden nettisivujen selaamisen, ja ostin paikallisen hevostarvikeliikkeen loppuunmyynnistä vieläpä sopuhintaan ihan sen pelkän, toki itsessäänkin kauniin Ariel-helmiotsapannan, joka nyt on Minin kisasuitsia koristanut.

Miksi juuri Ariel? GG on merkkinä ollut jo vuosia suuri rakkauteni niin suitsissa, kuin muissakin varusteissa, ja kun ensimmäistä kertaa näin kuvan Arieleista, en voinut olla hihkumatta ääneen. Klassisen kaunis helmiotsapanta pienillä Swarowski-kristalleilla, ilman mautonta blingiöveriä, mutta erityisenä kohokohtana hannoverilaisen turpahihna erikoinen mutta tyylikäs muotoilu, joka on edukseen suomenhevosenkin päässä, kun se ei perinteisen hannoverilaisen tapaan anna päästä entistä pidempää vaikutelmaa. Näistä kuitenkin muodostui minulle mystinen, tavoittamaton Graalin malja, kun kaikista pyrkimyksistä huolimatta en koskaan saanut niitä omakseni.

Kunnes.

Onni näyttää yhteen kuvaan tiivistettynä kutakuinkin tältä
Olin viime viikonloppuna SRL:n seura- ja talliristeilyllä, johon kuului päivä Tukholmassa ja mm. tutustuminen kuninkaallisiin hovitalleihin (suosittelen muuten lämpimästi kohdetta, oli todella mielenkiintoinen). Koska tallikäyntiin oli vielä aikaa, Siljan terminaalilta lähdimme seikkailemaan sightseeing-hengessä bussilla nro 76 keskustan ja vanhan kaupungin läpi ja aina vain eteenpäin, ohi Slussenin ja kohti Södermalmia. Tulin sitten todenneeksi ääneen, että emme muuten ole kovin kaukana Hästbiten Ridsport -liikkeestä, missä edellisellä Tukholman visiitilläni olenkin ollut nimenomaan Arielia etsimässä. En kuitenkaan antanut itselleni lupaa haaveilla niistä, mutta kun samassa löysimme itsemme bussin päätepysäkiltä, päätimme tietenkin käydä kävelymatkan päässä olevan liikkeen kautta ennen paluuta keskustaan.

Liikkeeseen astuessanikin pidin vielä toiveet matalalla, ja päädyttyäni suitsihyllyä ihan muuten vaan silmäilemään totesin pian että ei, GG ei näköjään enää kuulunut kaupan valikoimiin lainkaan, kun aivan muita merkkejä oli esillä. Tutustuin siis muuhun tarjontaan (joka pienessä liiketilassa on oikein runsas), ja ehdin jo iloita löytämistäni 50 kruunun Mattesin lampaankarvalapasista, kun vielä palasin suitsihyllyn ääreen. Ja käänsin katseeni ylös. Ihan ylös. Siinä vaiheessa päässäni soivat enkelikuorot ja naama vääntyi autuaaseen hymyyn. Mutta vielä paniikinomainen lappujen selailu. Pony, ei. Cob, ei. FULL. Mustat full-koon Arielit. Kurkottelin naulakon perimmäiset suitset itselleni ja puristin niitä hullun kiilto silmissä vilkkuen kuin kalleinta aarrettani, matkakumppanin luultavasti miettiessä, olinko saanut jonkinasteisen aivoinfarktin tai muun kohtauksen. 899 kruunun hintalappu ei siinä kohtaa kirpaissut ollenkaan, ja vaikka suitsihankintaa ei ollut tälle reissulle budjetoitu, ei näiden vuosien jälkeen voinut hetkeäkään kyseenalaistaa, onko minun aivan välttämätöntä ne saada.

Eivät ne ilman hevosta kuvattuna aivan täyteen loistoonsa pääse varsinkaan puhelinlaadulla, mutta siinä ne ovat - minun Arielini
Olen jo luullut olevani aika pitkälti parantunut pahimmasta hevostarvikeaddiktiostani - siis sikäli, että olen ajatellut, että ei ole enää mitään, mikä saisi minut vaipumaan siihen täydellisen hurmoksen tilaan. Jos jotain ostan, ostan jotain tarpeellista, käytännöllistä ja/tai halpaa. Minullahan on kaikkea, enemmän kuin tarvitsen. Niin minä luulin. Nyt tiedän miltä se sortuminen vanhoihin paheisiin tuntuu. Miten koukuttavalta se tuntuu. Apua. Missä niitä varustevieroitusklinikoita järjestettiinkään?

maanantai 5. lokakuuta 2015

Kenttäkisakauden päätös - Niinisalo 19.-20.9.

Ja sitten rästipostauksiin kiinni pienellä viiveellä. Muutama viikko sitten kisailtiin Niinisalossa kauden päätteeksi, ja Mini ja Linda starttasivat siellä tutustumisluokassa, ollen myös jäseninä Keski-Suomen joukkueessa alueiden välisessä mestaruuskilpailussa. Kun heinäkuun kisoihin en tuplabuukkauksen vuoksi ehtinyt paikalle kuin ensimmäisen päivän suoritusten ollessa jo ohi, paikkasin tällä kertaa vahinkoa ja lähdin matkaan jo perjantaina. Saisipa ainakin täyden ilon irti tästä "kesän" viimeisestä kunnon heppaviikonlopusta. Kun suunta oli ensimmäistä kertaa kisapaikan sijaan suoraan majoituksille, neuvoi puhelimen navi ihan uusia reittivaihtoehtoja - muuten ihan kiva, mutta kun koko päivän pätkineet yhteydet sitten aina ajoittain hukkasivat kartan ja sijainnin, alkoi pieni epätoivon puuska iskeä sateisen illan pimetessä, kun huomaat ettet todellakaan ole sillä tiellä millä Maps sitkeästi väittää sinun olevan.. No, pienen kiertoajelun jälkeen suunta oli taas oikea, ja perille pääsin. Hevosten kuljetus oli saapunut perille hieman aikaisemmin, ja Mini oli kävelytyksen jälkeen jo karsinassa. Loppuilta kului siis mm. tavaroita purkaen ja seuraavaan kisapäivään valmistautuen.

Lauantaiaamuna ponskit saivat aamupalansa aikaisin ja pääsivät tarhailemaan, ja itse ajeltiin Niinisaloon hoitamaan kansliamuodollisuudet ja tsekkaamaan rataesteiden verkkaryhmien ajat, Minille onneksi sattuivat koulu- ja estekokeet ihan inhimillisen välin päähän toisistaan. Sitten takaisin laittelemaan hevosia ja kamoja lähtövalmiuteen, ja paluu pelipaikoille. Eikä siihen mitään turhaa luppoaikaa sitten jäänytkään, Minille varusteet niskaan ja kohti kouluverkkaa.

Kouluradalla (ohjelma taisi olla He B:3? en jaksa tarkistaa Kipasta) tasaisen kivalla suorituksella tasan 65 %, mikä osakilpailussa tarkoitti jaettua sijaa 10./49 ja virhepisteinä 52,5.





Kunnon kävelytysten jälkeen hokitettiin poni ja laitettiin estevermeet niskaan. Verkassa ei pohjankaan vuoksi juuri kärsinyt hyppyjä ottaa, joten pääsivät suht suoriltaan radalle, kun harrasteen esteet vaihtuivat tuttariin.


