"Kyllä Perho kasvattaa"

..eli muistoja ja mietteitä hevosalan opiskelusta.

Minunhan pitäisi lopultakin työstää sanoiksi ja videoiksi ne uudenvuodentienoon hevostelut, mutta kun.. Kerrankin on jotain postaamisen aihetta pyörinyt viime päivinä päässä, joten mitä tätä pidättelemään. Uusi Ypäjä-sarja on herättänyt paljon kohua ja keskustelua (erityisesti) ht.netissä. Pakkohan tuota sitten oli itsekin muutama jakso Areenasta tiirailla, niin tietää mistä puhutaan. Minussa sarja tai lähinnä sen ympärillä ja lopulta koko hevosalan opiskeluun kohdistuva keskustelu on herättänyt vain kaipuun nuoruusvuosiin!

Ajassa on palattava takaisin kymmenen vuotta.. (Kyllä, olen vanha. Jatketaan.) Keväällä 2003 kävin siis ysiluokkaa Sipoon yläasteella ja mietin kovasti, minne yhteishaussa oikein haen. Kotikunnan lukio tuntui poissuljetulta vaihtoehdolta, ja ysiluokan alussa mietin lähinnä ratsastus- tai hevoslukioita - jos siitä saisi vähän lisämakua koulunkäyntiin. Kouluvuoden edetessä ja opiskeluinnon alati laskiessa jo siellä yläasteen puolella, mietin jossain vaiheessa onko se lukio ollenkaan minun juttuni, ja suuntasin mielenkiintoni rehellisesti (hevosalan) ammattikoulujen puolelle. Lopulta opon painostuksella ja ehkä vanhempienkin myötävaikutuksella päädyimme kompromissiin: molempi parempi, eli etsinnässä olivat vaihtoehdot, joissa voisi samaan aikaan niin yleissivistyä lukio-opiskelun parissa tulevaisuuttaan ajatellen, kuin pitää itsensä järjissään sen opiskelun ajan suorittamalla hevostenhoitajan tutkintoa.

En edes muista, mistä alun perin keksin, että haluan Perhoon. Sen muistan tienneeni jo silloin, että mikään laitosmainen ilmapiiri ei ole minun juttuni, joten etsin suosiolla pienempiä kouluja. Koulut, joissa oli mahdollista suorittaa yhdistelmätutkinnoksi ja ammattilukioksikin kutsuttu kolmoistutkinto, olivat silloin harvassa. Jotenkin Perho sitten ponnahti esiin, ja kun Hevostalli.netissä vielä "mollilaiset" niin mukavasti keskustelivat, niinhän siinä kävi että yhteishakulomakkeeseen ykkössijalle päätyi Keski-Pohjanmaan maaseutuakatemia, Perhon toimipaikka.. Piti ihan goolettaa mikä se nimi tuolloin oli, koska koulun alkaessa se oli uudistunut Keski-Pohjanmaan maaseutuopistoksi ja Perhon yksiköksi. Tutkinto oli maatalousalan perustutkinto, hevostenhoitaja, ja se lukiokin oli ynnätty samaan syssyyn. Pääsy oli sillä noin ysin (en muista tarkkaa enkä jaksa etsiä todistusta laskeakseni..) keskiarvolla 99,99 % varmaa, joten vaikka kakkosvaihtoehtoni Harjun pääsykokeisiin tulikin kutsu, jätin menemättä. (Perhoon ei siis vielä silloin ollut pääsykoetta.) Ja pääsinhän minä sisään, kuten taisivat kaikki muutkin hakeneet. Kesäkuussa kävin vielä tutustumassa kouluun, ja elokuussa se oli edessä. Ihan uusi elämä; muutto 400 kilometrin päähän, pieneen tuppukylään, opiskelija-asuntolan soluun seitsemän muun kanssa.

