Minjan tarina

Ja vielä se kolmas tarina: se, minkä vuoksi ne muut loppuivat kesken. Tästä taitaa tulla paljon kuvia ja vähän tekstiä - tarinan pitkän version kertominen kun on vienyt koko tähänastisen blogihistorian, joten sen tiivistäminen olisi turhan työlästä.. ;)

Minjan tarinan alku luonnollisesti kietoutuu yhteen jo aiemmin kerrotun Mimmun tarinan kanssa. Mutta mitä halusin ja odotin tältä varsalta, miksi päädyin kyseiseen yhdistelmään?

Jaapeli Ypäjällä 2005

Suurin "syy" varsan teettämiseen oli se, että Mimmulla oli hyvä teettää vielä nuorempana (varsoessaan oli 10-vuotias) ensivarsa, jotta myöhempi siitostamman ura helpottuisi. Ensimmäinen varsominen myöhemmällä iällä on aina riski, ja samalla olisi olemassa jo jonkinlainen näyte tamman periyttämiskyvystä. Jaapeli oli mielessäni jo Mimmua ostaessa: hyvärakenteinen, upeasti suorittanut (suomenhevosten mitaleita niin esteiltä kuin kentästä), erisukuinen ja melko vähän käytetty ori. Tämän varsan ei pitänyt olla "minun" varsani - halusin sen isommasta, koulupainotteisemmasta oriista. Tästä tulisi täpäkkä pieni estetykki. Varsan myisin jo vieroituksen jälkeen pois. Se oli selvää. En minä sillä mitään tekisi.

20.5.2009 tuo kauan ja hartaudella odotettu aarre sitten syntyi. Se oli tamma, joten sille lankesi nimi jonka olin jo vuotta aiemmin päättänyt: Minja. Ratsumäen Minja. Päällisin puolin hyvinkin simppeli johdatus emänsä ja isänsä nimistä, mutta sillä on myös taustatarina ja merkitys, joka ei ihan heti aukeakaan. Minya merkitsee haltiakieli quenyassa (tuttu J.R.R. Tolkienin luomasta maailmasta) ensimmäistä. Minja oli minun ensimmäinen kasvattini, Mimmun ensimmäinen varsa. Halusin nimen, joka ei pistä silmään erikoisuudellaan, mutta joka kuitenkin tarkoittaa jotakin henkilökohtaista minulle. Nimi oli täydellinen, ja niin oli varsakin. Kaikkea mitä sen piti olla: ketterä, kaunis, hyväliikkeinen, kiltti, rohkea ja nopea oppimaan. Ja kuinka monta myynti-ilmoitusta mitä siitä koskaan kirjoitin? En yhtään..



Hirmuhan lähti kesän lopulla ylläpitoon, ja kun muut suunnitelmat syksyn varalle kaatuivat, oli minulla sittenkin mahdollisuus pitää Minja. Vähän aikaa. Vielä vähän aikaa. Kesän lopuilla se sai painikaverikseen toisen tammavarsan, jonka kanssa vieroituksen jälkeen siirtyi samaan karsinaan.

Minja kasvoi ja kaunistui (?), ja jossain vaiheessa sai liikanimen Mini, josta sen yleisempi kutsumanimi aikanaan tulikin. Mini oli äärettömän helppo käsitellä ja opettaa: kaiken se oppi kerrasta ja oli aina innokas palvelemaan ihmistä. Ensimmäisiin varsanäyttelyihinsä Mini pääsi yksivuotiskeväällä: Anjalassa 19.4. se palkittiin III+:lla.