Radalta ei ole kuvia, mutta laitetaan nyt kehno screenshot. Kyllä se joskus vähän ponnistaakin!
Rataesteet sujuivatkin sitten jo "tutulla kaavalla", eli kahden puomin muodossa 8 vp tarttui mukaan pistesaldoon, joka näin oli 60,5, ja sijoituskin luonnollisesti tipahti, ollen lopulta kolmaskymmenes esteiden jälkeen. Kisapäivä jatkui vielä pitkälle iltaan matkakumppanin starttien ollessa paljon myöhemmät, mutta Mini jaksoi hyvin odotella kopissa ja pääsi vielä tarhaan jaloittelemaan, kun lopulta palattiin kämpille.

Sunnuntaina edessä oli maastokoe, jota odoteltiin jännittynein tunnelmin. Tuttarin esteitä olivat käyneet Niinisalossa treenaamassa vain kerran, ja kieltoja oli tullut, mm. hauta oli ollut Minille vaikea. Maastoradan näyttöihin ei lauantaina päällekkäisyyksien vuoksi ehditty, joten käytiin koko Keski-Suomen joukkueen voimin kävelemässä rata sunnuntaiaamuna, ja palattiin sitten mökille syömään, pakkaamaan kamat ja siivoamaan paikat, sekä tietysti puunaamaan ja varustamaan ponit, ennen kuin otettiin taas suunta Niinisaloon.

Verkassa
Seurattuani ratsukon verryttelyä hetken siirryin hyvissä ajoin radan varteen, missä parkkeerasin huilun luo. Sieltä oli ihan hyvät näkymät alkuradalle - jos ei se sen pidemmälle pääsisikään..

Ensimmäinen kielto tulikin jo huilua ennen olleelle ylöshypylle, kun edeltävän esteen huono hyppy oli laittanut pasmat sekaisin. Matka kuitenkin jatkui terhakkaasti, kohti "pelättyä" hautaa. Itse juoksin toiveikkaana vielä rantaan..

Kädet vaan aina tärisee kun omaansa kuvaa..
Vaan ei ponia alkanut kuulua, ja pian jotain pinkkiä vilahtikin tiellä matkalla eläinlääkärintarkastukseen. Haudalle oli tullut kaksi kieltoa lisää, eli tuloksena ratsukon ensimmäinen hylky. Ei tietenkään se mukavin tapa päättää kenttäkilpailukausi, mutta ehkä tähän mahdollisuuteen oli psyykannut itseään jo vähän liiankin hyvin, koska oikeastaan ei edes harmittanut. Ja mikäs minun näin "sivustakatsojan" roolissa olisikaan voivotellessa. Se tuli kuitenkin huomattua, että Niinisalon reissut nyt vaan on aina mukavia, kun fiilis oli kotiinlähtiessä yhtä hyvä kuin heinäkuussa, jolloin ratsukko tienasi ruusukkeenkin. Ei siis muuta kuin "eteen ja ylös", kuten viikonlopun epävirallinen slogan taisi kuulua, ja näillä täyteen ladatuilla hevosteluvarastoilla kohti tulevaa pitkää talvea. Minilläkään ei mitään isompia kisoja enää ole tiedossa, vaan palautteluloman jälkeen jatkuu treenit ensi kautta silmälläpitäen.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Rästihommia vai peltokuvauksia

o. Kuukson Kaipaus
Kyllä tulee vielä Niinisalon kisapostaus. Tulee tulee. Mutta kun ihminen menee käyttämään viikon ainoan vapaapäivän eli eilisen siihen, että kaikkia miljoonia rästihommia vältelläkseen käy näpsimässä toistatuhatta peltoposeerauskuvaa..

Tänään menikin koko päivä sitten näyttelyhommissa järjestänänä ja esittäjänä, kun KJR:n vuosittainen suomenhevosten show-näyttely oli Anjalassa. Team Qxo voitti melkeinpä kaiken mitä voitettavissa oli, kuvan Kuukson Kaipauksen eli Ukon kanssa juostiin I-palkinto, luokkavoitto ja BIS-titteli, ja voitto myös jälkeläisryhmästä (Sumiaisen varsat) ja kasvattajaluokasta. Myös kaksi muuta esitettävää saivat I-palkinnot ja Kuukson Amaliia oli railakkaan esityksensä jälkeen myös luokkavoittaja. Meno jatkuu Ukon kanssa huomenna varsanäyttelyn merkeissä Kouvolassa..

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Malliyksilö


Tallimestariksi opiskeleva kaveri lähetti vähän terveisiä Seppo Hyypän luennolta.. :D

(Kuva on kaiken lisäksi surullisenkuuluisasta Kausalan näyttelystä 2011, kun tuomari oli sitä mieltä että poni on aika monttuvalmista tavaraa.)

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Pitkän odotuksen jälkeen - SRK 2015

Viime viikon torstaina se sitten oli taas edessä. Suomenratsujen kuninkaalliset Ypäjällä, jokaisen suomenratsuihmisen koko vuoden kohokohta, oltiin siellä sitten vain turistina ihastelemassa toinen toistaan upeampia hevosia ja tapaamassa samanhenkisiä ystäviä, tuttavia ja kollegoja, tai itse tositoimissa kilpailemassa. Mininkin kanssa paikalle on pyritty jo kolmena edellisenä kertana - ensin 3- ja 4-vuotiaana laatuarvostelukarsinnoissa onnea (tuloksetta) koittaen, ja sitten viime vuonna vuorossa olivat 5-vuotiaiden laatuarvostelut, jonne kvaalitulosten perusteella vain "mennään". Siis, olisi menty, mutta ratsastajan sairastuminen katkaisi sen matkan ennen kuin se ehti alkaakaan. Viimevuotinen ensimmäisen kilpailupäivän aattona tehty peruminen edelleen mieltä kalvaen, en uskaltanut tehdä edes mitään etukäteishehkutuspostausta blogiin tai muutenkaan liikoja keulia sillä, että nyt sinne muuten mennään. Kunkkareita edeltävä viikko vielä oli muutenkin monessa suhteessa niin katastrofaalinen, että olin varma etten uskaltaisi hengittää, ennen kuin poni omilla silmilläni todistettuna laukkaa derbyllä. Tai ehkä vasta siinä vaiheessa, kun se on lastattu traileriin ja on matkalla kohti kotia.

