Minjan tarina

Ja vielä se kolmas tarina: se, minkä vuoksi ne muut loppuivat kesken. Tästä taitaa tulla paljon kuvia ja vähän tekstiä - tarinan pitkän version kertominen kun on vienyt koko tähänastisen blogihistorian, joten sen tiivistäminen olisi turhan työlästä.. ;)

Minjan tarinan alku luonnollisesti kietoutuu yhteen jo aiemmin kerrotun Mimmun tarinan kanssa. Mutta mitä halusin ja odotin tältä varsalta, miksi päädyin kyseiseen yhdistelmään?

Jaapeli Ypäjällä 2005

Suurin "syy" varsan teettämiseen oli se, että Mimmulla oli hyvä teettää vielä nuorempana (varsoessaan oli 10-vuotias) ensivarsa, jotta myöhempi siitostamman ura helpottuisi. Ensimmäinen varsominen myöhemmällä iällä on aina riski, ja samalla olisi olemassa jo jonkinlainen näyte tamman periyttämiskyvystä. Jaapeli oli mielessäni jo Mimmua ostaessa: hyvärakenteinen, upeasti suorittanut (suomenhevosten mitaleita niin esteiltä kuin kentästä), erisukuinen ja melko vähän käytetty ori. Tämän varsan ei pitänyt olla "minun" varsani - halusin sen isommasta, koulupainotteisemmasta oriista. Tästä tulisi täpäkkä pieni estetykki. Varsan myisin jo vieroituksen jälkeen pois. Se oli selvää. En minä sillä mitään tekisi.

20.5.2009 tuo kauan ja hartaudella odotettu aarre sitten syntyi. Se oli tamma, joten sille lankesi nimi jonka olin jo vuotta aiemmin päättänyt: Minja. Ratsumäen Minja. Päällisin puolin hyvinkin simppeli johdatus emänsä ja isänsä nimistä, mutta sillä on myös taustatarina ja merkitys, joka ei ihan heti aukeakaan. Minya merkitsee haltiakieli quenyassa (tuttu J.R.R. Tolkienin luomasta maailmasta) ensimmäistä. Minja oli minun ensimmäinen kasvattini, Mimmun ensimmäinen varsa. Halusin nimen, joka ei pistä silmään erikoisuudellaan, mutta joka kuitenkin tarkoittaa jotakin henkilökohtaista minulle. Nimi oli täydellinen, ja niin oli varsakin. Kaikkea mitä sen piti olla: ketterä, kaunis, hyväliikkeinen, kiltti, rohkea ja nopea oppimaan. Ja kuinka monta myynti-ilmoitusta mitä siitä koskaan kirjoitin? En yhtään..



Hirmuhan lähti kesän lopulla ylläpitoon, ja kun muut suunnitelmat syksyn varalle kaatuivat, oli minulla sittenkin mahdollisuus pitää Minja. Vähän aikaa. Vielä vähän aikaa. Kesän lopuilla se sai painikaverikseen toisen tammavarsan, jonka kanssa vieroituksen jälkeen siirtyi samaan karsinaan.

Minja kasvoi ja kaunistui (?), ja jossain vaiheessa sai liikanimen Mini, josta sen yleisempi kutsumanimi aikanaan tulikin. Mini oli äärettömän helppo käsitellä ja opettaa: kaiken se oppi kerrasta ja oli aina innokas palvelemaan ihmistä. Ensimmäisiin varsanäyttelyihinsä Mini pääsi yksivuotiskeväällä: Anjalassa 19.4. se palkittiin III+:lla.

Kevät kääntyi kesäksi ja kesä aikanaan syksyksi. Opetin Minin ohjasajolle: tässä tuli taas varsan kullanarvoinen luonne esille, kun olosuhteiden pakossa tein tämänkin ihan ilman avustajia, vaiheittain ja pala kerrallaan. No, ei se montaakaan opettelukertaa kyllä vaatinut.. Hirmun kotiinpaluun tullessa ajankohtaiseksi, muistin taas, että tämä varsahan piti myydä. Pohtiessani vaikeaa valintaa Minin ja Hirmun välillä, laitoin lopulta ensimmäisen myynti-ilmoituksen Hirmusta (Ministä olin tosin ht.netin kasvatusfoorumille muutamaan topiciin vihjaissut ja näiden perusteella oli muutama kiinnostunutkin) ja Hirmuhan meni sitten kaupaksi aivan salamanopeudella. Ongelmat ratkaistu, vähäksi aikaa. Mini jäi edelleen kotiin.