Kevät kääntyi kesäksi ja kesä aikanaan syksyksi. Opetin Minin ohjasajolle: tässä tuli taas varsan kullanarvoinen luonne esille, kun olosuhteiden pakossa tein tämänkin ihan ilman avustajia, vaiheittain ja pala kerrallaan. No, ei se montaakaan opettelukertaa kyllä vaatinut.. Hirmun kotiinpaluun tullessa ajankohtaiseksi, muistin taas, että tämä varsahan piti myydä. Pohtiessani vaikeaa valintaa Minin ja Hirmun välillä, laitoin lopulta ensimmäisen myynti-ilmoituksen Hirmusta (Ministä olin tosin ht.netin kasvatusfoorumille muutamaan topiciin vihjaissut ja näiden perusteella oli muutama kiinnostunutkin) ja Hirmuhan meni sitten kaupaksi aivan salamanopeudella. Ongelmat ratkaistu, vähäksi aikaa. Mini jäi edelleen kotiin.

Kaksivuotiskeväällä Minin "lukujärjestykseen" tulivat säännöllisesti niin liinassa juoksutus kuin irtohypytyskin. Juoksuttamisen opettelu kävi helposti: paljon irtojuoksutettuna se osasi jo äänikomennot, ja maastakäsin työskentelystä oli tuttua narun päässä pyöriminen, nyt vain suurennettiin ympyrää. Jo ensimmäisistä kerroista se meni kuin vanha tekijä. Varsanäyttelyyn se pääsi 14.5. kotikonnuilleni Sipooseen, lähinäyttelyiden huonojen ajankohtien vuoksi. Vaikka sitä ei ollut kuljetettu yli vuoteen ja sekin oli vain muutaman kilometrin päähän Anjalaan, meni Sipoonreissu todella hyvin, vaikka lähtiessä koppiinmenosta saatiin hetki keskustella. Myös tulokset miellyttivät: Mini sai II palkinnon ja oikein kivat pisteet, mm. ysin tyypistä. Liikkeiden esittäminen sen sijaan meni vähän penkin alle, kun ravi meni hissutteluksi Minin jumittaessa ihan täysin. Turhautumiseni palkittiin kuitenkin parhaan esittäjän palkinnolla ;)

Kesä 2011 olikin sitten ahkera näyttelykausi. Sipoon hyvän tuloksen rohkaisemana ilmoitin Minin Kaakonkulman kasvattajakerhon suomenhevosten shownäyttelyyn Lappeenrantaan. Ja se kyllä kannatti: Kirsi Lehtosen tuomaroimassa näyttelyssä Mini putsasi pöydän. 41 pisteellä ja ykköspalkinnolla (ysi sekä käynnistä että ravista!) se oli kaksivuotiaiden luokkavoittaja, ja suureksi hämmästyksekseni sen kyntöruunaesiintyminen pitkän ja helteisen päivän jälkeen BIS-kehässä riitti näyttelyn parhaaksi! Lappeen jälkeen saatiin sitten pientä takapakkia elokuun alussa Kausalassa, kun jalkojensa vuoksi Mini sai vain III palkinnon ja oli luokkansa viimeinen. "Muuten korrekti, mutta.." ja melkeinpä monttutuomion kanssa sieltä kotiin lähdettiin. No, näkemyksensä kaikilla ja toki tiedän että varsa ei jaloiltaan priima ole. Jos Suomenratsujen valtakunnallisen näyttelyn ilmoittautumispäivä olisi ollut vasta edessä päin, olisi tuon jälkeen saattanut mennä sisu kaulaan, mutta koska "vahinko" oli jo tapahtunut, oli edessä pitkä reissu Joensuuhun 20.8. Eikä tuo melkein 700 kilometrin ajelu onneksi ihan hukkareissuksi jäänyt, kun Mini II palkinnolla ja 38 pisteellä oli varsaluokan toinen ja sai rahaakin kotiinviemisiksi. Minin kanssa näyttelyharrastaminen olikin koko kesän se, mikä piti minut järjissäni Mimmun tiinehtymättömyyden kanssa painiessa..

Syksyn mittaan käytiin vielä muutamassa mätsärissä ykköspalkintoja napsien ja myös yksi parhaan varsan titteli jäi taskuun. Juoksutusharjoituksia jatkettiin, ja Mini sai ensimmäisen kerran ratsastajankin selkäänsä! Se suhtautua tähänkin uutuuteen kummempia ihmettelemättä, joten sai jäädä hautomaan niitä ajatuksia ensi kevääseen.