Nythän edessä oli Kasvattajakilpailu. johon on tunnollisesti maksueriä maksettu varsasta asti. Ainahan se on tietysti pitkän tähtäimen tavoitteena ollut, että jos sinne Ypäjälle asti päästäisiin.. Isoista palkintorahoista ei ehkä niinkään ole uneksittu, ainakaan kovin realistisena tavoitteena. Mielestäni kuitenkin jo osallistuminen (ja mielellään kunnialla läpi suorittaminen) on saavutus sinänsä, nytkin tästä ikäluokasta oli vain 16 hevosta uskaltauduttu estepuolelle ilmoittamaan. Ja näistä yksi minun ensimmäinen (ja ainoa) kasvattini, minun Minjani. Rataesteillä sen suoritusvarmuus on tällä hetkellä mitä on, joten osallistumisen ilo ja hauska reissuviikonloppu olivat päällimmäisenä tavoitelistalla, kun kenttäponi ei aina puomeilla jaksa kinttujaan nostella. Lajin vaihtoa kouluratsastukseenkin ehdittiin vähän miettiä, ainakin ajatuksella leikkien, mutta toisessa osakilpailussa tulisi jo vastaan sellaisia tehtäviä, että niihin olisi pitänyt valmistautua määrätietoisesti ja rakentaa hevosta niitä kohti jo hyvissä ajoin, ei kuukautta ennen. Hyvät tulokset He C-B -luokista 1-tason kilpailuissa ja kenttäratsastuksen kouluosiossa eivät kuitenkaan korreloidu treenaamatta Helpon A:n radoille. Siispä lajivalintana säilyi esteet, kun ei sitä kenttäsuokkienkaan omaa kisaa ole vielä lanseerattu ;) Eikä monen vuoden haaveilusta huolimatta tietenkään se kasvattajakisa mikään itseisarvo ollut, ratsastajallekin painotin, että hän tekee luokkavalinnat sen mukaan kun parhaaksi näkee, hän hevosen ja sen tason kuitenkin paremmin tuntee. 90-95 cm kuitenkin katsottiin ihan sopivaksi tasoksi, vaikka ehkä puomeja tulisikin, ei hevosella muuten noissa radoissa ongelmaa olisi.

Kaikesta manaamisestani huolimatta pääsin kuin pääsinkin torstaina suoraan töistä täyteen lastatun Corsani kanssa (RIP menomondeo, you served me well, mutta Corsa tarvitsisi kyllä lempinimen) etenemään kohti Ypäjää, ja pienistä muuttujista huolimatta jopa perille asti illan jo pimetessä, loppumatkan Forssasta Kekkosen kuljetuksen perässä. Minin ja Lindan piti myöhäisten luokkien takia lähteä matkaan vasta perjantaiaamuna, mutta sen verran Ypäjä-kuume loimotti sielläkin päässä, että starttasivat kuitenkin jo illalla matkaan. Kun Minikin oli iltamyöhällä saapunut perille ja hoideltu yöpuulle, suuntasi muukin seurue pikkuhiljaa nukkumaan.

Aamuherätys oli aikainen ja Minikin ehti pitkään tarhailla ennen iltapäivän suorituksiaan, sillä Kekkonen starttasi 3-vuotiaiden laatuarvostelussa jo ensimmäisessä ryhmässä ennen kymmentä. Suoritukset olivat ihan asialliset eikä niissä jäänyt juuri jossittelemista, sijoitukseksi jäi 21/33 keskiarvolla 6,92. Kun hommat Ypäjä-hallilla oli saatu meidän osalta pakettiin, kävimme vielä Lindan kanssa Derbykentän laitamilla hoitamassa kansliamuodollisuudet (ja kiertämässä expoa..) ennen paluuta tallille ja Minin puunaamista kisakuntoon. Pieni sisäinen kisagroomiwannabeni pääsi taas valloilleen ja purkamaan jännitystä hevosenhoitoon, ja oli poni ainakin edustava jos ei muuta :D

Majoituimme tallilla josta oli ehkä parin kilometrin matka pelipaikoille, ja tämä hevosreittejä pitkin kuljettava pätkä toimi siis oivana alku- ja loppuverryttelynä. Perjantaina olin varmuuden vuoksi mukana saattajana ja oppaana kun vähän paremmin tunnen ja hahmotan Opiston aluetta, mutta reitti verryttelyyn oli oikein selkeä eikä Poukkasillan ylityskään järkyttänyt Miniä. Perjantaina ratsukon luokat olivat 80 cm ja Kasvattajakilpailun 90 cm tasoinen ensimminen osakilpailu. Puomit kolisivat kummallakin radalla 8 vp:n arvoisesti, mikä oli aika odotettavissa oleva tulos. Minullahan ei kameran takana jännityksestä täristessä mitään varsinaisia muistikuvia radoista ole, mutta kuulemma mukavat suoritukset joissa ei mitään hampaankoloonkaan jäänyt. Kisapäivä nro 1 oli pulkassa ja Mini pääsi vielä viettämään loppuiltaa tarhaillen.




Uudet hoitotuotelöydöt ovat ilmeisesti jo kuninkaallisperinne (viime vuonna se oli Vetrolin Green Spot Out), mutta tänä vuonna "mainoskatko" on uhrattu parhaalle hevosshampoolle, mitä ikinä olen kokeillut! Monia merkkejä on tullut vuosien varrella testattua, ilman että koskaan olisin minkään tuotteen ylivertaisuudesta sen kummemmin päässyt vakuuttumaan. Miniltä oli unohtunut shampoo matkasta, ja kun se jonkun verran perjantaina hikosi, kävin expon puolelta ostamassa sille shampoon jotta päästään se illalla pesemään. Just Dressagen koju sattui juuri sopivasti olemaan ensimmäisenä vastassa, joten sen hyllyjä koluamaan. Sieltä löytyi Harry's Horse teepuuöljyshampoo, jota ennakkoluulottomasti päätin testata, vaikka merkki ei nimeä enempää tuttu ollutkaan. Tarkoitushan vain oli saada poni puhtaaksi. Illalla hevosta pestessä hämmästeltiin pullon kylkeen kirjattua annosteluohjetta (joka oli tyyliin 200 ml viiteen litraan vettä), mutta päättelin sen varmaan olevan pilkkuvirhe ja annosteltiin shampoota normaalin niukasti, eli jättäen ohjeesta viimeisen nollan pois. Hyvin pesi ja vaahtosi silläkin määrällä. Minin jo loimitettuani ja karsinaan talutettuani hokasin, että unohtui laittaa shinet pintaan pesun jälkeen, mutta en siinä kohti enää viitsinyt sitä riisuakaan, joten olkoon.


Kun aamunkoitteessa (ensimmäinen luokka alkoi 8:30) vetäisin kuivatusloimen ponin niskasta, oli loisto sitä luokkaa että vaikka aurinko ei vielä sumun ja pilvien läpi paistanutkaan, kirkastui kyllä koko maailma! Mini suorastaan hohti, enkä ole koskaan tällaista kiiltoa shampoon jäljiltä nähnyt. Vau. Just Dressage siis myy ja hintaa 13,90 e / 500 ml. Täytyypä tutustua muihinkin HH:n hoitotuotteisiin, jos laatu on samaa luokkaa. Tällä reissulla tosin ensitestiin pääsivät Nettexin Quick Hoof Gloss sekä Hi-Shimmer Coat Spray, joita myy EquusCare ja juuri parhaillaan -30 % alennuksella. Äärimmäisen hyvälaatuisia tuotteita nämäkin.


