Välivuodet vierivät

Facebook halusi muutama päivä sitten muistuttaa minua siitä, että neljä vuotta sitten talutin silloin neljävuotiaan Minin heppa-autoon ja kuskasin sen ratsutuspaikkaansa Lempäälään. Silloin tulevaisuus näytti hyvin erilaiselta kuin millaiseksi se todellisuudessa sitten osoittautui - tamman piti olla muutama kuukausi reissussa ja kotiutua laatuarvostelukarsintojen jälkeen, suunnitelmissa oli ehkä astutus tulevana kesänä.. Silloin pienestä tallivapaasta riemuitessani en tosiaan tiennyt, että talli olisi tyhjillään vielä neljän vuodenkin päästä. Tuli työ- ja muun elämän muutoksia, ja tässä sitä nyt ollaan. Jo neljä välivuotta elämäntapahevostelusta, joka on aina ollut kiinteä osa minua.

Kauan sitten.. ja ehkä joskus taas

Minin kannalta kaikki tietenkin järjestyi paremmin kuin hyvin, kun yhteisen tutun kautta löytyi täydellinen ylläpitopaikka. Alun perin sopimus oli katsoa yhden talven yli, josko asiat järjestyisivät ja Minikin sitten pääsisi kotiin. No, se talvi meni ja tuli toinen, kolmas, nyt jo neljäs. Mini on kyllä kotona, mutta ei täällä.

Vaikka väliaikaisuudesta on tullut pysyvä olotila, ei pidä vaipua jossitteluun, sitkutteluun ja mutkutteluun - ne kyllä sujuisivat minulta luontevasti. Vaikka hevosharrastus on siitä jokapäiväisestä tallinpitoarjesta muuttanut muotoaan, ei se mihinkään ole loppunut. Joku voisi tällaisessa tilanteessa irroittautua hevosista kokonaan, kokea että säästöliekillä harrastelu on vain kipeä muistutus siitä että ei pääse täysillä tekemään sitä, mihin intohimo ohjaisi. Minä olen löytänyt uusia tapoja harrastaa, ja toisaalta päässyt toteuttamaan suuremmalla intohimolla joitain entisistä.

Seuratoiminta on jotakin, mihin en koskaan uskonut hurahtavani. Kisojen ja muiden tapahtumien järjestäminen ja toimihenkilöhommat olivat kyllä tulleet tutuksi mm. Sibbo Hästavelsföreningin riveissä ja sittemmin opiskeluaikoina, olihan opinnäytetyönikin yhtenä aiheena match show'n järjestäminen. Ratsastusseuraan kuuluminen oli kuitenkin aina ollut ns. välttämätön paha, kuuluin yli kymmenen vuotta tavan vuoksi ensimmäisen ratsastuskouluni seuraan vaikken ollut siellä käynytkään vuosiin, ja sittemmin tänne Kouvolan seudulle muuttaessa vaihdoin Suomenratsuihin, jolla ei tietenkään mitään paikallista toimintaa ollut. Olin rivijäsen, vastaanotin tyytyväisenä jäsenlehteni ja maksoin laskuni, ja se siitä.

Paikalliseen seuraan, Kymijoen Ratsastajiin liityin alkuun kannatusjäseneksi, sittemmin ihan täysjäseneksi, kävinhän seuran kisoissa (yleisönä!) ja näyttelyissä. Kerran sitten seuralle etsittiin kotisivujen päivittäjää, ja menin tarjoutumaan pestiin. Koska en osaa sanoa ei, johtokunnan kokouksesta kotiuduinkin sitten tiedotusvastaavana ja rahastonhoitajana. Asteittain edeten seuratoiminta vei vuosien varrella mukanaan, lopulta huomasin olevani joka kisoissa toimihenkilönä, ja seuraa on tullut edustettua myös SRL.n seura- ja talliristeilyllä sekä viime syksyn ratsastusfoorumissa. Johtokuntapaikkaa onnistuin sentään aktiivisesti välttelemään (vaikka vastuualueideni vuoksi tiiviisti johtokunnan kanssa olinkin tekemisissä), kunnes sekin nakki napsahti tälle vuodelle, kun viime syyskokouksessa ei muitakaan nimitettäviä ollut. Aloitettuani jo viime syksynä seuran heppakerhon ohjaajana, vastuut kasvoivat vielä jaetulla nuorisovastaavan pestillä. Kirjanpidon ja kotisivujen/somen lisäksi hoitelen siis viikoittaisen heppakerhon suunnittelun ja ohjaamisen, ja tottakai siinä sivussa osallistun muidenkin tapahtumien suunnitteluun ja järjestelyyn. Ajoittain kovaa työtä, josta ei paljon kiitosta heru, mutta tietääpä ainakin omalta osaltaan olevansa mukana tukemassa alueen hevostoiminnan säilymistä monipuolisena.