Syksyn viimeinen näyttelykoettelemus oli valtakunnallinen varsanäyttely Vermossa 13.11. Varsa näytti lähinnä karvaiselta käpylehmältä pallomahoineen, mutta sai kuin saikin II palkinnon ja ihan kelpo arvostelun, ja mm. ensimmäisen "virallisen" kasin ravista maininnalla "joustava ravi". Pian oltiinkin sitten taas valintojen edessä: autoremontit uhkasivat ajaa minut henkilökohtaiseen vararikkoon, ja minun piti päättää, kumman hevosen varaan lasken tulevaisuuteni. Mimmun, jonka tiinehtymisestä jatkossa ei ollut takeita, vai tämän omakasvattini, itse tehdyn, hienon nuoren, joka olisi hyvä projekti minulle eteenpäinvietäväksi ja josta jatkossa haluaisin vielä itselleni varsan tai useamman. Mimmu lähti. Minja jäi.

 

Mutta menneitä ei auttanut jäädä murehtimaan, vaan sitäkin suuremmalla tarmolla paneuduttava varsahevosen kanssa puuhasteluun. Maaliskuussa koittikin sitten lopulta päivä, josta blogiin olen kirjoittanut näin:

"Tässä on ohjasajettu pitkillä ja lyhyillä ohjilla, harjoiteltu selkäännousua, muutaman kerran käynyt ratsastaja selässä taluttaen ja muutenkin pala kerrallaan hiottu näitä palapelin osasia kasaan. Tänään tuumasin että on aika katsoa, millainen kuva niistä palikoista muodostuu.. Selkään siis vain ja kenttää kiertämään. Eikä siinä mitään sen kummempaa (varsan mielestä - itsehän olin pakahtua ylpeydestä), Mini lähti liikkeelle, pysähtyi, peruutti ja kääntyi kuin tätä olisi tehty aina. On se vaan. Tommonen. Ihana."

 
Ja siitä ne asiat sitten lähtivät rullaamaan. Koska en jaksa sadatta kertaa kirjoittaa kuinka helppo tuo varsa onkaan, sanotaan vain, että eteneminen tapahtui ihan omalla painollaan. Mutta ajatusmaailmani muuttui yhä enemmän siihen suuntaan, että Minin ei tarvitse olla minulle "väline". Ei varsan saamiseen eikä mihinkään muuhunkaan. Sen ei tarvitse olla läpikulkumatkalla myynnin väistämättä aina kummitellessa horisontissa. Se on upealuonteinen, hieno hevonen, minun itse alusta asti opettamani. Minun hevoseni. Ehkä kuitenkin se on se elämäni hevonen? Ratsastusta opeteltiin pikkuhiljaa, kevään päätavoite oli tietysti laatuarvostelukarsinta Harjussa. Sitä odotellessa käytiin kahdet varsanäyttelyt, ensin Kouvolassa 14.4. missä palkinnoksi II-, ja sitä käytiin 20.4. petraamassa puhtaaksi kakkoseksi 3-vuotiaiden valtakunnallisessa varsanäyttelyssä Teivossa. Harjua varten harjoiteltiin paitsi kotikentällä, myös muutamaan otteeseen Kuukson maneesilla. Eihän varsa tosiaan koskaan ennen eläessään ollut nähnyt maneesia tai värillisiä puomeja, joten parempi katsoa kuin katua.. Ei liene lukijalle enää yllätys, että näistäkään Mini ei välittänyt tuon taivaallista. Hyppäämiseen se suhtautui vähän turhankin laiskasti, vaikka vaaditut korkeudet hyvin ylittyivätkin. Se pieni innostuksenkipinä puuttui, mutta toivoin että se Harjussa löytyisi.