Haanen Hurja & Pyry Waan, elokuu 2003

Edessä oli neljä lukuvuotta täynnä uusia kokemuksia, onnistumisia, pettymyksiä, raivaussahan käyttöä ja traktorilla ajoa, hitsaustunteja, ”tallin tekniikkaa” eli lähinnä tarhojen putsausta kaatosateessa, varsojen opetusta (vaikka aina ei ollut selvää, kummat oppivat enemmän: hevos- vai ihmislapset), kilokaupalla lahkeissa asuntolaan raahautunutta purua, turvetta, hiekkaa ja kuraa, ratkiriemukkaita luokkaretkiä varsanäyttelyihin, Kyvyt Esiin –tilaisuuksiin ja ennen kaikkea suomenratsujen kuninkaallisiin Ypäjälle, uskomattoman opettavaisia työssäoppimisjaksoja, lukemattomia tunteja toimihenkilötehtävissä palelemista kisoja ja näyttelyitä järjestäen, tallivuoroja lukion koeviikolla, tallivuoroja uutena vuotena, tallivuoroja kesälomalla, unohtumattomia hevospersoonia ja enemmän pikkukyläahdistusta kuin ihmisen psyyke on tehty ilman mielialalääkkeitä ja Dr. Philin sessioita kestämään. Antaisinko mitään siitä pois? En. (No ehkä sen koeviikkotallivuoron. Fysiikan kokeessa kirjoittelin haikuja gammasäteilystä ja vastasin kysymykseen "Miten ydinvoimalat mielestäsi toimivat?" lyhyesti ja tyhjentävästi "Hyvin". Sain kurssista kutosen. Eivätkä ne muutkaan kokeet ihan mainittavan hyvin menneet.)

Kyllä, se oli ajoittain rankkaa. Sanokoot isompien koulujen kasvatit pienistä "mullikouluja" pilkaten mitä sanovat: kyllä pienemmässäkin oppilaitoksessa oppii töitä tekemään. Ja se henkinen puoli.. Itse asuin asuntolassa kaksi ensimmäistä vuotta, sen jälkeen vuokralla muualla. Voin suoraan sanoa että asuntolaelämä oli pahimmillaan yhtä helvettiä. Voin sanoa, että kaikkea on tullut nähtyä. Lukijan mielikuvituksen varaan jätettäköön, mitä se voi sisältää, ettei tästä tule ihan K18-tekstiä. Asuntolabileet, yleinen mellestäminen ja solutovereiden täydellinen kykenemättömyys ylläpitää solun asuttavaa siisteystilaa kävivät kyllä hermoille. Mutta elossa siitäkin on selvitty, ja ainakin nyt kaikkien vuosien jälkeen hyvät muistot voittavat ylivoimaisesti ne huonot. Varsinkin ensimmäinen vuosi, kun jaoimme solun oman luokkamme kanssa, oli suorastaan ikimuistoinen. Legendaarisia lausahduksia (kuten otsikossa - tuota voi soveltaa ihan mihin tahansa henkisestä kasvusta ja sietokyvystä, aina ruokalan herkullisiin keitoksiin) ja ikimuistoisia tilanteita riitti. Itse olin (olen..) hiljainen hissukka joka ei kouluvuosina, eikä sen jälkeenkään ole nauttinut tippaakaan alkoholia, mutta koinko että olisin jäänyt sen vuoksi ulkopuoliseksi? En.

Asuntolassa voi saada myös tällaisia ystäviä

Ypäjä-sarja on kerännyt paljon huomiota juurikin biletys- ja rellestyspaljastustensa vuoksi. Kun samaa elämää on tullut seurattua vierestä aitiopaikalta, tällainen kohu tietysti naurattaa - tuliko jollekin oikeasti yllätyksenä, miten nuoret käyttäytyvät? En edes sano "nykynuoret" koska hei, kyllä se elo on aina ollut samanlaista. Oli kymmenen vuotta sitten oman ikäluokkani kanssa, ja aivan varmasti kymmenen vuotta siitä taaksepäin, ja niin edelleen. Jos kasataan saman katon alle lauma juuri peruskoulun päättäneitä, kotoa pois muuttaneita tyttösiä, kyllä siinä väkisinkin "viini virtaa ja laulu soi". Useimmat saavat siitä huolimatta hoidettua kunnialla niin opiskelu- kuin hevosenhoitovelvollisuutensa. Sen kummemmin puolustelematta tai toisaalta moralisoimatta, tätä kuitenkin tapahtuu kaikkialla. On aina tapahtunut ja kaikesta valvonnasta huolimatta tulee varmasti aina tapahtumaan. Nuorten juominen on aika paljon hevoskouluja isompi ilmiö. Hevoskouluistakaan sitä tuskin voidaan koskaan täysin kitkeä pois. Joten turha jeesustella, ja tämä keskustelu saa minun osaltani olla tässä. Tarkoitan nyt vain sanoa, että ei siellä kukaan ketään väkisin humalaan juota, ja porukkaan voi kuulua, vaikkei joisikaan. Piste. Palataan positiivisiin asioihin.