Kaksivuotiskeväällä Minin "lukujärjestykseen" tulivat säännöllisesti niin liinassa juoksutus kuin irtohypytyskin. Juoksuttamisen opettelu kävi helposti: paljon irtojuoksutettuna se osasi jo äänikomennot, ja maastakäsin työskentelystä oli tuttua narun päässä pyöriminen, nyt vain suurennettiin ympyrää. Jo ensimmäisistä kerroista se meni kuin vanha tekijä. Varsanäyttelyyn se pääsi 14.5. kotikonnuilleni Sipooseen, lähinäyttelyiden huonojen ajankohtien vuoksi. Vaikka sitä ei ollut kuljetettu yli vuoteen ja sekin oli vain muutaman kilometrin päähän Anjalaan, meni Sipoonreissu todella hyvin, vaikka lähtiessä koppiinmenosta saatiin hetki keskustella. Myös tulokset miellyttivät: Mini sai II palkinnon ja oikein kivat pisteet, mm. ysin tyypistä. Liikkeiden esittäminen sen sijaan meni vähän penkin alle, kun ravi meni hissutteluksi Minin jumittaessa ihan täysin. Turhautumiseni palkittiin kuitenkin parhaan esittäjän palkinnolla ;)

Kesä 2011 olikin sitten ahkera näyttelykausi. Sipoon hyvän tuloksen rohkaisemana ilmoitin Minin Kaakonkulman kasvattajakerhon suomenhevosten shownäyttelyyn Lappeenrantaan. Ja se kyllä kannatti: Kirsi Lehtosen tuomaroimassa näyttelyssä Mini putsasi pöydän. 41 pisteellä ja ykköspalkinnolla (ysi sekä käynnistä että ravista!) se oli kaksivuotiaiden luokkavoittaja, ja suureksi hämmästyksekseni sen kyntöruunaesiintyminen pitkän ja helteisen päivän jälkeen BIS-kehässä riitti näyttelyn parhaaksi! Lappeen jälkeen saatiin sitten pientä takapakkia elokuun alussa Kausalassa, kun jalkojensa vuoksi Mini sai vain III palkinnon ja oli luokkansa viimeinen. "Muuten korrekti, mutta.." ja melkeinpä monttutuomion kanssa sieltä kotiin lähdettiin. No, näkemyksensä kaikilla ja toki tiedän että varsa ei jaloiltaan priima ole. Jos Suomenratsujen valtakunnallisen näyttelyn ilmoittautumispäivä olisi ollut vasta edessä päin, olisi tuon jälkeen saattanut mennä sisu kaulaan, mutta koska "vahinko" oli jo tapahtunut, oli edessä pitkä reissu Joensuuhun 20.8. Eikä tuo melkein 700 kilometrin ajelu onneksi ihan hukkareissuksi jäänyt, kun Mini II palkinnolla ja 38 pisteellä oli varsaluokan toinen ja sai rahaakin kotiinviemisiksi. Minin kanssa näyttelyharrastaminen olikin koko kesän se, mikä piti minut järjissäni Mimmun tiinehtymättömyyden kanssa painiessa..

Syksyn mittaan käytiin vielä muutamassa mätsärissä ykköspalkintoja napsien ja myös yksi parhaan varsan titteli jäi taskuun. Juoksutusharjoituksia jatkettiin, ja Mini sai ensimmäisen kerran ratsastajankin selkäänsä! Se suhtautua tähänkin uutuuteen kummempia ihmettelemättä, joten sai jäädä hautomaan niitä ajatuksia ensi kevääseen.