26.5. koitti kauan (kolme vuotta..) odotettu päivä, ja suuntasimme Virolahdelle tutussa kimppakyydissä Kuukson Amaliian kanssa. Mini suoritti tasaisen hyvin mutta vailla suurempia kohokohtia: keskiarvo 14,83 riitti 11. sijaan kaikkiaan 27 osallistujan joukossa. Finaalipaikkaan tuo ei tietenkään riittänyt, mikä harmitti koska tiesi että varsa olisi pystynyt parempaankin esitykseen, mutta lausunto oli realistinen siihen nähden mitä nähtävissä oli, ja tyytyväinen piti olla Minin hyvään käytökseen.

Kun vuoden päätavoite oli takana eikä tulos ollut se mistä haaveiltiin (finaalipaikka Ypäjälle), piti havahtua siihen, että jotain tässä kuitenkin on keksittävä. Koko kevään olin yrittänyt päättää Minille Sitä Oikeaa orivalintaa, mutta kun siitä ei vain tuntunut tulevan yhtään mitään, lopputulos oli se että tammaa ei edes yritetty astuttaa. Vahva visio siitä mitä tulevalta varsalta haluan puuttui, ja mielessäni kummittelivat edellisen kesän stressi ja epäonnistumiset. Tulee niitä vuosia uusiakin. (Yhden oriehdokkaan kohdalta ei tullut..)

Kun kesäkuussa ei järjestettykään Kaakonkulman kasvattajakerhon näyttelyä johon meidän piti mennä kiertopalkintoamme puolustamaan (se sai sitten vuoden ilmaista jatkoaikaa seinälläni), pakkasin Minin autoon ja lähdettiin Hattulaan asti onneamme koittamaan shownäyttelyyn. Tuloksena 41 pistettä, I palkinto ja suomenhevosten BIS 6, eli ei se aivan turha reissu ollutkaan. Tekemättä sen sijaan olisi voinut jättää seuraavan näyttelykeikan, kun suuntana oli suomenhevosten shownäyttely Teivossa heinäkuussa. Matkaa oli pitkälti, ja tällä kertaa 36 pisteen ja II palkinnon kanssa suunnattiin kotiin.. Minin kaikki esiintymisinto kaikkosi poninäyttelyhenkisessä kehäjärjestelyssä (koko luokka odotti jonossa kehän sisällä omaa vuoroaan) kun sitä ei yhtään päässyt virittämään ja herättämään ennen esitystä. No, hyvin matkustavan varsan kanssa on kiva reissata vaikka tulokset eivät niin miellyttäisikään.

Kesä kului näyttelyiden lisäksi lähinnä laidunlomaillen ja satunnaisella liikutuksella. Ensimmäiset maastolenkkinsäkin Mini pääsi tekemään, ja aiemmin vähän tahmatassuiselle taapertajalle löytyi heti oma moottori ja aivan uusia vaihteita myös kentällä liikkumiseen.

Loppu häämöttää, hei! Näinkin niukalla sanallisella ulosannilla olen aika monta tuntia kasannut tätä postausta. Mutta nyt mennään jo tässä syksyssä. Anjalassa kävimme päättämässä näyttelykauden KJR:n sh-shownäyttelyn merkeissä 15.9. ja "varsin tuhtia" mutta tarmokkaasti liikkunutta Miniä muistettiin II palkinnolla. Ratsuilu on epähuomiossa edennyt siihen pisteeseen, että minulla yhtäkkiä on itse ratsutettu nuori joka liikkuu reippaasti ja tahdikkaasti joka askellajissa, tekee pehmeät täsmälliset siirtymiset (myös käynti-laukka-käynti), on herkkä ja pienillä avuilla ratsastettava, osaa pohkeenväistön, ja maastoilee melko sujuvasti yksin myös liikenteen seassa. Siis mitä.