Okei, ja takaisin itse asiaan! Lauantaina luokat siis alkoivat heti aamusta, ja luokkajärjestystä oli muutettu sikäli, että verkkaluokaksi otettu 80 cm ja Kasvattajakilpailun toinen osakilpailu 95 cm ratsastettiin peräkkäin, kun luokkajärjestystä noudattaen välissä olisi ollut vielä toinen luokka ja todennäköisesti Orikavalkadikin, eli ihan hyvä näin. Kasikympistä hyvällä fiiliksellä yksi puomi eli 4 vp - ratsastaja tosin tuli radalta siinä uskossa että rata oli puhtaasti suoritettu, eikä varmaan olisi pitänyt mennä kertomaan "karua" totuutta kun palasivat kävelylenkiltä, sen verran Naantalin aurinkona loistivat :) Kasvattajakilpailun toiseen osakilpailuun startattiin tuloslistan käänteisessä järjestyksessä, eli Mini lähti suht luokan alussa, kun kaikki eivät leikkiin enää toisena päivänä lähteneet mukaan ollenkaan. Kun Minin kesäflunssa oli torpannut osallistumisen kilpailuun jossa tätä sinänsä harvinaista 95 cm olisi hypätty, oli tämä nyt tällä korkeudella kisaoloissa ensimmäinen laatuaan. Kaksi puomia kolahti alas tässäkin osakilpailussa, eli yhteistuloksena 16 vp. Kokonaiskilpailussa tämä tarkoitti jaettua 9. sijaa. Tyytyväinen olin tähänkin tulokseen, ja vähän oli tippa linssissä kun poni oli maalissa - minun kasvattini, amatöörivoimin tehty hevonen oli mennyt Kasvattajakilpailun ihan asiallisilla suorituksilla, jaksaen ongelmitta toisenkin kisapäivän, kunnialla ja 16 virhepisteellä läpi.



Aamun kisailujen jälkeen Mini pääsi loppupäiväksi tarhaan suorittamaan omaehtoista palautusliikuntaa, ja itse pinkaisin hevosenhoidon ja vaatteidenvaihdon jälkeen Orikavalkadiin, missä esitin Hessin Leevin jälkeläisryhmässä valtavaa nelikuista tammavarsaa Kuukson Justiinaa. Pieni sadekin sattui päälle juuri oman vuoron kohdalla, ja teki nurmen mukavan liukkaaksi. Harvemmin joutuu maitovarsan kanssa oikeasti juoksemaan, mutta tämä isoliikkeinen tamma pisti kyllä esittäjänkin ihan tosissaan töihin.. Loppupäivä kuluikin sitten ihan tavalliseen tapaan kisaturistina. Illalla vielä otettiin vähän tunnelmallisia auringonlaskuposeerauskuvia Ministä.


Alkujaan oli ajatuksena nauttia sunnuntaiaamuna hieman myöhäisemmästä herätyksestä, kun Minin kisasuorituksetkin olivat edessä vasta iltapäivän puolella, mutta niinhän siinä kävi että ei maltettu jättää mitään välistä kun Ypäjällä kerran oltiin, joten olimme Lindan kanssa heti kahdeksalta seuraamassa koulupuolen Kasvattajakilpailun toista osakilpailua. Oli mielenkiintoista katsella samanikäisten tasoa tässä lajissa. Vähän haikeana tuli myös mietittyä, että jos silloin 2008 olisi orivalintani kääntynyt Jaapelin sijaan Sumiaiseen, olisiko se minun hypoteettinen sumppivarsani kuitenkin ollut noissa skaboissa mukana - aika huikeaa nimittäin, että tuosta Sumiaisen ensimmäisestä, 2009 syntyneestä ikäluokasta täydet 2/2 osallistuivat kisaan! Tarulandian upea Mäntymäen Voitto oli myös rahasijoilla. Aika näyttää, mihin nämä harvalukuiset sumiaislaiset vielä pystyvät! Onneksi on ihan lähipiirissä kaksi mukavaa oripoikaa kasvamassa, kun en suoraan Sumpista koskaan varsaa saanut, niin jos sitten pojasta polvi paranisi.. Kun Kasvattajakilpailu oli ohi (välissä käytiin kyllä esteluokkiakin tiirailemassa), lähdimme jo ennen palkintojenjakoa takaisin tallille, jotta ei ainakaan tulisi kiire tavaroiden kasaamisessa ja Minin kuntoonlaitossa. Sunnuntaina se osallistui vielä samansukuisten joukkuekilpailuun, 80 cm luokkaan jossa kahden hevosen joukkueet kilpailivat paremmuudestaan. Mini oli mukana Jaapelin jälkeläisten joukkueessa Pikku-Epelin kanssa. Väsymys ei ponin kavioita painanut vielä kolmantenakaan kisapäivänä, mutta kuskin kaikkia pidätteitä se ei ihan malttanut kuunnella.. Harmillisesti viimeiseltä esteeltä tuli puomi alas, mutta Pikku-Epelin puhdas rata siivitti joukkueen kokonaiskilpailussa toiselle sijalle. Näin pääsi Ypäjän valloitus päättymään siniseen ruusukkeeseen, palkintojenjakoon ja pitkin Derbykenttää viiletettyyn kunniakierrokseen :)

Venyy, venyy trippelillä


Hyvästi, SRK 2015!
"Voisitko pliis lopettaa kuvaamisen ja antaa mulle jo ton mellavesiämpärin, kiitos"
Vesisade uhkaili muutamalla pisaralla jo ennen joukkuekilpailun alkua, mutta hanat aukesivat toden teolla juuri kun ratsukko oli pääsemässä takaisin tallille. Sitten enää jälkihoidot, BOTtien käärimiset ja poni trailerin kyytiin. Kisoissa kai olisi vielä kür-luokka jatkunut, mutta siinä kaatosateessa ei tullut mieleenkään suunnata katsomoon, vaan lähdin itsekin suosiolla ajamaan kotia kohti..

Nyt kun Lindakin oli aivan totaalisen koukutettu SRK-tunnelmiin, on ensi vuoden kisat tietysti jo merkattu kalenteriin. Mitä luokkia siellä sitten mennään, se on ihan toinen juttu.. Me vähän ideoitiin jo suomenhevosten derbyluokkaa, mihinköhän sitä voisi ehdottaa? ;)

perjantai 28. elokuuta 2015

Vastakkainasettelun aika elää, ja voi hyvin


Blogiportaali Playsson.net haastaa pohdiskelemaan omia mielipiteitään, ja koska mitäpä minä rakastaisin enempää kuin kauniita otsapantoja (palkintona PS of Swedenin otsapanta, ah niitä ihania nepparikiinnityksiä!), täytyyhän lusikkansa heittää tähänkin soppaan. Mielipiteistä ei voi kiistellä.. mutta mistä sitten, faktoistako?

Minusta hevosmaailmassa nähdään aivan liikaa vastakkainasettelua eri lajien, leirien, kuppikuntien, klikkien, kulttien ja kaiken maailman heimolaisten välillä. Eroja ja erimielisyyksiä on paljon, mutta hevonen on meille kaikille yhteinen. Ja kaiken, mitä kukin omalla tahollamme teemme, pitäisi tapahtua hevosen hyväksi, tavalla joka kestää kaiken kritiikin ja lajille täysin ulkopuolisenkin katsojan arvostelun. Ne todelliset ongelmat ovat kuitenkin jossain muualla kuin pienissä mielipide-eroissa. Jos Happy Athlete -periaatteita ei oikeasti pystytä ajamaan perille jokaisen kilpailijan ajatusmaailmaan, jos rollkuria saa surutta harrastaa uuden nimen alla, jos hevosia saa kouluttaa kivulla, ahdistuksella ja pelolla, jos kovakouraisille otteille perustelu on vain "se kuuluu lajiin, et sinä ymmärrä", jos aina tarkoitus (kulta ja kunnia) pyhittää keinot.. Jos emme voi kollektiivisesti seisoa sen takana, että meillä on puhtaat jauhot pussissa, kuinka kauan hevosurheilu nykymuodoissaan edes voi tässä maailmassa jatkua? Suuri yleisö rakastaa kohuja ja meheviä otsikoita, ja niitä on hevosmaailmakin tarjonnut iltapäivälehdistölle aika tiheään viime aikoina. Hevosmaailman sisällä nousseita pyrkimyksiä kiinnittää huomiota esimerkiksi kilpaurheilun epäkohtiin on katsottu halpamaisena oman pesän likaamisena, mutta niin kauan kun tuntuu että on asioita, joita ei voi rehellisesti päivänvaloon tuoda maallikonkin tarkasteltavaksi, eikö juuri silloin olekin syytä toimia, ennen kuin joku ulkopuolinen taho toimii ensin..