Haanen Helmi ensimmäisillä ajokerroillaan

Iinun Vilpertti

Siron Mikker

Kukas muu kuin Himpula

Hevosethan siellä se pääasia kuitenkin ovat. On ehkä klisee sanoa, että hevonen on itsessään suurin opettaja, mutta tottahan se on. Kun opiskeluaikoina olen päässyt koululla käsittelemään (heittämällä arvioituna) ehkä noin viittäkymmentä hevosta, plus työssäoppimispaikoissani reilusti yli sataa, on siinä iso määrä kokemusta jota ei vain muuten kuin käytännössä voi saada. Ja kuinka kauan kestää tavallisena hevosharrastajana, tuntiratsastajana saada tuollainen määrä kokemusta? Elinikä?

Vielä vanhan opetussuunnitelman aikaan tutuksi tulivat myös lehmät ja siat

Minä en lähtenyt Perhoon ratsastusleirin toiveissa, enkä sellaista saanut. Kasvatuspuolen opiskelijana minulla oli ehkä parikymmentä ratsastustuntia perusopintoihin sisältyen, ja niistäkin jossain vaiheessa tehtiin "kasvatusporukka saa käyttää pöllöjä pv-ratsuja maastossa kun muut eivät halua" -tunteja. Valinnaisella ratsastuskurssilla (vaihtoehtona ravikurssi, jolla suoritetaan C-kortti) sentään pääsi perehtymään niin Centered Ridingiin, klassiseen kuin lännenratsastukseenkin. Ihana puoli hevosalan opiskelijana on myös se, että muiden ratsastusta on mahdollista seurata liki määrättömiin. Katsomosta tuli tiiviisti seurattua kaikki vierailevien valmentajien tunnit, Veikko Heikkilästä Helkky Pakariseen. Ennen Perhoon menoa olin ajanut hevosella vain pari hassua kertaa, joten sen puolen oppiminen on ollut ehkä isoin yksittäinen plussa. Samoin kengityksen ja kavionhoidon oppimisesta on ollut suuri hyöty. Ja voin täysin vakavissani sanoa, että tallimestarimme opettama mystinen mutta toimiva "näin viikkaat loimen siististi karsinanoven tankoon" -tekniikka on pelastanut elämäni niiiiin monta kertaa.

Äärettömän hyödyllistä on tietysti ollut kaikki kasvatuspuolella opittu, niin koulussa kuin työssäoppimispaikoillakin. Jos ilman hevosalan koulutusta olisin koskaan hevosenomistajaksi asti päätynyt, tuskin olisin ikinä ollut osaamiseltani siinä pisteessä, että olisin omaa tammaa uskaltanut varsottaa, ja sitä omaa varsaani itse kasvattaa ja kouluttaa.

Haanen Helmi

En oikein osaa edes kuvitella missä olisin nyt, jos en olisi koskaan Perhoon lähtenyt. Olisinko saanut kotikunnan lukiota koskaan kunnialla läpi, kun lähimmät peruskoulussa saadut ystävätkin lähtivät muualle opiskelemaan? Opiskelutekniikkani on aina ollut onneton, mutta Perhossa lukio- ja mollijaksojen (molli on siis lyhenne maaseutuoppilaitoksesta, millä nimellä koulu on takavuosina tunnettu) vuorottelu toi mukavasti vaihtelua, ja pystyin lukiossakin löytämään edes hippusen motivaatiota aina kahdeksaksi viikoksi kerrallaan. Tällä pohjustuksella olisi tietysti syytä olettaa että olen valmistunut rimaa hipoen.. No ei, päättötodistuksen keskiarvo on noin 8,5 ja yo-kirjoituksista tuli rivi L-E-E-E-C. Esimerkiksi englannista sain joka kurssista kympin ja luonnollisesti se laudaturkin tuli siitä. Mutta opiskella en osannut. Mihinkään yo-kirjoituksiin en valmistautunut paria päivää pidempään, joten siitä voi ehkä päätellä, kuinka antaumuksella suhtauduin tavallisiin kurssikokeisiin. En yksinkertaisesti olisi selvinnyt hengissä tavallisesta lukiosta, jos en olisi saanut tasapainottaa sitä vuorojaksoin tekemällä jotain aivan muuta.