Paljosta olen luopunut tähän pisteeseen päästäkseni, mutta paljon olen myös saanut. "Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt." Tätä lainausta Pikku Prinssistä olen pitänyt meidän mottonamme jo vuosia (lue sen korkealentoinen selitys täältä - tuolla tekstillähän ihme kyllä voitin sen Horzen blogikilpailun), ja se kyllä edelleen tiivistää kaiken erinomaisesti. Minjan ja minun tarina on toivottavasti vasta alku jollekin, joka jatkuu vielä pitkään. Tulevaisuudensuunnitelmista löytyy haaveita niin ikäluokkakilpailuista kuin kansallisen tason kilpaurastakin sitten hamassa tulevaisuudessa, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole väliä, toteutuvatko ne haaveet. Toki tavoitteita on asetettava, mutta tärkeintä on kuitenkin se yhdessä koettu matka, ei se, päästäänkö perille.

Mimmun tarina

Koska hevoshistoriikkeihin toivottiin jatkoa, nyt vuoronsa saa toinen "exäni", Minjan emä, Mimun Milja. Liikaa kuvia ja yltiösentimentaalisuutta luvassa taaskin.

Minun ei pitänyt ostaa hevosta. Minun piti rauhassa muuttaa uudelle paikkakunnalle, aika olennaisena etappina etsiä työpaikka, tehdä tällaisia järjellisiä käytännön asioita, ja sitten vasta aloittaa hevosen etsiminen. Elettiin lokakuuta 2007, viimeistä kuukautta Sipoossa: olin hevostenhoitajana Koivumäen tilalla Porvoossa ja uusi elämä Anjalankoskella oli vielä kysymysmerkkejä täynnä. Minun ei pitänyt vielä ostaa hevosta. Mutta eihän pienestä markkinoiden selaamisesta mitään haittaakaan ole..?

"Hyvin ratsukoulutettu sh-tamma 8 v.." alkoi Hevostalli.netin ilmoitus, jonka tulostettuna löysin vielä tuolta asiapaperikansiostani. Päivä oli maanantai 8.10., viikonloppu oli kulunut Tallinnan Horse Show'n merkeissä (löysin vanhan kalenterinikin - mitään ei koskaan kannata heittää pois) ja näemmä sitten ennen iltavuoroa päädyin markkinoita lukemaan, ja tämän helmeksi tituleeratun tamman sieltä löysin. Jo ilmoituksen teksti ja kuvat iskivät kuin tuhat volttia. Kaikki oli aivan liian kätevää: tamma oli juuri tullut myyntivälitykseen Stall Nybackaan, vain muutaman kilometrin päähän meiltä. Minä puhelinkammoinen nappasin luurin kouraan ja soitin siltä istumalta, ja koeratsastus sovittiin seuraavaksi päiväksi, eli lokakuun yhdeksänneksi.

Myynti-ilmoituksen kuvakin löytyi IRC-Gallerian kätköistä..

Ihastuin. Rakastuin. Se oli kaunis, se oli ihana ratsastaa, se oli osaava, herkkä, kiltti, mukava. Tiesin, että tämä se nyt on. Kalenterini mukaan olen käynyt toisella koeratsastuksella 14.10., tällöin mukana oli ystäväni ja luottoratsastajani Annika joka sai ottaa vähän hyppyjä tammalla ja muutenkin kertoa mielipiteensä. Sitä vain ihmettelen, miksi minulla ei ole ollut kameraa matkassa..? Kaupat tehtiin seuraavan viikon lauantaina 20.10., ja omistukseeni se ihan paperilla siirtyi 25.10. kun sain maksukuittia vastaan tamman passin ja omistajanvaihdokset.

Minulla on tapana tehdä spontaaneja äkkiliikkeitä aivan väärissä paikoissa, mutta Mimmu oli todellakin niin helmi että toista vastaavaa ei ihan heti tulisi vastaan. Esteillä kisannut 80 cm seuraluokkia mutta potentiaalia oli 90-100 cm tasolle (vähintään) ja koulupuolella osaamistaso he B-A. Hyvänmallinen, erisukuinen tamma, jossa myös siitokseen annettavaa. Menihän tuohon yo-lahjarahat poikineen, mutta kyllä sen oikean tunnistaa. Työtilanteenikin ratkesi yllättävän nopeasti ja aloitin työt heti muuttoviikonlopun jälkeen. Seurahevoseksi mukaan lähti Nybackasta lainaan 2-vuotias tamma Jennyn Ystävä, joten sekin asia ratkesi melkein itsestään. Olin Porvoossa töissä viimeistä iltaa 31.10., ja 1.11.2007 ajelin silloisen Golffini Muhniemelle, koko matkan täyttä huutoa rääkyvän kissan kera. Hevoset saapuivat kai seuraavana päivänä (tätä en ole merkinnyt ylös), ja niin alkoi arki kotitallinpitäjänä ja hevosenomistajana.