Aina olen mahdollisuuksien mukaan ollut ahkera kursseilla ja koulutuksissa kävijä, mutta kyllähän se jokapäiväinen ja ympärivuorokautinen talliin sitoutuminen väkisinkin haittaa niitä harrastuksia. "Hevosettomuus" mahdollistaa huomattavasti helpommin jopa useamman päivän reissut. Kevääseen mahtuukin taas luento jos toinenkin, kohokohtana Suomenhevosten superviikonloppu Ypäjällä. (P.S. Sinä kiireinen tallinpitäjä tai miksei kuka tahansa muukin, jolla ei ole aikaa reissata tiedon perässä - jo aiemmin hehkuttamani Hevostietokeskuksen verkkoluentosarja on vauhdilla käynnissä, ja mukaan pääsee vielä!)

Suomenhevosten superviikonlopusta päästäänkin sujuvasti seuraavaan "harrastukseen", näyttelyesittämiseen. Viime vuonna pääsin toki pitkästä Mininkin kanssa näyttelykehässä pyörähtämään sen jalostusarvostelussa, mutta luonnollisesti tuota tulee enemmän tehtyä vieraiden hevosten kanssa. Näyttelykamppeet pakataan mukaan myös Ypäjän matkalle. sillä 4-vuotias suomenpienhevosori Kuukson Kaipaus suuntaa siellä jalostusarvosteluun. Ukon kanssa onkin vuosien mittaan juostu kehä jos toinenkin kun kaikki luokkavoittaja- ja BIS-mittelötkin lasketaan mukaan, ensimmäistä kertaa olen sitä esittänyt sen ollessa vielä maitovarsa. Vaikka kaikki esiintyminen on minulle hyvin luonnonvastaista, näyttelykehissä viihdyn, tai ehkä sittenkin juuri siksi; ainahan pyrkimyksenä olisi sellainen suoritus, jossa esittäjä on "näkymätön" ;) Sen kummemmin en ole palvelujani kehdannut mainostaa, mutta tuttavapiiristä on esitettäviä löytynyt ja kalenterissa on jo varaus jos toinenkin myös tälle vuodelle. Joskus vielä ostan sen haaveideni näyttelyshettiksen, jonka kanssa voi kiertää kaikki mahdolliset kissanristiäiset.. Näyttelyharrastus on hyvä lenkkimotivaattori ja huono tekosyy vaatekaappinsa täyttämiseen epäkäytännöllisillä vaatteilla. Taidan omistaa enemmän valkoisia housuja kuin tavallisia farkkuja..

Joskus voi ihan yllättäen löytää itsensä tavallisena arki-iltana valmennusreissulta Ypäjältä

Myös pienimuotoinen kisahoitsuilu on löytänyt tiensä elämääni ja sille olisi enemmänkin tilaa. Olen aina tykännyt kisa-, valmennus- ja näyttelyreissuilla avustamisesta, ja omien hevosten kanssa reissaillessa oppinut entistä enemmän arvostamaan apua silloin kun sellaista saatavilla on, yleensä kun sitä ei ole. Nyt siis kasvatan hyvää karmaa niitä aikoja odotellessa, kun itse taas tarvitsen apua :D Groomaillessa voi kivasti lämmitellä niitä "olisinhan minä silloin nuorena voinut lähteä Hollantiin kun pyydettiin" -muistoja, tutustuen uusiin kisapaikkoihin, hevosihmisiin ja hevosiin. Kaikilla on omat niksinsä ja tapansa tehdä asioita, ja minähän rakastan hevostaitotyökalupakkini kasvattamista.

Valokuvaus on tietysti aina ollut jossain määrin harrastus, mutta ilman omassa pihassa möllöttäviä hevosia se on muuttanut paljon muotoaan. Siinä missä 90 % kuvaamisesta tapahtui ennen tyylillä "heitä hevonen kentälle ja katso mitä tapahtuu", nyt olisi intoa ja aikaa vieraiden hevosten vähän tavoitteellisempaan kuvaamiseen. Kisakuvaaminen ei ole minulle ollut intohimo, eikä siitä kalustopäivitystenkään jälkeen ole sellaista tullut. Yksi jarru tuossa oli kyllä viha-rakkaussuhteeni entiseen zoomiputkeeni, joten uuden Sigman 70-200 mm:n kanssa saattaa löytyä ihan uusia vaihteita, kunhan tästä kesään päästään. Sitä ennen odotellaan kauniin aurinkoisia kevättalven hankikelejä. (Vink vink, Kouvolan seutuvilla tulen ilomielin ja ainakin toistaiseksi ihan ilmaiseksi kuvailemaan, kauemmaskin voin lähteä kohteesta riippuen!)

Ratsastus onkin sitten hieman kinkkisempi juttu. Yleisesti ottaen, jos ihminen harrastaa hevosia, sen katsotaan tarkoittavan ratsastusta (jos ei sitten ravipuolesta ole kyse). Olisihan noita lainaratsuja tyrkyllä, mutta jotenkin se homma on vähän jäänyt. Tein kuitenkin yhden uudenvuodenlupauksen: aion ratsastaa vuonna 2017 useammin kuin viime vuonna. Sen ei pitäisi olle ylitsepääsemättömän vaikeaa, sillä niitä ratsastuskertoja kertyi silloin huikeat neljä.. :D