Kun lähdin opiskelemaan hevosalaa, ei ajatukseni koskaan ollut, että siitä tulisi minulle loppuelämän ammattia. Muutaman vuoden alan töissä kuitenkin viihdyin. Miksi ei enää? Suurin kysymys on varmasti raha. On tunnettu fakta että hevostenhoitajan työt ovat Suomessa surkeasti palkattuja, ja muutenkin työolot ovat pääsääntöisesti onnettomat. Edelleen koen että hevostenhoitaja on se kutsumusammattini, mutta on asioita joista elämässäni en sen kutsumuksen takia halua tinkiä. Jos joku tarjoaisi minulle hevostenhoitajan töitä nykyisellä palkallani, niin ehdottomasti lähtisin hetkeäkään miettimättä. Mutta sellaista ei tule tapahtumaan. Siispä haaveilen lottovoitosta ja siitä, että jonain päivänä minulla on oma hevosalan yritys.. Sillä välin käytän oppimaani korkeaa työmoraalia muissa töissä. Hevosalalla kun se kiittävä palaute on niin harvassa, tuntuu muuten harvinaisen hyvältä, kun rekryfirmasta tulee palautetta että olet ollut asiakkaan paras työntekijä ikinä, mistä tuollaisia oikein saa? Hevostenhoitajistahan meitä saa.

Hevosalan opiskelu ilman aikeita jäädä alalle on asia, josta en itsekään ole vain yhtä mieltä. Toisaalta, omasta taustastanikin huolimatta tuomitsen sen: muun muassa sen vuoksi, että opiskelu on yhteiskunnalle kallista, ja ilmaisten harjoittelijoiden ylitarjonta syö jo itsessään töitä valmistuneilta. Lisäksi ne motivaatiota vailla olevat lusmut evvk-opiskelijat myös leimaavat harjoittelupaikoillaan kaikkia alan (ja etenkin oman koulunsa) opiskelijoita. Eihän tuollaisesta aineksesta pitäisi hevostenhoitajia kouluttaa, mutta kun koulut haluavat tukien vuoksi pitää opiskelijamääränsä korkealla, ei niitä voi pihallekaan potkia. Kuitenkin, myös se "huvin vuoksi" opiskeleva (köh, kuten minä) voi tehdä hommansa tosissaan, tunnollisesti ja huolella. Ja faktahan on, että vaikka on absurdia käydä kallis koulutus vain vaihtaakseen sen jälkeen alaa, niin verovaroja niissä toisen alan töissä tulee kaikella todennäköisyydellä enemmän kartuttamaan kuin hevostenhoitajana. Päivi Laineelta oli juuri perjantain 11.1. Hevosurheilussa hyviä kommentteja asiasta, ja pointteja joita en aiemmin ole ajatellut: vaikka hevosalan koulutuksen saanut ei alalle työntekijänä tai yrittäjänä jäisi, hän harrastajanakin tarvitsee alan palveluita ja näin luo työpaikkoja. Ja niinhän se on, että hevosalan koulutuksesta saa uskomattoman hienot eväät ihan tähän pelkkään harrastamiseenkin.

En tiedä pitikö tässä kirjoituksessa olla jokin punainen lanka, tai sanoinko tässä puoliakaan siitä mitä minun oli määrä sanoa. Kovin informatiivinen tästä ei tullut, mutta toisaalta, ei minulla Perhon nykytilanteesta ole mitään tietoakaan, kun omasta valmistumisesta tulee jo kuusi vuotta ja takavuosina niin aktiivinen mollifoorumimme on hiljentynyt, kun uusia ikäluokkia ei ole tullut mukaan keskustelemaan  ja tuomaan meitä vanhuksia ajan tasalle. Ehkä pohjimmainen tarkoitus oli vain saada näitä mietteitä ulos. Paljon olen todellakin viime aikoina miettinyt omia Perho-vuosiani, kun hevosalan koulutus on niin kuuma peruna tällä hetkellä. Ehkä aika on kullannut muistot ja saanut unohtamaan ne huonoimmat puolet, mutta kaipaan sitä aikaa, todella paljon.

Luokkamme (kasv03) jättämä pysyvä kädenjälki mollille: hitsatut liukuesteet ison tallin kaivonkansissa. Ainakin toivottavasti ovat yhä paikallaan! Tiedä sitten, toimivatko ne liukuesteinä, mutta hauskaa meillä oli niitä tehdessä..