Haaste: Tavaroista tärkeimmät

Playsson.net haastaa taas - tällä kertaa pohtimaan TOP 3 -listaa lempivarusteistaan. Omalta osaltani tämä postaus on ainakin osittain uudelleenlämmitys vuodelta 2012, jolloin pohdiskelin blogissa vastaavaa viiden kärkeä. Mutta onko sijoissa tullut muutoksia ja mukaan noussut kenties uusiakin haastajia? Katsotaan!

3. Roeckl -hanskat

Huijaisin itseäni, jos Roeckl ei mahtuisi kolmen kärkeen. Minä vain täysin varauksetta rakastan "Rökkeleitä". Pikaisella ynnäystoimenpiteellä Roeckl-perheeseeni kuuluu väkisinkin kymmenkunta paria erimallisia hansikkaita, kun entisten kaveriksi on liittynyt muutamia uusia malleja. Pari vuotta sitten raaskin myös lopultakin, vuosien jahkailun jälkeen investoida Primaloft-toppahanskoihin, löydettyäni ne Agrimarketin alekorista mallin uudistuessa. Primaloftitkin täyttivät kaikki haaveeni - uskomattoman lämpimät, ja kädessä huomaamattoman mukavat, eivätkä lainkaan tönköt tai kömpelöt. Mukavuus onkin Roecklin tärkein puoli, ne ovat kuin toinen iho. Joka keksi sanonnan "istuu kuin hansikas", teki sen mitä luultavimmin Roecklit esikuvanaan. Roeckl-hanskoissa riittää värien, kuosien ja mallien kirjoa joka olosuhteiden tarpeisiin, mutta mukavuus on aina yhdistävä ominaisuus. Hyvä hanska on kädessä huomaamaton, se tarjoaa pitoa ja suojaa, mutta ei hankaa tai tunnu epämiellyttävältä. Monta kertaa olen näiden liki viidentoista Roeckl-käyttövuoteni aikana yrittänyt käyttää muita hanskoja, vakuutellen itseäni siitä, että ei se ero voi olla niin suuri. Mutta on se. Myös tyylikkyydessä Roecklit ovat vertaansa vailla, etenkin viime vuosina on mm. värivalikoima runsastunut huomattavasti. Laajasta mallistosta löytyy jokaiselle jotain: klassisen nahkahanskan ystävä löytää helppohoitoisen synteettisen version, vilukissa lämpöiset ja käytännölliset toppahanskat, kisaajalle (tai näyttelyharrastajalle, köh köh..) löytyy tyylikästä kisahanskaa blingillä tai ilman, kun taas räväkkää ja raikasta kaipaava voi löytää itselleen juuri oikeat hanskat vaikkapa Lona-mallin sähäköistä kausiväreistä, joihin menneenä kesänä sisältyi esimerkiksi aivan upea turkoosi Caribbean Blue. Roecklin kotisivuilta voi tarkistaa kesä- ja talvimallien koko kirjon.

Roecklien haittapuoleksi moni laskee huonon kestävyyden, mutta sitä en oikein pysty itse allekirjoittamaan. Minulla ei koskaan ole ollut yhtään luonnottoman nopeasti kulunutta Roeckl-paria, muita, kalliimman puoleisiakin hanskoja sen sijaan kyllä, joista ovat esim. ompeleet ratkenneet muutaman käyttökerran jälkeen. Olen siis todennut että tämä ei vaihtamalla parane, ja koska mitään huonoja puoliakaan en tämän merkin hanskoissa näe, niin miksi turhaan ottaa riskejä, kun tiedän että tuttu ja turvallinen hoitaa aina homman kotiin? Tällä hetkellä en tietenkään aktiivisesti ratsasta ja hanskojani kuluta, mutta esimerkiksi molemmat Roeck-Grip kesähanskani ovat noin viisi vuotta vanhoja, ja ehtineet olla ihan "oikeassa käytössäkin" aikansa. Jos jostain minulla Roecklit nopeasti kuluvat, niin sormenpäistä korkeintaan, minun pitääkin tehdä aina kokovalintani sen mukaan, onko minulla kynsiä vai ei. Myös konepestävyys edistää hanskojen pitkää käyttöikää, valkoisetkin säilyvät hohtavina, kun ne muistaa pestä käytön jälkeen. Eikä unohda niitä hikisen kypärän sisään sen säilytyspussiin muhimaan. Köh.

