Hirmun tarina

Edellisen postauksen kommenteissa anonyymi kyseli entisen hevoseni Hirmun tarinaa ja se onkin niin pitkä historiikki, että ansaitsee ihan oman postauksensa. Hirmu on toki sivuosassa blogissa aikanaan esiintynyt ja yhteinen menneisyytemme täältä pääpiirteittäin löytyy, mutta laitetaan Himpula valokeilaan, kun sitä tuon kommentin jälkeen olen niin tiiviisti ajatellut, aivan liikaa.. Hirmu siis oli omistuksessani helmikuusta 2008 joulukuuhun 2010, mutta tarina alkaa paljon sitä aiemmin. Odottakaa kuvatulvaa ja yltiösentimentaalisuutta.

12.8.2003

Elokuussa 2003 alkoivat minun opintoni hyvin kaukana kotoa (joka silloin oli Sipoossa). Suoritin yhdistelmätutkintona hevostenhoitajatutkinnon ja lukion Keski-Pohjanmaan maaseutuopiston Perhon yksikössä sekä Perhon lukiossa. Ensimmäisen jakson kävimme lukion puolella, mutta toisella jaksolla pääsimme "mollille". Ensimmäiseksi nimikkohevosekseni sain kauniin 3-vuotiaan suomenhevostamman nimeltä Haanen Hirmu. Hirmu oli koulun kasvatti, varsasta asti palvellut hevostenhoitajaoppilaiden opetuskäytössä. Jo tuossa iässä Hirmu oli mukava, rutinoitunut ajohevonen ja taisipa olla ihan ensimmäisiä hevosia joilla minä ennestään täysin ajo- ja valjastustaidoton pääsin ajamaan. Heti alusta asti ihastuin Hirmun äärettömän persoonalliseen luonteeseen: se oli aikamoinen blondi, toisissa asioissa sillä oli tosi pitkät piuhat, mutta toisaalta se oli todella leikkisä, iloinen hevonen, jolla oli aina pilkettä silmäkulmassa. Kaikkia tuo kombinaatio ei todellakaan miellyttänyt, mutta minusta Hirmu (aka. Hirppa, Himppa, Hime, Himpu, Himsu, Himpula, Himputti, Himurantti jne.. tiedättehän sen sanonnan rakkaista lapsista?) oli aivan ihastuttava hevonen.

Kautta opiskeluvuosieni se oli minulla useaan otteeseen nimikkona ja lisäksi liikutin sitä viikonloppuisin aika paljon. Se oli tunneilla vain ajokäytössä (ja starttaili raveissakin aina silloin tällöin), mutta oppilaiden vapaaehtoispohjalta se oltiin opetettu myös selästä käsin toimivaksi ja sillä säännöllisen epäsäännöllisesti oli ratsastettu 3-vuotiaasta asti, itsekin olin sen selässä käynyt jo silloin. Lähinnä sitä ratsastin maastossa, mutta aina joskus ihmeteltiin myös maneesin seiniä ja kentän aitoja, vaikka ei se kummempia osannutkaan.. Vain neljännen eli viimeisen kouluvuoden olin Hirmun kanssa vähemmän tekemisissä, koska minulla oli vuokrahevonen ylläpidossa koulun läheisellä tallilla. Hirmulla oli kuitenkin erityinen paikka sydämessäni. Keväällä 2007 koulu loppui, Perho ja Hirmu jäivät taakse - mutta olin sille vuosien varrella luvannut, että tämä ei jää tähän. Hirmusta ei tule yhtä niistä tuntihevosista, jotka kaikkensa antaneina, kipeinä ja vaivaisina kohtaavat loppunsa "Ronkaisen mutkasta". Hirmu saisi viettää eläkepäivänsä ponipihaton vartijana (sen koko maailmankuva mullistui, kun se näki shettiksen ensimmäistä kertaa), ihmetellen sillä pohjattomalla uteliaisuudellaan kaikkea ihanaa mitä elämällä on tarjota. No, kaikkeahan sitä tulee luvattua..

 

Syksyllä 2007 koittikin yllättäen muutto Anjalankoskelle ja hieman puolivahingossa tulin myös ostaneeksi hevosen, joka oli liian täydellinen käsistä päästettäväksi, vaikka minun ei juuri sillä hetkellä pitänyt ostaa hevosta.. Tämä hevonen oli tietysti Mimmu, Minjan emä. Myyntitallilta lähti minulle seurahevoseksi ylläpitoon yksi varsa, mutta tokihan sitä oman "kakkoshevosen" hankintaa tuli mietittyä.

3.2.2008

Koitti kohtalokas päivä, 28.1.2008. Sain töistä kotiin ajellessa Perhossa vielä olevalta kaverilta viestin, että koulu aikoo vähentää hevosia ja käytännössä kaikki ovat myynnissä. Innosta hihkuen selvisin vaivoin hengissä seuraavaan aamuun ja soitin tallimestarille, vain saadakseni tiedon, että muutaman päivän päästä pidettäisiin kokous jossa päätetään asioista tarkemmin. Tulisilla hiilillä odotin, ja sain lopulta vastauksen, että Hirmun hinta oli realistinen (koulun hevoshinnoittelupolitiikka kun oli monesti kaukana siitä) - ja niin ilmoitin hevosen ostavani. 3.2.2008 ajelin kauheassa lumimyräkässä halki Suomen setelinipun kanssa papereita tekemään. Hirmua tervehdin tarhassa, ei sitä tarvinnut kokeilla tai eläinlääkärillä tarkastuttaa. Taustat ja hevonen olivat tutut eikä aiottu käyttökään niin rankkaa, että sillä olisi mitään väliä. Se oli Hirmu. Ja nyt se oli minun.

