Vaikka päästän menemään, mä kyllä juoksen sun perään

Blogitallin Viikon blogihaaste saa minut taas hieromaan suolaa haavoihin! Kysymykseen elämäni eläimestä voisi ehkä olla useampikin vastaus, koska monta tärkeää hevosta on mahtunut tälle matkalle - ilman niitä en olisi se hevosihminen kuin nyt olen. Kipeitä eroja ja katumuksiakaan ei puutu.. Kaikki ovat kuitenkin tarjonneet tärkeitä oppitunteja, jotka ovat valmistelleet siihen että jonain päivänä minulla on ihan oma nuori hevonen.

Niin, todellisuudessahan sitä vastausta ei tarvitse sen suuremmin arvuutella. Mini on elämäni hevonen, suuri saavutukseni, se ainoa oikea. Monesti olen toistellut sitä, että sen ei koskaan pitänyt olla minun hevoseni, minun piti myydä se jo vieroitusikäisenä pois. Koska hevonen kääntyi jo kuusivuotiaaksi eikä siitä edelleenkään ole yhtä ainutta myynti-ilmoitusta kirjoitettu, on selvää että näin ei käynyt. Osaltaan siinä on ollut vahvasti sattumaakin mukana, että se minulle jäi, mutta ajan kuluessa ja Miniä kouluttaessa kävi kyllä selväksi, että tuo hevonen on helppoudessaan kuin ajatustenlukija. Joka paikassa luotettava, rauhallinen, silti sopivan herkkä ja nopea oppimaan. Sen kanssa on päässyt kokemaan niin paljon unohtumattomia asioita, että en edes tiedä, mistä niiden luettelemisen aloittaisi. Näyttelyreissuista muistona roikkuu pitkä rivi ruusukkeita seinällä. Välillä se oli ykköspalkittu Best in Show, välillä taas luokkansa viimeinen, mutta hyvin käyttäytyvän ja matkustavan varsan kanssa oli aina mukavaa olla tien päällä, lopputuloksista huolimatta. Minin koulutuksessa ei koskaan tullut takapakkia, se oli minulle täydellinen "harjoituskappale" - toisaalta noin fiksun ja nopeasti oppivan kanssa voisi olla helposti pulassa, jos se ehtii oppia vääriä asioita! Ihan pikkuvarsasta asti se on kuitenkin ollut kaikista uusista asioista sitä mieltä että jaaha, tämä selvä, mitä seuraavaksi. Myös sisäänratsastus oli aivan lastenleikkiä tällaisen amatöörinkin alla. Luontaisesti hyvä ratsuhevosmainen tasapaino ja hyvät, tahdikkaat liikkeet yhdistettynä tuohon 10+ luonteeseen takasi sen, että tamma oppi perusasiat aivan käden käänteessä.

Niin, miksi tässä sitten hierotaan suolaa haavoihin? No, koska kohta kahteen vuoteen en ole omistanut hevostani kuin nimenä papereissa. Nelivuotiskeväänä, helmikuussa 2013 se lähti jatko-opiskelemaan, Annikan ratsutettavaksi Lempäälään, ja kun näytti siltä että työni syksyllä loppuvat niin kuin siinä sitten kävikin, jatkoi Mini sieltä puoli vuotta myöhemmin ylläpitäjälleen Äänekoskelle. Siellä se on nyt siis kohta majaillut puolitoista vuotta, eikä loppua ihan heti näy.. Toisaalta tämä on toimiva ratkaisu kaikille, sitä jaksan toistella itselleni - minusta ei saa kilparatsastajaa tekemälläkään, ainakaan este- ja kenttäpuolen sellaista, ja nyt Minillä on hyvät mahdollisuudet kehittyä ja saavuttaa täysi potentiaalinsa, ilman että joudun maksamaan valtavia summia ammattiratsuttajalle, ilman että joudun myymään sen tavoitteelliseen kotiin. Silti se, että ne kerrat kun olen oman hevoseni nähnyt näiden kahden vuoden aikana ovat suurinpiirtein laskettavissa kahden käden sormilla, tuntuu aika musertavalta. Se tuntuu epäonnistumiselta. Että olen sen täydellisen pienen hevosen, jonka kanssa meillä oli ajatustenluvun asteella oleva suhde, kylmästi hylännyt ja sysännyt maailmalle kasvamaan. Syynä kuitenkin pohjimmiltaan kaikessa karuudessaan on niinkin tylsä ja arkinen asia kuin raha - tulojen tipahdettua melkein puoleen entisestä, on vain pakko todeta että ei, minulla ei ole varaa omistaa omaa hevostani. Mutta irti en ole valmis päästämään. Omakasvattina ja Mimmun ainoana varsana Minillä on aivan oma "tunnearvonsa", paljon sen käypää markkina-arvoa suurempi. Ja tamma kun on, tottakai haluan sen joskus jatkavan sukuaan ja tekevän minulle lisää kasvattivarsoja. Koska se "joskus" sitten on? Sitä en tiedä. Kukaan ei tiedä. En kuitenkaan suostu siitä luopumaan. Kun se aikanaan kotiin palaa, ei se tietenkään ole enää sama hevonen kuin joka täältä lähti. Jo nyt se on viettänyt suuren palan elämästään poissa. Ehkä se ei tunnu enää omalta. Suhde siihen on rakennettava uudelleen, kaikki on aloitettava alusta. Mutta kun pohja on aikanaan ollut niin vahva, uskon että se on mahdollista.