Näyttelyhilut valmiina

2. Kengityspakki

Listan saatua mustan hevosen piikkipaikalle kesken luonnosvaiheen (mutta ei siitä vielä sen enempää), minun piti ihan tosissani pohtia, mikä kaikista rakkauksistani olisikaan kakkossijan väärti. Olisiko se jotain viiden välttämättömän listalla mainittua, vai kenties jotain aivan muuta? Mutta jos astutaan edes hetkeksi pois materialismihysterian tieltä ja mietitään yksinomaan tarpeellisuutta ja käytännöllisyyttä, there can be only one. Minun aarreaittani, joka on pelastanut monesta pulasta: kengityspakki.

Tässä vielä aidossa ja alkuperäisessä laatikossa

Kavionhoidon ja kengityksen jonkinlaiset perusteet tuli opeteltua Perhossa hevostenhoitajaopintojen kylkiäisenä, ja kun viimeisen opiskeluvuoden ajan minulla oli ylläpitohevonen pienellä yksityistallilla, tuli pian selväksi, että taistelussa irtokenkiä vastaan ei pärjää aseistautuneena suunnilleen pelkällä jesarilla. Tarvittiin järeämpää arsenaalia, mutta opiskelijabudjetilla. Apuun riensi Hevari ja perusvermeiden kengityssarja pakkeineen päivineen, joka tuolloin maksoi 69 euroa, nyt yhdeksän vuotta myöhemmin edelleen maltilliset 85 euroa. Vuosien varrella oma kengityskalusto on tainnut päivittyä jo pakkia myöten kokonaisuudessaan uusiin, purkurauta sentään lienee vielä alkuperäisen setin peruja, mutta kyllä hintansa haukkuivat nuo säästölinjan työkalutkin. Ja kun miettii kuinka monelta itkulta ja murheelta on niiden vuoksi säästynyt - priceless!

Joululahjaksi sain (itseltäni) uusia puukkoja!

Kukaan ei tunnetusti ole seppä syntyessään, eikä valitettavasti siihen pelkkä pakin ostokaan vielä valmista, mutta itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen hevosenomistajan ja pitkän linjan harrastajankin olisi syytä opetella edes helpoimmat toimenpiteet, esimerkiksi kengän irrotus ja löystyneiden naulojen kiristys, joilla voidaan antaa nopeaa ensiapua ja välttää suuremmat vahingot. Siispä kaikki irtokenkäkurssille mars, ja sitten hankkimaan omaa perustason kengityskalustoa, vaikka tallin yhteiskäyttöön. Tämä investointi maksaa itsensä nopeasti vähentyneinä irtokenkälaskuina takaisin.

Ykkössijan tällä listalla saa.. *rumpujen pärinää*

1. Glen Gordon Ariel -suitset

Päivä oli 30. toukokuuta 2012, kun Equility Line julkaisi seuraavan kuvan Facebook-sivullaan. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, eikä mikään ollut sen jälkeen enää entisellään.

Ariel, tai ainakin kaipuu niiden perään, on blogistani vuosien varrelta jo tuttu teema, kuten pitkäaikaiset lukijani saattavat muistaa. Näiden perään on itketty, näissä on oltu jonotuslistalla, ja näitä on metsästetty jopa Ruotsissa asti, tuloksetta. Ja ihan kuin tämän perusmallin aiheuttama tuska ei olisi riittänyt, myöhemmin Arielista julkaistiin toisen sukupolven lakkanahkainen versio. Sen verran suositut suitset ovat kuitenkin olleet kyseessä, että Suomen puolelle nämä eivät oikein koskaan myyntiin asti ehtineet. Minäkin lopulta tyydyin kohtalooni, lopetin ruotsalaisten heppatarvikeliikkeiden nettisivujen selaamisen, ja ostin paikallisen hevostarvikeliikkeen loppuunmyynnistä vieläpä sopuhintaan ihan sen pelkän, toki itsessäänkin kauniin Ariel-helmiotsapannan, joka nyt on Minin kisasuitsia koristanut.