Syksyn viimeinen näyttelykoettelemus oli valtakunnallinen varsanäyttely Vermossa 13.11. Varsa näytti lähinnä karvaiselta käpylehmältä pallomahoineen, mutta sai kuin saikin II palkinnon ja ihan kelpo arvostelun, ja mm. ensimmäisen "virallisen" kasin ravista maininnalla "joustava ravi". Pian oltiinkin sitten taas valintojen edessä: autoremontit uhkasivat ajaa minut henkilökohtaiseen vararikkoon, ja minun piti päättää, kumman hevosen varaan lasken tulevaisuuteni. Mimmun, jonka tiinehtymisestä jatkossa ei ollut takeita, vai tämän omakasvattini, itse tehdyn, hienon nuoren, joka olisi hyvä projekti minulle eteenpäinvietäväksi ja josta jatkossa haluaisin vielä itselleni varsan tai useamman. Mimmu lähti. Minja jäi.

 

Mutta menneitä ei auttanut jäädä murehtimaan, vaan sitäkin suuremmalla tarmolla paneuduttava varsahevosen kanssa puuhasteluun. Maaliskuussa koittikin sitten lopulta päivä, josta blogiin olen kirjoittanut näin:

"Tässä on ohjasajettu pitkillä ja lyhyillä ohjilla, harjoiteltu selkäännousua, muutaman kerran käynyt ratsastaja selässä taluttaen ja muutenkin pala kerrallaan hiottu näitä palapelin osasia kasaan. Tänään tuumasin että on aika katsoa, millainen kuva niistä palikoista muodostuu.. Selkään siis vain ja kenttää kiertämään. Eikä siinä mitään sen kummempaa (varsan mielestä - itsehän olin pakahtua ylpeydestä), Mini lähti liikkeelle, pysähtyi, peruutti ja kääntyi kuin tätä olisi tehty aina. On se vaan. Tommonen. Ihana."

 
Ja siitä ne asiat sitten lähtivät rullaamaan. Koska en jaksa sadatta kertaa kirjoittaa kuinka helppo tuo varsa onkaan, sanotaan vain, että eteneminen tapahtui ihan omalla painollaan. Mutta ajatusmaailmani muuttui yhä enemmän siihen suuntaan, että Minin ei tarvitse olla minulle "väline". Ei varsan saamiseen eikä mihinkään muuhunkaan. Sen ei tarvitse olla läpikulkumatkalla myynnin väistämättä aina kummitellessa horisontissa. Se on upealuonteinen, hieno hevonen, minun itse alusta asti opettamani. Minun hevoseni. Ehkä kuitenkin se on se elämäni hevonen? Ratsastusta opeteltiin pikkuhiljaa, kevään päätavoite oli tietysti laatuarvostelukarsinta Harjussa. Sitä odotellessa käytiin kahdet varsanäyttelyt, ensin Kouvolassa 14.4. missä palkinnoksi II-, ja sitä käytiin 20.4. petraamassa puhtaaksi kakkoseksi 3-vuotiaiden valtakunnallisessa varsanäyttelyssä Teivossa. Harjua varten harjoiteltiin paitsi kotikentällä, myös muutamaan otteeseen Kuukson maneesilla. Eihän varsa tosiaan koskaan ennen eläessään ollut nähnyt maneesia tai värillisiä puomeja, joten parempi katsoa kuin katua.. Ei liene lukijalle enää yllätys, että näistäkään Mini ei välittänyt tuon taivaallista. Hyppäämiseen se suhtautui vähän turhankin laiskasti, vaikka vaaditut korkeudet hyvin ylittyivätkin. Se pieni innostuksenkipinä puuttui, mutta toivoin että se Harjussa löytyisi.

26.5. koitti kauan (kolme vuotta..) odotettu päivä, ja suuntasimme Virolahdelle tutussa kimppakyydissä Kuukson Amaliian kanssa. Mini suoritti tasaisen hyvin mutta vailla suurempia kohokohtia: keskiarvo 14,83 riitti 11. sijaan kaikkiaan 27 osallistujan joukossa. Finaalipaikkaan tuo ei tietenkään riittänyt, mikä harmitti koska tiesi että varsa olisi pystynyt parempaankin esitykseen, mutta lausunto oli realistinen siihen nähden mitä nähtävissä oli, ja tyytyväinen piti olla Minin hyvään käytökseen.