Tällaisten kysymysten ja kaiken maailman piaffimestarikohujen rinnalla koulukuntien keskinäiset taistelut tuntuvat myrskyltä vesilasissa, sellaisten koulukuntien, joilla pitäisi olla eniten yhteistä ainakin päämäärissä, "pehmeydessä", hevosen lajinmukaisten tarpeiden kunnioittamisessa, vaikka keinot ovat erilaiset. Miksei pyritä lähentymään toisia, sen sijaan että tuhlataan energiaa toisten kanssa riitelyyn ja pikkumaiseen nokitteluun? Miksei suunnata sitä tarmoa siihen suuntaan, missä ne todelliset epäkohdat ovat?


Itse olen bloggaajana oikeastaan aina vältellyt painokasta mielipiteideni esiintuomista, ne enemmänkin vilahtelevat ohimennen esiin sieltä rivien välistä. Olen astellut vähän sivupolulla kaikkein yleisimmiltä hevos- ja ratsastusharrastuksen valtaväyliltä, mutta kuitenkaan vannomatta minkään tyylisuunnan tai menetelmän nimiin aivan aukottomasti. Tämän voisi karkeasti myös muotoilla toisin: tiedän sitä sun tätä, mutta koska en osaa mitään kunnolla, miksi asettaa itseään silmätikuksi, kritiikille alttiiksi, jos ei ole varma, voiko kuitenkaan aivan sataprosenttisesti seistä sanojensa takana. Olen aikoinaan kertonut blogissani muun muassa kuolaimettomuudesta ja kengättömyydestä, omien kokemusteni kautta, kun kerran olen niitä hevosillani harjoittanut.

Kolmevuotiaan Minin olen "jopa" sisäänratsastanut sidepull-suitsilla, mutta minun mielestäni se on asia jossa ei pitäisikään olla mitään ihmeellistä. Kuolaimet sillä kyllä on ollut suussa ensimmäisen kerran jo puolivuotiaana, ja aina on ollut selvää, että se niitä aikanaan kilpahevosena tulee tietenkin käyttämään, joten niihin ja niiden käyttöön on jo hyvissä ajoin opeteltu. Minun on kuitenkin vaikea ajatella kuolainta turvavälineenä ja ratsastajan pelastusrenkaana. En ole missään nimessä kuolainvastainen, mutta jos luottamukseni hevoseen roikkuisi sen suussa olevan metallikappaleen varassa, jotain hyvin perustavanlaatuista olisi pielessä. Kuolain on monessa lajissa tarpeellinen (ja kilpailusääntöjen puolesta myös pakollinen) työväline, joka ehkä mahdollistaa hienostuneemmat ohjasotteiden nyanssit kuin joku leveä ja pehmustettu kuolaimettoman remmi, ja tunnustan jopa että eri vahvuisille kuolaimille on paikkansa maailmassa, mutta "with great power comes great responsibility", voima tuo mukanaan vastuun. Ja pitää muistaa, että eivät myöskään kuolaimettomat vaihtoehdot käyttäjänsä kättä hellempiä ole, ja niitä on toimintamalleiltaan niin erilaisia, etteivät kaikki käy kaikille hevosille (tai ratsastajille), kuten eivät kuolaimetkaan.

Kengättömyys puolestaan oli minua jo pitkään kiinnostanut. mutta siihen siirtyminen entisen hevoseni Mimmun kanssa oli enemmänkin sattumien summa kuin mikään ideologinen ristiretki rautaa vastaan. Se kilpailikin ongelmitta paljain kavioin, ja käytti bootseja kun tarve vaati. Vuolemalla kavioita itse tarpeen mukaan pystyi kaviot pitämään aina mahdollisimman optimaalisessa mallissa, mikä omasta mielestäni on suuri kengättömyyden plussa, mutta se vaatii hevosen omistajaltakin perehtymistä asiaan. Kengättömyys asettaa hevosenpito-olosuhteille kovempia kriteereitä, ja kun tilanne sitä vaati, en epäröinyt päätöksessä laittaa rautakengät takaisin alle. Kengättömyys voisi monella hevosella toimia paremmin kuin omistaja ikinä uskoisi, mutta hieman kavahdan ihmisiä, joiden mielestä kengättömyys on joka tilanteeseen Ainoa Oikea valinta. Niin kauan kun jotain tehdään hevosen ehdoilla, kaikki hyvin, mutta silloin kun homma alkaa saada uskonnollisia vivahteita, siinä hurmoksessa tulee sokeaksi monille epäkohdille. Oikotietä onneen ei ole, pahempia laiminlyöntejä kavionhoidossa olen nähnyt kengättömillä kuin kengitetyillä hevosilla.. Taas, kaikki ei käy kaikille. Liputankin valistuneen, järkiperäisen kavionhoidon puolesta, jossa kavioiden suojauksen tarve arvioidaan käytön/kulumisen, kavionlaadun ja olosuhteiden mukaan, ja valitaan ratkaisu, joka on siinä tilanteessa paras, tai ainakin vähiten huono.

Nuo ovat asioita, joista voin rehellisesti omien kokemusteni kautta kertoa mielipiteeni. Kun puhutaan siitä, minne akselille minä asetun kun aiheena on hevosten kouluttaminen, minun onkin paljon vaikeampi kuvailla asemiani. Olen aina tarkkaillut lh-maailmaa hieman sivummalta, tutustunut ajatuksiin ja periaatteisiin, uppoutumatta kuitenkaan sen syvemmälle. Poimin sieltä ajatusmaailmaani sen mikä tuntuu itsestä omalta, ja minkä voin yhdistää muuhun, minkä osaan ja tiedän "varmaksi". Naruriimu on minusta hyvä työkalu, pyöröaitauskoulutuksen kanssa en ole oikeastaan koskaan tehnyt lähempää tuttavuutta, mutta haluan uskoa että sitäkin voi käyttää hyödykseen ilman että touhu on päätöntä hevosen juoksuttamista ja simputtamista, kuten kriitikot sanovat. "Luonnollinen hevosmiestaito" on kuitenkin vain kattotermi, jonka alle mahtuu hyvin paljon erilaisia tyylejä ja kouluttajia. Ja minusta on kiehtovaa seurata erilaisia tyylejä ja kouluttaja, myös kun laajennetaan näkemystä kaiken hevosenkouluttamisen alalle. Minä itse vasta opiskelen. Täytyykö minun olla jotain mieltä? Miksi on syntynyt kuilu kahden maailman välille, kun itse näen niissä paljon samaa, mitä voi hyödyntää yhdessä, ilman että täytyy syrjäyttää sitä, mitä ihan tieteen nimissä hevosen oppimisesta on tutkittu ja havaittu.

Mutta ovatko tällaiset maailmaasyleilevät, "haluan nähdä kaikessa hyvät puolet" -ajatukset edes todellisia mielipiteitä, voisi kysyä.