Miksi juuri Ariel? GG on merkkinä ollut jo vuosia suuri rakkauteni niin suitsissa, kuin muissakin varusteissa, ja kun ensimmäistä kertaa näin kuvan Arieleista, en voinut olla hihkumatta ääneen. Klassisen kaunis helmiotsapanta pienillä Swarowski-kristalleilla, ilman mautonta blingiöveriä, mutta erityisenä kohokohtana hannoverilaisen turpahihna erikoinen mutta tyylikäs muotoilu, joka on edukseen suomenhevosenkin päässä, kun se ei perinteisen hannoverilaisen tapaan anna päästä entistä pidempää vaikutelmaa. Näistä kuitenkin muodostui minulle mystinen, tavoittamaton Graalin malja, kun kaikista pyrkimyksistä huolimatta en koskaan saanut niitä omakseni.

Kunnes.

Onni näyttää yhteen kuvaan tiivistettynä kutakuinkin tältä

Olin viime viikonloppuna SRL:n seura- ja talliristeilyllä, johon kuului päivä Tukholmassa ja mm. tutustuminen kuninkaallisiin hovitalleihin (suosittelen muuten lämpimästi kohdetta, oli todella mielenkiintoinen). Koska tallikäyntiin oli vielä aikaa, Siljan terminaalilta lähdimme seikkailemaan sightseeing-hengessä bussilla nro 76 keskustan ja vanhan kaupungin läpi ja aina vain eteenpäin, ohi Slussenin ja kohti Södermalmia. Tulin sitten todenneeksi ääneen, että emme muuten ole kovin kaukana Hästbiten Ridsport -liikkeestä, missä edellisellä Tukholman visiitilläni olenkin ollut nimenomaan Arielia etsimässä. En kuitenkaan antanut itselleni lupaa haaveilla niistä, mutta kun samassa löysimme itsemme bussin päätepysäkiltä, päätimme tietenkin käydä kävelymatkan päässä olevan liikkeen kautta ennen paluuta keskustaan.

Liikkeeseen astuessanikin pidin vielä toiveet matalalla, ja päädyttyäni suitsihyllyä ihan muuten vaan silmäilemään totesin pian että ei, GG ei näköjään enää kuulunut kaupan valikoimiin lainkaan, kun aivan muita merkkejä oli esillä. Tutustuin siis muuhun tarjontaan (joka pienessä liiketilassa on oikein runsas), ja ehdin jo iloita löytämistäni 50 kruunun Mattesin lampaankarvalapasista, kun vielä palasin suitsihyllyn ääreen. Ja käänsin katseeni ylös. Ihan ylös. Siinä vaiheessa päässäni soivat enkelikuorot ja naama vääntyi autuaaseen hymyyn. Mutta vielä paniikinomainen lappujen selailu. Pony, ei. Cob, ei. FULL. Mustat full-koon Arielit. Kurkottelin naulakon perimmäiset suitset itselleni ja puristin niitä hullun kiilto silmissä vilkkuen kuin kalleinta aarrettani, matkakumppanin luultavasti miettiessä, olinko saanut jonkinasteisen aivoinfarktin tai muun kohtauksen. 899 kruunun hintalappu ei siinä kohtaa kirpaissut ollenkaan, ja vaikka suitsihankintaa ei ollut tälle reissulle budjetoitu, ei näiden vuosien jälkeen voinut hetkeäkään kyseenalaistaa, onko minun aivan välttämätöntä ne saada.

Eivät ne ilman hevosta kuvattuna aivan täyteen loistoonsa pääse varsinkaan puhelinlaadulla, mutta siinä ne ovat - minun Arielini

Olen jo luullut olevani aika pitkälti parantunut pahimmasta hevostarvikeaddiktiostani - siis sikäli, että olen ajatellut, että ei ole enää mitään, mikä saisi minut vaipumaan siihen täydellisen hurmoksen tilaan. Jos jotain ostan, ostan jotain tarpeellista, käytännöllistä ja/tai halpaa. Minullahan on kaikkea, enemmän kuin tarvitsen. Niin minä luulin. Nyt tiedän miltä se sortuminen vanhoihin paheisiin tuntuu. Miten koukuttavalta se tuntuu. Apua. Missä niitä varustevieroitusklinikoita järjestettiinkään?