Kun vuoden päätavoite oli takana eikä tulos ollut se mistä haaveiltiin (finaalipaikka Ypäjälle), piti havahtua siihen, että jotain tässä kuitenkin on keksittävä. Koko kevään olin yrittänyt päättää Minille Sitä Oikeaa orivalintaa, mutta kun siitä ei vain tuntunut tulevan yhtään mitään, lopputulos oli se että tammaa ei edes yritetty astuttaa. Vahva visio siitä mitä tulevalta varsalta haluan puuttui, ja mielessäni kummittelivat edellisen kesän stressi ja epäonnistumiset. Tulee niitä vuosia uusiakin. (Yhden oriehdokkaan kohdalta ei tullut..)

Kun kesäkuussa ei järjestettykään Kaakonkulman kasvattajakerhon näyttelyä johon meidän piti mennä kiertopalkintoamme puolustamaan (se sai sitten vuoden ilmaista jatkoaikaa seinälläni), pakkasin Minin autoon ja lähdettiin Hattulaan asti onneamme koittamaan shownäyttelyyn. Tuloksena 41 pistettä, I palkinto ja suomenhevosten BIS 6, eli ei se aivan turha reissu ollutkaan. Tekemättä sen sijaan olisi voinut jättää seuraavan näyttelykeikan, kun suuntana oli suomenhevosten shownäyttely Teivossa heinäkuussa. Matkaa oli pitkälti, ja tällä kertaa 36 pisteen ja II palkinnon kanssa suunnattiin kotiin.. Minin kaikki esiintymisinto kaikkosi poninäyttelyhenkisessä kehäjärjestelyssä (koko luokka odotti jonossa kehän sisällä omaa vuoroaan) kun sitä ei yhtään päässyt virittämään ja herättämään ennen esitystä. No, hyvin matkustavan varsan kanssa on kiva reissata vaikka tulokset eivät niin miellyttäisikään.

Kesä kului näyttelyiden lisäksi lähinnä laidunlomaillen ja satunnaisella liikutuksella. Ensimmäiset maastolenkkinsäkin Mini pääsi tekemään, ja aiemmin vähän tahmatassuiselle taapertajalle löytyi heti oma moottori ja aivan uusia vaihteita myös kentällä liikkumiseen.

Loppu häämöttää, hei! Näinkin niukalla sanallisella ulosannilla olen aika monta tuntia kasannut tätä postausta. Mutta nyt mennään jo tässä syksyssä. Anjalassa kävimme päättämässä näyttelykauden KJR:n sh-shownäyttelyn merkeissä 15.9. ja "varsin tuhtia" mutta tarmokkaasti liikkunutta Miniä muistettiin II palkinnolla. Ratsuilu on epähuomiossa edennyt siihen pisteeseen, että minulla yhtäkkiä on itse ratsutettu nuori joka liikkuu reippaasti ja tahdikkaasti joka askellajissa, tekee pehmeät täsmälliset siirtymiset (myös käynti-laukka-käynti), on herkkä ja pienillä avuilla ratsastettava, osaa pohkeenväistön, ja maastoilee melko sujuvasti yksin myös liikenteen seassa. Siis mitä.

Paljosta olen luopunut tähän pisteeseen päästäkseni, mutta paljon olen myös saanut. "Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt." Tätä lainausta Pikku Prinssistä olen pitänyt meidän mottonamme jo vuosia (lue sen korkealentoinen selitys täältä - tuolla tekstillähän ihme kyllä voitin sen Horzen blogikilpailun), ja se kyllä edelleen tiivistää kaiken erinomaisesti. Minjan ja minun tarina on toivottavasti vasta alku jollekin, joka jatkuu vielä pitkään. Tulevaisuudensuunnitelmista löytyy haaveita niin ikäluokkakilpailuista kuin kansallisen tason kilpaurastakin sitten hamassa tulevaisuudessa, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole väliä, toteutuvatko ne haaveet. Toki tavoitteita on asetettava, mutta tärkeintä on kuitenkin se yhdessä koettu matka, ei se, päästäänkö perille.