Minun "mielipiteeni", näkemykseni siitä miten hevosia tulisi pitää, kouluttaa ja ratsastaa, on valikoitu työkalupakki kaikesta mitä olen näiden yli kahdenkymmenen harrastusvuoden mittaan nähnyt, kuullut, lukenut ja oppinut, ja se alati muuttuu, jalostuu ja kehittyy, sitä mukaa kun opin uutta. Hevonen on jotain niin suurta, monimutkaista ja kiehtovaa, että sen opiskelussa ei ole koskaan valmis, ja hevonen myös ansaitsee sen, että me pyrimme jatkuvasti oppimaan siitä, lajina ja yksilönä, lisää. Siksi mielipiteitään ja näkemyksiään ei saisi kukaan hakata liian tiukasti kiveen, sillä vaikka systeemistään ja johdonmukaisuudestaan täytyy pitää kiinni, on syytä olla avoin myös uusille tuulille. Harva asia on niin mustavalkoinen, kuin niiden kovaäänisimmät puolesta- tai vastaanpuhujat antavat ymmärtää, ja pahimpien "hörhöjen" takaa voi löytyä ihan asiaakin puhuvia osaajia, jotka eivät vain pidä niin suurta meteliä itsestään, joten kannattaa kurkistaa myös pintaa syvemmälle. Tiedonjanoni on aina ollut pohjaton, ja siitä syystä omistankin valtavan hevostietokirjakokoelman, käyn erilaisilla kursseilla minkä kykenen, ja seuraan mielenkiintoisia hevosblogeja ja -sivustoja. Rakastan ratsastustuntien ja -valmennusten katsomista, ja hevostenhoitajaksi opiskellessani hyödynsinkin tätä mahdollisuutta paljon, kun kaikki oli aina "nenän ulottuvilla", nykyään siihen on valitettavasti mahdollisuuksia paljon vähemmän.

Kuten sanonta kuuluu, tieto lisää tuskaa, ja tämä pätee oikein hyvin myös hevosmaailmaan. Joskus lisääntyvä tieto aiheuttaa iloisia ahaa-elämyksiä, paikkaa puuttuvia linkkejä taidoissasi, ja toimii loogisena siltana asioiden välillä, mutta toisinaan pitää myös olla valmis heittämään palasia vanhasta osaamisestaan romukoppaan ja tuulettaa kaikki "no näin vaan on aina tehty" -mantrat pääkopasta. Ei riitä että oppii, miten, pitää myös tietää, miksi. Tutkimustietoa hevosesta on saatavilla valtavasti, ja sitä meidän kaikkien pitäisi pyrkiä hyödyntämään. Suomenhevosliiton Suomenhevosen kouluttaminen ratsuksi -kiertue tuntuu suorastaan edelläkävijältä pyrkimyksissään tuoda hevosenkoulutuksen nykyaikaista tietämystä Anna Kilpeläisen johdolla meidän "tavallisten pulliaisten" keskuuteen, helposti saavutettavassa muodossa, mutta asiaan on herätty myös isommilla tahoilla, osaltaan kiitos kevään suurien kohujen..

SRL järjestää syksyn 2015 ja vuoden 2016 aikana Hevosen hyvinvointi -koulutuskiertueen yhteistyössä Tuire Kaimion, Minna Tallbergin, Mintti Rautioahon ja Anna Kilpeläisen kanssa. Kiertueen starttaa koulutusilta Helsingissä 22.9. Vuosi 2016 on myös hevosen hyvinvoinnin teemavuosi Suomen Ratsastajainliitossa. Huikean hieno veto on myös Helsinki International Porsche Horse Show'n hevosten hyvinvointifoorumi, 4 Your Horse, jonka suhteen olen sen julkistamisesta asti itkenyt karvaita kyyneliä, mutta kahden vapaapäivän (ei, en ole täyspäisenä aamuvarhaisella töissä, jos show loppuu Helsingissä puoliltaöin) järjestäminen keskelle viikkoa tuntuu mahdottomuudelta, joten itse en kyllä paikan päälle valitettavasti pääse.

Suosittelen myös virittäytymään sunnuntaina 30.8. klo 10-15 tietokoneen ääreen, kun käyttäytymistieteisiin perehtynyt eläinlääkäri Tuulia Appleby pitää Viikissä kaikille avoimen luennon hevosten kognitiosta ja tunteista. Paikan päälle ei enää kuulijoita mukaan mahdu, mutta netistä luentoa pystyy livestreamina seuraamaan täällä ("Enter as a Guest"). Katselin samalla systeemillä Eläinten hyvinvointifoorumia viime vuonna, ja odotan tätäkin luentoa innolla. Luennon järjestävät yhteistyössä Helsingin yliopiston Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskus ja Operantit Ratsastajat ry. Yhteysongelmien vuoksi streamaus ei valitettavasti toiminutkaan..

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Liebster Award


Long time no see, Liebster! Tunnustuksen/haasteen Ratsumäelle toimitti Suvililja.net, kiitos!

Ohjeet Liebster Award -haasteeseen:
1. Kiitä tunnustuksen antanutta bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkitä 11 Liebster Award -tunnustuksen saavaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa.

4. Keksi 11 uutta kysymystä valitsemillesi blogeille.

Ja seuraavanlaiset kyssärit esitettiin:

1. Mitä valokuva sinulle merkitsee?
Hyvin moniulotteinen kysymys! Uppoutumatta sen syvällisempiin taiteellisiin mietintöihin, sanon varmaan tyhjentävästi: muistoja. Minulle itselleni, ja toisten ilahduttamiseksi. Joku muiden silmissä täysin turha Instagram-näpsykin voi olla itselle hyvin tärkeä, ja palauttaa mieleen sen hetken, jonka muuten unohtaisi. Nykyään jaksetaan kovasti vouhottaa selfiekulttuurista ja siitä miten ihmiset elävät elämäänsä linssin läpi. En ymmärrä, itse olen aina elänyt elämääni linssin läpi.



2. Miksi juuri hevoset?
Tätä mietin usein hiljaa pienessä mielessäni. Minut on vaippaikäisestä asti systemaattisesti aivopesty hevoshulluksi, joten en tiedä kuinka peruuttamattoman syvälle hevoset ovat juurtuneet minun koodaukseeni, ja mitä normaalin ihmisen kehitykselle olennaista ne ovat syrjäyttäneet. Herää vain vastakysymys: mitä muuta, jos ei hevosia?

3. Mikä on ollut parasta tänä kesänä?
Elämäni ensimmäinen, täysi neljän viikon kesäloma oli aika ihana (vaikka kuluikin liian nopeasti). Minin ensimmäinen sijoitus kenttäkisoissa heinäkuussa Niinisalossa oli hieno juttu, samoin tietysti hyvin sujunut ensimmäinen tutustumisluokka Keuruulla, missä ratsukko saavutti Keski-Suomen kenttämestaruushopeaa.

Erityisen hauska, täysin extempore yllättänyt kokemus oli ystävän FB-kisassa voittama luksusilta Ruukinmyllyn kesäteatterin VIP-paljussa.