Ensimmäiset omat kuvat! 4.11.2007

Tammikuussa 2008

Ja siitä se elämä lähti sitten rullaamaan. Jo ostaessa mielessä muhi ajatus tamman astuttamisesta heti seuraavana kesänä (yksi varsa "alta pois" ja sitten keskittyminen kisauraan jos resurssini sallivat), ja myös kantakirjaus oli aikeissa suorittaa vuonna 2008. Talvi treenailtiin kotona, ja huhtikuun lopulla Mimmu lähti sivistymään Annikan hoiviin Rautalammille. Mimmu pääsi valmennuksiin ja maastoesteitä kokeilemaan, ja kisasi ensimmäiset aluetason estekisansa, 80 cm ja 90 cm luokissa.

Touko-kesäkuun vaihteessa se tuli takaisin kotiin, ja sitten aloitettiinkin kiimojen kyttäys ja mammailuun valmistautuminen. Oriksihan valikoitui Jaapeli, tai valinta oli oikeastaan tehty jo tammaa ostaessa, piti vain katsastaa niitä muitakin vaihtoehtoja ennen lopullista päätöstä. Juhannuksen tienoon tamma vietti Hiekharjun tilalla lemmenlomalla ja kotiin palatessaan oli kuin olikin kerrasta tiine. Kyseisenä kesänä itse rikoin kaikki mahdolliset ruumiinosat eikä muutenkaan mikään onnella siunattu ajankohta ollut, mutta tiineenä tamma vain pysyi. Kantakirjaus oli kaavailtu lokakuulle Lappeenrantaan, ja sitä varten Mimmu lähti vielä pariksi kuukaudeksi Annikan hiottavaksi.

25.8.08 SuoRan valtakunnallinen näyttely Harjussa, II p.

 

Kantakirjaus koitti 16.10., Mimmun ollessa jo 4 kuukautta tiineenä. Koulukokeen suoritus ei ollut ihan parasta mihin tamma pystyisi ja liikkeet menivät vähän töpöttelyksi (eikä siltä enää kaikkea voinut vaatiakaan), mutta III palkinto sille lähti ja paljon kehuja luonteesta ja ratsastettavuudesta: näistä sekä estekokeesta tuli arvosanaksi 8. Kun kirjaus oli kunnialla hoidettu, sai alkaa rauhallisempi liikutus, Mimmun päätyön ollessa varsamahan kasvattaminen.

Mimmu varsoi 20.5.2009. Satulahuoneessa nukkumisesta ja tiheistä valvontakierroksistani huolimatta se onnistui varsomaan yksin: yhtäkkiä siellä oli varsa. Kaunis, terhakka tamma, joka tuli saamaan nimekseen Minja. Okei, rehellisyyden nimissä se nimi oli oikeastaan valittuna jo ennen astutusta.. Mimmu oli hyvä emä, hoiti varsansa tunnollisesti, ja kaikki meni aivan täydellisesti.

Mammakilojen polttoa Annikan kanssa

 

Pikkuhiljaa treenit käynnistyivät taas ja katseet kohdistuivat seuraavaan kesään.. Keväällä 2010 Mimmu vietti muutaman kuukauden Sippolassa Turman tallilla, mistä kesäkuun vaihteessa muutti taas Rautalammille Annikan ratsastettavaksi.

Kesä ei mennyt oman rahatilanteen vuoksi ihan alkuperäisten haaveiden mukaisesti, mutta muutamat kisat saivat mentyä ja tietysti kotioloissa treenasivat.