Hirmu sai odottaa Ratsumäelle muuttoaan vielä hetken, että saatiin kuljetusasiat järjestymään. Minusta tämä aika tuntui luonnollisesti ikuisuudelta, mutta tarkistinpa nyt että ei se ollut viikkoakaan.. :D Pitkä matka uuteen kotiin meni lopulta kolmella eri kyydillä: tallimestarin kuljettamana Perhosta Saarijärvelle, sieltä raveihin menijöiden matkassa Kouvolan raviradalle, mistä sain vielä sille järjestettyä kyydin kotiin. 7.2.2008 tamma oli sitten omassa tallissa. Kotona. Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen.

Hirmun selvä tuntomerkki, kieroturpa, on perua varsa-ajoilta toisen hevosen potkusta

Ensimmäiset puolitoista vuotta yhdessä oli oikeastaan kaikkea mitä sen kuvitella saattoi olevankin, ainakin nyt ruusunpunaisin lasein kaiholla muisteltuna. Vaikka Hirmun kanssa emme olleetkaan kahteen vuoteen olleet juuri tekemisissä, se oli kyllä sama Hirmu kuin aina ennenkin, sieltä 3-vuotiaasta asti minulle niin tuttu ja rakas. Iloinen, puuhakas, aina tekemisen tarpeessa. Ratsuna se ei edelleenkään sen kummempia osannut eikä sille ollut tarkoitus opettaakaan, olihan minulla Mimmu jonka kanssa harjoitella koulukiemuroita minkä sielu sietää. Hirmu oli se terapiahevonen, luotettava puskapolle, minun hymyilevä kieroturpani, joka saattoi keksiä pieniä kepposia jos koki jääneensä vähemmälle huomiolle.

Mutta. Aina pitää tulla se "mutta". Mimmu astutettiin kesällä 2008, ja toukokuussa 2009 syntyi sitten Minja. Varsa joka minun piti myydä. (Niin.. No, kaikkihan me tiedämme miten siinä kävi.) Silloinen osa-aikatyöni minimipalkalla ravitallilla ei ollut kovinkaan kestävä ratkaisu, ja kehitellessäni mahdollisia tulevaisuudensuunnitelmia syksyn varalle annoin Hirmun ylläpitoon, jotta saisin edes yhden muuttujan vaikeasta pelistä pois. Ne suunnitelmat eivät koskaan toteutuneet, mutta Hirmu oli jo lähtenyt, ja vietti sillä reissulla lopulta yli vuoden. Marraskuussa 2010 se palautui kotiin, ja olin ison ongelman edessä. Minja oli minulla edelleen, ja kolme hevosta oli liikaa, se oli kiistämätön tosiasia. Se oli yhtälö, jossa aikani, rahani, motivaationi, minä en riittäisi mihinkään. Kukaan hevosistani ei ansainnut jäädä tarhan nurkkaan turhan päiten seisomaan. Mutta minkä sitä oikein myisi, mihin pohjata valintansa? Minja oli niin hienon ja lupaavan oloinen, että halusin nähdä itse mihin se riittää. Ja tottakai siitä oli tullut minulle rakas, olihan se "minun vauvani". Ja minun intressini ovat kuitenkin siellä suomenhevosratsukasvatuksen saralla ja valtamerilaivan pituinen, tusinaravisukuinen Hirmu ei siihen käyttöön sopinut lainkaan.. Tein valinnan järjellä, en tunteella. Niin tärkeä kuin se olikin, niin pitkä historia kuin meillä jo olikin taustalla, Hirmusta oli minulle vähiten "hyötyä". Ja toisaalta päätöstä helpotti sekin, että olin jo yli vuoden ollut siitä erossa sen ollessa vuokralla. Laitoin nettiin myynti-ilmoituksen ja päätin katsoa, löytyykö ostajaa. Kotia, jossa Hirmu saisi ansaitsemansa huomion. Ehkä sitä ei kukaan haluaisi, ja se saisi olla vielä pitkään kotona.

Enpä olisi ikinä uskonut, että se ostaja löytyy niinkin nopeasti, 10-vuotiaalle puskatason suomenhevostammalle. Ilmoitus ehti olla markkinoilla kaksi päivää, tässä ajassa sain lukuisia soittoja, ja ensimmäiset katsojat sen varasivat. Viikon päästä, joulukuun alussa se lähti uuteen kotiinsa, aivan täydellisen kuuloiseen sellaiseen. Minä yritin sulkea koko hevosen mielestäni, vakuutella että näin on parempi. En ole käynyt katsomassa sitä vaikka se ei edes ole kaukana - en vain pysty. Edelleen se on kova pala. Teinkö oikean valinnan? Olisiko minun pitänyt jättää se aikanaan ostamatta? Halusin sen täysin itsekkäistä syistä - minä vain halusin. Se ei saanut minulta niitä eläkepäiviä mitkä sille lupasin. Tämä ei ollut se tarina, mikä sen piti liian täydellisen alkunsa kanssa olla. Tämän piti olla se tarina, se kiiltokuvamaisen kaunis Hevoshullu-novelli tai Furbergin sarjakuva, jossa näemme ja koemme yhdessä paljon, se joka loppuu siihen, kun kolmekymppiseksi ehtinyt, hyvän elämän elänyt hevonen vetää viimeisen hengähdyksensä omenapuun alla. Mutta tämä oli vain se tarina, jossa tiet erosivat. Tarina luopumisesta, tarina valinnoista, tarina joka loppui.

Joskus Himekin sai Annikan selkäänsä