13 vuoden syklillä

Vuonna 2000, 13-vuotiaana, olin elämäni ensimmäisissä koulukilpailuissa.

Tänään, 26-vuotiaana, vuonna 2013, olin elämäni toisissa koulukilpailuissa.

Ehdin jo kirjoittaa tästä päivästä pitkän postauksen, mutta kas kuvia lisäillessä sattui pieni kämmi (kuvien asettelu ei jostain syystä nykyään ota millään onnistuakseen tässä Luo-lomakkeessa, vaan pitää käydä koodiin käsiksi), ruutu tyhjeni ja autosave napsahti ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Nouuu. Valitettavasti saatte uusinnan lyhyemmän kaavan kautta (jos saan tämän tarinan lyhyempään muotoon tiivistettyä)..

Minullahan on siis tällainen "projektihevonen", kaverin nyt 4-vuotias lämminveritamma, jota reilun vuoden ajan olen jokseenkin epäsäännöllisesti käynyt ratsastamassa. Minin lähdettyä ylläpitoon piti minunkin kohdata tosiasiat: kun ratsastusrutiini oli jo käynyt puoleksi vuodeksi venyneen ratsutusjakson aikana aivan olemattomaksi, ja nyt "hevosettomuuteni" takaraja venyi määräämättömäksi. Jos aion vielä joskus ratsastaa, ei vähän sinne päin ratsastelu silloin tällöin yksinkertaisesti riitä pitämään jonkinlaista taitoa ja tuntumaa yllä, vaan se vähäinenkin mitä on pääsee ruostumaan aika pahasti. Oli siis otettava itseään niskasta kiinni ja niinpä olen viimeisen parin kuukauden ajan käynyt vähän tehokkaammin ja enemmän ajatuksen kanssa tätä Senniä ratsastamassa. Edistystäkin on tapahtunut huimasti aiempaan nähden (jos ratsastuskerroissa venyi tauko välillä parista viikosta yli kuukauteen, ei voi suuria odottaakaan, kun muuten sitä lähinnä ajetaan) ja kun Kymijoen Ratsastajien seurakisat Anjalassa lähestyivät, aloin minä vähän sillä silmällä tiirailemaan harjoitusluokan statuksella ratsastettavaa, aloitteleville ratsukoille rajattua raviluokkaa. Ja siitä se ajatus sitten lähti, kuin myös ilmoittautuminen kilpailuihin viimeisenä mahdollisena päivänä.

Viime päivät olenkin sitten miettinyt mitä sitä taas oikein tuli tehtyä! Asia erikseen jos alla olisi luotettava opetusmestarihevonen, mutta minä, kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta ylistressaaja, vailla minkäänlaisia kisahermoja, olin ajatellut luotsata vielä raa'an, joskus vähän räjähdysherkän nuoren läpi sille täysin uudesta tilanteesta jossa en voinut olla varma muistanko edes itse hengittää. No, oikeastaan olin aika varma että en muista hengittää, saati ratsastaa. Ohjelma sujui kyllä kotikentällä harjoitellessa ajoittain ihan siististikin, mutta suurin kysymysmerkki oli, miten tamma oikein käyttäytyisi ensimmäistä kertaa vieraassa paikassa, kisahälinän, vieraiden hevosten, ahtaan verkan, kuulutusten ja yleisön keskellä..

Kisa-aamu kuitenkin valkeni lopulta (vaikka koko kisojen peruminenkaan ei ollut kaukana - tuomari perui viime tingassa ja viitisenkymmentä oli soitettu läpi eilisiltana ennen kuin korvaava saatiin tilalle) ja lievästi hyperventiloiden sujuneiden pakkailujen ja puunailujen jälkeen lähdimme jo hyvissä ajoin matkaan. Kisapaikalla ei ollut vasta kuin muutama hevonen, ja saatiin sitten pitkään talutella ja tutustua paikkoihin, mikä varmasti teki Sennille hyvää, verraten siihen että olisi pölähdetty keskelle kuuminta "kaaosta". Kyllä tamma silti kierroksilla kävi, mutta pysyi enimmäkseen asiallisena. Selkään hypätessä toistelin vielä viime päivinä ajatukseni vallannutta "hengitä, valmistele, hengitä, valmistele" -mantraa. Nyt se oli menoa.