4. Millainen on tavallinen arkipäiväsi?
(Kysymys tuntuu erityisen karulta, kun huomenna on edessä töihinpaluu.) Kello soi päivästä riippuen ensimmäisen kerran joko 3:50 tai 4:50, ja sen kymmenen minuuttia saan autuaasti torkutellen yrittää paeta todellisuutta, ennen kuin on aivan pakko nousta. Käytän koirat ulkona ja syön aamupalaa, notkun netissä kunnes on pakko pukea ja lähteä töihin. Työt alkavat klo 6 tai 7. Päivät minä moppaan, moppaan ja moppaan vähän vielä. Kun moppaukset ovat ohi, lähden kotiin, Nyt kun olen vieraantunut säännöllisestä ratsastuksesta, illoista puuttuvat yleisesti ottaen harrastukset tai muut arkea piristävät poikkeukset, eli se on lähinnä sitten nettiä, Netflixiä ja koiria (ja tietysti kissojakin) kunnes on taas aika mennä nukkumaan, jos ei ole esim. Kymijoen Ratsastajien johtokunnan kokouksia tai muuta erikoista sekoittamassa pakkaa. Olen myös KJR:n Kuntohaaste-joukkueessa mukana, ja nyt hieman hiljaisen kesäpaussin jälkeen varmaan yritetään aktivoitua senkin saralla..

Kohta se on taas tätä

5. Miten keräät voimia arjen haasteisiin, mikä auttaa jaksamaan?
Mini on semmoinen aika kantava ajatus. Vaikka se on kaukana ja näen sitä harvoin, tiedän että sillä on asiat niin hyvin kuin vain pienellä ponihevosella voi olla, ja se pääsee tekemään asioita joista se tykkää. Yksi paikan päällä nautittu kisaviikonloppu riittää piristämään omaa mieltä pitkäksi aikaa, ja aina kisakalenteria ylös kirjatessa on jotain mitä odottaa. Ja Mini tulee joskus kotiin. En tiedä, koska. Mutta joskus. Lyhyellä tähtäimellä ajateltuna myös suklaa on aika hyvä juttu.

6. Mitä tavoitteita/suunnitelmia sinulla on loppuvuodelle?
Suomenratsujen Kuninkaalliset Ypäjällä on aina yksi vuoden kohokohdista. Kun yleensä siellä on ollut vain turistina, niin tällä kertaa olen peräti kahden hevosen taustajoukoissa: luonnollisestikin Minin, ja lisäksi 3-vuotiaiden laatuarvostelufinaaliin osallistuvan Kekkosen kanssa pitäisi astella ihan areenallekin, raippaihmisen ominaisuudessa. Ja taitaa olla Orikavalkadissakin vähän esittämishommia. Kiirettä pitää siellä, siis. Jos ja kun Ypäjältä hengissä selviää, kiihtyy KJR:n toimintakausi syksyä kohden ja hommia riittää niin suomenhevosten show-näyttelyn kuin seuranmestaruuskisojenkin järjestelyissä. Ja pitäisi varmaan se tilinpäätöksenkin valmistelu aloittaa vaihteeksi ihan hyvissä ajoin.. Oikein hyvä ihminen saisi myös KJR:n nettisivujen ulkoasua kohennettua, mutta ei nyt liikoja vaadita.

Tilinpäätösepätoivoa
Kameran kanssakin olisi varmasti syytä jatkaa harjoituksia, ainakin niin kauan kuin ulkokautta riittää, mutta mitään suurempia tavoitteita ei sillä saralla ole enkä ole alueen kisakalenteriakaan sen tarkemmin tutkinut. Mutta nyt kun luonnon värimaailma alkaa kellastua syksyä kohti, olisi entistä suurempi innostus päästä erilaisia poseerauskuvia ottamaan syyskesän lämpimissä sävyissä. Ja vaikka vähän sänkkärilaukkoja? ;)

7. Millaisia unelmia sinulla on?
Hevosia jos vielä pääsisi kasvattamaan. Haluaisin myös opetella kengittämään. Unelmaelämässäni olisin ehkä pienmuotoinen suomenhevoskasvattaja (pari varsaa vuodessa eli lähinnä tappiollista harrastustoimintaa) ja "päätyöltäni" varsapihaton pitäjä, joka saisi elää erakkona varsojen kanssa puuhaillen, ja käydä keräämässä lisätienestejä kengittämällä, tekemällä tallilomituksia yms.

8. Mikä on mottosi?
Mitään virallista elämänohjetta minulla ei ole. Enemmänkin sitä pessimisti ei pety -osastoa.

9. Mikä saa sinut erityisen hyvälle tuulelle?
Suklaa on aika hyvä. Hevoset. Pitkien matkojen ajaminen autolla ja kotiinpaluu. Kauniit maalaismaisemat. Kissat. Mad Max: Fury Road (jota en käynyt katsomassa elokuvateatterissa viittä kertaa wait who am I kidding yes I did). Hyvät kirjat. Hyvät ystävät.

Pitkän matkan jälkeen kotona

10. Oletko viime aikoina kokenut ahaa-elämyksen? Minkä?
En mitään niin suurta oivallusta, että sen vallan ahaa-elämykseksi luokittelisi.

11. Mitä haluaisit sanoa kollegoillesi?
Ohjeistuksessa annettiin vapaat kädet määritellä, kuka on kollega, joten vaikka itse olen vasta kastanut varpaitani true-kisakuvaajien altaaseen enkä syvemmälle taida koskaan uskaltaakaan, en viime viikonlopun Keuruun kenttäkisojen jälkeen voi kuin ihmetellä, miten te jaksatte? Pitkät päivät, matkat, kuvankäsittelyt? Ja kuvien toimituksen, laskutuksen, ja muut hommat vielä siihen päälle.. Ei, minusta ei tosiaan tule edes puolivakavissaan olevaa kisakuvaajaa ikinä :D

Huh, se urakka takana! Yleensä olen laiska ja livistän haasteen levitysosuudesta, koska olen niin hemmetin huono keksimään järkeviä kysymyksiä.. Ja nytkin yrityksestä huolimatta se jää puolitiehen, koska muuten tämä postaus tulisi roikkumaan luonnoksissa hamaan tulevaisuuteen, niin laitetaan rästijono nytkähtämään eteenpäin edes tältä osin.

perjantai 21. elokuuta 2015

Mitali-Mini iskee jälleen - Keuruu 15.-16.8.

Rästipostausjonossa olisi vähän muutakin työstettävää, mutta hoidetaan kisaviikonlopun muistelut tuoreeltaan alta pois, ennen kuin täti (sunnuntaina kääntyi mittariin taas yksi vuosi lisää..) unohtaa kaiken.. Miniponin luokse vei taas tieni, kun Keuruulla kisattiin 3-tason kenttäkilpailut, joissa ratkottiin myös muutamia aluemestaruuksia, mukaanlukien Keski-Suomen alueen yleinen kenttämestaruus. Minillä ja Lindalla oli edessä luokkanosto tuttariin, joka samalla oli mestaruusluokka, ja minut oli hevosenhoitovelvoitteiden lisäksi värvätty semiviralliseksi kisakuvaajaksi. Pitkiä päiviä oli tiedossa, kun Keuruulle saatiin kasaan kaikkiaan 65 starttia.

Ajelin Keuruulle perjantaina, koska lauantain puolella olisin saanut startata matkaan jo aamuyöstä. Myös Mini ja Linda olivat saapuneet kisapaikalle perjantaina, joten ilta sujui hevosen kanssa ja huomista kisapäivää valmistellessa. Loppuillaksi päädyin vielä pysäköinninohjaukseen vastaanottamaan viimeisiä hevoskuljetuksia. Kun lopulta, kai joskus yhdentoista jälkeen, pääsin kömpimään pihapiirin majoitusaittaan, ei unta tarvinnut kauaa odotella..