Elokuussa Mimmu muutti takaisin kotiin, ja kävi syksyn mittaan muutamat seurakilpailutkin kiertämässä tuttujen kanssa, pelkkiä puhtaita ratoja hypellen. Myös Kymijoen ratsastajien estemestaruus 2010 tuli napattua, kun ihan extempore lainasin sitä työkaverini ratsuksi. Lahjattomathan ne on kun treenaa eli kisapaikalla on ihan hyvä tutustua hevoseen, ja niin nämä konkarit lähtivät kotiin sinivalkoisten ruusukkeiden ja kultaisen mitalin kera..

Vuosi vaihtui ja 2011 alkoi. Vuosi, joka jäi viimeiseksi. Tamma oli määrä astuttaa, ja sulhaseksi oli jo kauan aikaa sitten päätetty Sumiainen. Kiimattomuus ja ovuloimattomat jättifollikkelit sotkivat kesää ja apua haettiin jopa luontaishoitojen puolelta, mutta kaikesta huolimatta Mimmua ei saatu tiineeksi. Se kiersi muutamia kilpailuja hoitajansa ja muutaman vanhan tutun kanssa. Kausi huipentui Kotkan alue-estekisoihin tasan vuosi sitten: 6.11. Mimmu Jaanan kanssa otti alle puhtaan radan 70 cm seuraluokasta clear round -arvostelulla, ja jatkoi menestyskulkua 80 cm alueluokassa. Ykkösvaiheesta nolla, ja tiukoilla teillä vedetty toinen vaihe myös puhtaasti, ajan riittäessä voittoon! Mieletön fiilis, ja alkoi taas pitkästä aikaa tuntua siltä, että ehkä kaikki järjestyykin.

Kosminen tasapaino totesi "nope" ja kaivoi esiin unelmienmurskauslekan, ja seuraavalla viikolla uljas menomondeoni alkoikin hämmentävällä nopeudella ihan kirjaimellisesti hajoamaan käsiin. Noin kuukauden sisään autokorjaamolle upposi melkein 4000 euroa, ja jotain oli tehtävä että tästä suosta selvittiin ehjin nahoin. Mimmun mahdollista myyntiä olin pyöritellyt mielessäni jo kesällä - faktahan oli, että minulle siitä on eniten iloa siitostammana, mutta oliko varaa ottaa riskiä siitä, että tamma ei enää tiinehtyisikään? Minja oli kääntymässä kolmevuotiaaksi, enkä siitä vieläkään ollut valmis luopumaan. Laitoin marraskuun lopulla ensin ht.netin kasvatusfoorumille "hiljaisen myynnin" topiciin pientä tunnustelua, että jommankumman näistä myyn, mutta yhtä korjaamolta tullutta puhelua myöhemmin otin itseäni niskasta kiinni ja pakotin itseni tunnustamaan tosiasiat: toinen on nyt myytävä, ja vaakakuppi kallistui Mimmuun. Se oli ollut minulle se täydellinen opetusmestari, upea ensihevonen, ja antanut minulle hienon varsan, joka toivottavasti aikanaan kasvaisi emänsä vertaiseksi, jatkaisi tätä sukupuuta eteenpäin. Sillä oli kuitenkin vielä paljon annettavaa jollekin, ja minä olisin halunnut siltä vain varsoja, joiden saamisesta ei ollut takuita. Myynti-ilmoituksen siis kirjoitin ja asiat lähtivät rullaamaan. Joulunaika hieman pitkitti kaupantekoa, mutta ostaja löytyi ensimmäisistä kokeilijoista ja jäimme odottamaan eläinlääkärin tarkastusta. Perjantaina 13.1.2012 Mimmu todettiin täysin terveeksi ja kaupat sinetöitiin. 29.1. Mimmu haettiin uuteen kotiinsa pk-seudulle: sen nykyisiä touhuja pääsee seuraamaan omistajansa Miksun blogista.

Vieläkö jaksatte lukea samanlaisen postauksen myös Minjan tarinasta?