Verryttelyssä Senni yllättikin olemalla suorastaan rauhallinen! Yritin siis parhaani mukaan pitää itseänikin kontrollissa. Fiilis oli tosi hyvä, mitä nyt aina kun muistutin itseäni siitä että tästä pitää vielä lähteä radallekin, pieni paniikin aalto pyyhkäisi ylitseni.. :D Verkassa ei kummempia tehty, kunhan yritin taivutella läpi molemmat puolet ja katsoa että hevonen on edes jokseenkin avuilla. Jälkeenpäin ajatellen sitä olisi saanut vähän enemmän herätelläkin, mutta kun etukäteen pelkona oli villisti alta juokseva montéradalta karannut hevonen, olin niin tyytyväinen tähän uinuvaan Senniin että en lähtenyt riskeeraamaan.

Matkalla verkkaan..

Huima keskittymistila päällä

Oma vuoro tuli ja tässä kohtaa kaikki ajattelutoiminta menikin ihan seis. Täysi jäätyminen. Rata tuli käänneltyä läpi tyyliin "ai niin tässä piti taas tehdä jotain ja tässäkin" ja Senni lompsi epätahtisena vähän miten ja minne sattuu. Tämä oli ohjaamista eikä ratsastamista, mutta nyt kävi näin. Hevonen olisi ollut ihan superhieno ja sitä olisi päässyt oikeasti ratsastamaan, mutta kuskin kisahermot vaativat vielä vähän hienosäätöä.. Olin kyllä ihan hemmetin tyytyväinen hevoseen, ja kaikesta huolimatta myös itseeni, koska onhan 13 vuoden kisatauko jo aikamoinen! Kädet tärisivät kun pääsin hevosen selästä alas :D Prosentit kuulutettiin pian ja olihan niitä 58,13 % tästä suorituksesta annettu, kun itsellä suurin haave oli edes ylittää se 50 %. Arvostelulomakkeesta löytyi jopa yksi seiska ja istunnasta ja apujen käytöstäkin oli muistettu numerolla 6,5 ("istunnan asento paikoin miellyttävää", miten tuo nyt pitäisi ottaa, oliko se enimmäkseen epämiellyttävää? :D). Vau! Senni sai valtavasti kehuja ja loimen niskaansa, ja jäimme odottelemaan luokan lopputuloksia. Kuudensia lopulta olimme yhdeksän ratsukon joukossa, mutta sillä nyt ei tässä kohti ollut mitään merkitystä. Hevonen oli hieno, ja olimme kaikki edelleen hengissä, en nolannut itseäni, en nolannut hevosta. Huhhuh. Ei kuin kotia (siis hevosen kotitallia) kohti ja itse palasin trailerin omaan kotiin vietyäni takaisin kisapaikalle kameran kanssa. (Kuvia kertyi taas joku 700.. Jep, ne Ypäjän kuvat ovat edelleen lataamatta. Ja ne kaikki videot. Ja huomenna menen kuvaamaan KJR:n estekisat Anjalaan. Ihanaa. Tunnen kuitenkin itseni sen verran vastuulliseksi henkilöksi KJR:n suhteen vaikka huono webmaster olenkin että latasin jo valitut palat nettiin.)

Juniorimestaruuden voittanut parivaljakko

Nyt tuntuu jo vähän utopistiselta ajatella, että hei, minä ratsastin tänään kouluradan läpi! Ei tuo itse asiassa videolla (ei, tämä ei tule julkiseen jakoon) näytäkään ihan niin kamalalta kuin se tuntui. Ja ainahan voi ensi kerralla parantaa..

Nähtäväksi jää, tuleeko ensi kerta taas 13 vuoden päästä, vai jo hitusen aiemmin!