Aikainenhan se oli lauantain herätyskin, kun kisapäivä alkoi jo kahdeksalta. Hevosen syöttö, oma aamupala, karsinan siivous ja Minin kävelytys tuli hoidettua ennen ensimmäistä starttia, jolloin asettauduin tietysti kameran kanssa ratsastuskentän laitamille. Nikonin kanssa raksuteltiin menemään aamuauringon kirkkaassa loisteessa, kunnes oli aika mennä avustamaan Minin kuntoonlaitossa. Kun ratsukko lähti verkkaamaan (ensin kävelemään pellolle), kipaisin taas radan varteen.


Koska en ole vielä tätä uutta supervireen kouluponi-Miniä päässyt näkemään tositoimissa, piti sitä mennä vielä verkkamaneesiinkin hetkeksi ihmettelemään. Näytti oikein hyvältä!



Ja hyvältä se näytti radallakin. oikein sujuvasti seilasivat läpi Helppo B.3:n. Tehokas tulospalvelu naputteli tulokset niin nopeasti Equipe Onlineen, että ne sai melkein heti kurkistaa puhelimesta - 68.409 % ja siinä vaiheessa luokkaa kärkisijalle!




Ihnariskaponi ja ikuinen laihdutuskuuri..
Kun kaikki tutustumisluokan 22 ratsukkoa olivat koulukokeensa suorittaneet, piti johtosija täpärästi edelleen, tuloslistalla seuraavat tulivat alle puolen pisteen päässä, Minin ja Lindan tuloksen ollessa 47.4 virhepistettä.

Koska Keuruulla sekä koulu- että estekoe suoritetaan samalla kentällä, oli tuttarin jälkeen vielä vuorossa harrasteen koulu ennen kuin päästiin radanrakennukseen (välissä käytiin myös kävelemässä tuttarin maastorata). Harrasteen viimeinen koulustartti oli vähän ennen viittä, ja esteosuus alkoi helpon luokan suorituksilla muistaakseni kuuden aikoihin.

Olipa mukavaa pitkästä aikaa kuvata vähän "isompia" esteitä. Itse asiassa, minulla taitaa olla "aukko sivistyksessä" tuosta perus-kasikympistä ylöspäin, jos ei sitten jotain Horse Show'ta lasketa. En nimittäin äkkiseltään muista, olenko koskaan ollut kuvaamassa esim. kansallisia estekisoja muuta kuin joidenkin tuttujen hevosten starttien verran.. Ja Ypäjän kuninkaallisissa, tietysti.

Minille ja Lindalle kertyi kolme puomia eli 12 vp esteradalta, mikä heikensi asemia sijalle 11, ja nosti virhepistesaldon lukemiiin 59,4. Keski-Suomen mestaruudessa olivat kuitenkin vielä pronssimitalissa kiinni.





Hattua täytyy kyllä nostaa järjestäville seuroille, Ääneseudun Ratsastajille ja Keurusseudun Ratsastajille, ja niiden ahkerille talkooporukoille. Kilpailusuoritukset alkoivat lauantaina kello 8, ja viimeinen starttasi yhdeksän aikoihin esteradalle, ja toimihenkilöiden päivä oli tietysti sitä vielä pidempi. Itsekin tuli siinä kuvaillessa kierrettyä koko kenttä ympäri auringon siirtyessä ja lopulta laskiessa. Auringonlasku olikin aika turhauttava ajanjakso, kun hevoset hyppäsivät valosta varjoon, tai päinvastoin.. Tällaisen päivän jälkeen kyllä taas uni maistui, kunhan hevonen oli ensin hoidettu, tietenkin.

Sunnuntaina herätys soi seitsemältä, ja hevosten aamusyötön jälkeen sai vielä hetken jatkaa unia ennen aamupalalle lähtöä. Korpi-Jukolan tilalla tarjoillaankin monipuolinen, ihan hotellitasoinen aamupala, jolla jaksaa pitkälle päivään :) Hevosenhoitotoimenpiteet veivät taas aamusta osansa, ja ei aikaakaan kun kello alkoi lähennellä yhtätoista ja maastokokeiden alkamista. Hyvän kuvauspaikan löytäminen helppoon luokkaan vei hetken, ja jäinkin sitten luokkien välisen tauon ajaksi kävelemään vielä tuttarin radan läpi, jotta löysin esteen joka ei ollut voimakkaiden valon ja varjon ristiriitojen alla. (Lindalla oli siskonsa hevosenhoitoapuna, joten itse sain keskittyä kuvaushommiin.)



Alashyppy jännitti etukäteen, mutta hienosti meni
Starttivuorossa yhdeksäntenä radalle pyyhälsi Mini, ja aivan upeasti sujuikin ratsukolta ensimmäinen tuttarin maasto! Vain veteenmenosta oli hieman neuvoteltu, mutta virheitä siitä ei tullut, ja pienestä jumituksesta huolimatta oikein reippaassa ajassa (03:03, kun ihanneaika oli 03:16) pääsivät maaliinkin. Nollavirheillä siis maasto läpi!

Kokonaistuloksissa tämä riitti nostamaan pari pykälää ylöspäin kahdeksanneksi, kun kuusi sijoittui. Keski-Suomen alueen yleisessä kenttämestaruudessa ratsukko pääsi juhlimaan hopeamitalia :)


Tuttarin ja mestaruuksien palkintojenjaon aikana harrasteen maastokoe oli jo käynnissä, joten suosiolla pidin siinä kohti ruokatauon ennen maastoradalle palaamista. Harrasteen aikana en oikein enää löytänyt hyvää estettä kuvattavaksi, kun metsässä oli niin voimakkaat varjot (tosin, ei se jälki sitten tietokoneen näytöllä enää niin pahalta näyttänyt), ja oma kisakunto oli jo sen verran tapissa, että tyydyin suosiolla katsomaan viimeisiä ratoja ihan omin silmin enkä kameran linssin läpi. Vielä oli edessä pitkä matka kotiinkin.

Kuvia reissusta jäi harhalaukauksien karsinnan jälkeen noin 1800, herranen aika! Netistäkin niitä jo löytää täältä. Kyllä tästä sain taas hyvän muistutuksen, että ei minusta varmaan tule ikinä intohimoista kisakuvaajaa..

Mini ja Linda puolestaan ovat kohdistaneet tarmonsa rataestetreeniin lähestyessä Ypäjän kuninkaallisia ja Kasvattajakilpailua, johon osallistuvat estepuolella. Niin missä se kenttähevosten Kasvattajakilpailu viipyy? ;) Valmistautumista ehti myös haitata Minin pieni kesäflunssa, mutta onneksi se toipui siitä nopeasti. Kasvattajakilpailun lisäksi Ypäjällä on määrä startata pari verryttelyluokkaa alle, ja sunnuntaina 80 cm tasolla hypättävä samansukuisten joukkuekilpailu, jossa Mini toimii parina jaapelilaiselle ruunalle Pikku-Epeli. Kahden viikon kuluttua siellä sitten ollaan. Iik. Väkisinkin alkaa jännittää, vaikka mitään menestyspaineita ei tietenkään ole, jo osallistuminen on saavutus sinänsä.