tiistai 6. marraskuuta 2012

Mimmun tarina

Koska hevoshistoriikkeihin toivottiin jatkoa, nyt vuoronsa saa toinen "exäni", Minjan emä, Mimun Milja. Liikaa kuvia ja yltiösentimentaalisuutta luvassa taaskin.

Minun ei pitänyt ostaa hevosta. Minun piti rauhassa muuttaa uudelle paikkakunnalle, aika olennaisena etappina etsiä työpaikka, tehdä tällaisia järjellisiä käytännön asioita, ja sitten vasta aloittaa hevosen etsiminen. Elettiin lokakuuta 2007, viimeistä kuukautta Sipoossa: olin hevostenhoitajana Koivumäen tilalla Porvoossa ja uusi elämä Anjalankoskella oli vielä kysymysmerkkejä täynnä. Minun ei pitänyt vielä ostaa hevosta. Mutta eihän pienestä markkinoiden selaamisesta mitään haittaakaan ole..?

"Hyvin ratsukoulutettu sh-tamma 8 v.." alkoi Hevostalli.netin ilmoitus, jonka tulostettuna löysin vielä tuolta asiapaperikansiostani. Päivä oli maanantai 8.10., viikonloppu oli kulunut Tallinnan Horse Show'n merkeissä (löysin vanhan kalenterinikin - mitään ei koskaan kannata heittää pois) ja näemmä sitten ennen iltavuoroa päädyin markkinoita lukemaan, ja tämän helmeksi tituleeratun tamman sieltä löysin. Jo ilmoituksen teksti ja kuvat iskivät kuin tuhat volttia. Kaikki oli aivan liian kätevää: tamma oli juuri tullut myyntivälitykseen Stall Nybackaan, vain muutaman kilometrin päähän meiltä. Minä puhelinkammoinen nappasin luurin kouraan ja soitin siltä istumalta, ja koeratsastus sovittiin seuraavaksi päiväksi, eli lokakuun yhdeksänneksi.

Myynti-ilmoituksen kuvakin löytyi IRC-Gallerian kätköistä..
Ihastuin. Rakastuin. Se oli kaunis, se oli ihana ratsastaa, se oli osaava, herkkä, kiltti, mukava. Tiesin, että tämä se nyt on. Kalenterini mukaan olen käynyt toisella koeratsastuksella 14.10., tällöin mukana oli ystäväni ja luottoratsastajani Annika joka sai ottaa vähän hyppyjä tammalla ja muutenkin kertoa mielipiteensä. Sitä vain ihmettelen, miksi minulla ei ole ollut kameraa matkassa..? Kaupat tehtiin seuraavan viikon lauantaina 20.10., ja omistukseeni se ihan paperilla siirtyi 25.10. kun sain maksukuittia vastaan tamman passin ja omistajanvaihdokset.

Minulla on tapana tehdä spontaaneja äkkiliikkeitä aivan väärissä paikoissa, mutta Mimmu oli todellakin niin helmi että toista vastaavaa ei ihan heti tulisi vastaan. Esteillä kisannut 80 cm seuraluokkia mutta potentiaalia oli 90-100 cm tasolle (vähintään) ja koulupuolella osaamistaso he B-A. Hyvänmallinen, erisukuinen tamma, jossa myös siitokseen annettavaa. Menihän tuohon yo-lahjarahat poikineen, mutta kyllä sen oikean tunnistaa. Työtilanteenikin ratkesi yllättävän nopeasti ja aloitin työt heti muuttoviikonlopun jälkeen. Seurahevoseksi mukaan lähti Nybackasta lainaan 2-vuotias tamma Jennyn Ystävä, joten sekin asia ratkesi melkein itsestään. Olin Porvoossa töissä viimeistä iltaa 31.10., ja 1.11.2007 ajelin silloisen Golffini Muhniemelle, koko matkan täyttä huutoa rääkyvän kissan kera. Hevoset saapuivat kai seuraavana päivänä (tätä en ole merkinnyt ylös), ja niin alkoi arki kotitallinpitäjänä ja hevosenomistajana.

Ensimmäiset omat kuvat! 4.11.2007
Tammikuussa 2008
Ja siitä se elämä lähti sitten rullaamaan. Jo ostaessa mielessä muhi ajatus tamman astuttamisesta heti seuraavana kesänä (yksi varsa "alta pois" ja sitten keskittyminen kisauraan jos resurssini sallivat), ja myös kantakirjaus oli aikeissa suorittaa vuonna 2008. Talvi treenailtiin kotona, ja huhtikuun lopulla Mimmu lähti sivistymään Annikan hoiviin Rautalammille. Mimmu pääsi valmennuksiin ja maastoesteitä kokeilemaan, ja kisasi ensimmäiset aluetason estekisansa, 80 cm ja 90 cm luokissa.


Touko-kesäkuun vaihteessa se tuli takaisin kotiin, ja sitten aloitettiinkin kiimojen kyttäys ja mammailuun valmistautuminen. Oriksihan valikoitui Jaapeli, tai valinta oli oikeastaan tehty jo tammaa ostaessa, piti vain katsastaa niitä muitakin vaihtoehtoja ennen lopullista päätöstä. Juhannuksen tienoon tamma vietti Hiekharjun tilalla lemmenlomalla ja kotiin palatessaan oli kuin olikin kerrasta tiine. Kyseisenä kesänä itse rikoin kaikki mahdolliset ruumiinosat eikä muutenkaan mikään onnella siunattu ajankohta ollut, mutta tiineenä tamma vain pysyi. Kantakirjaus oli kaavailtu lokakuulle Lappeenrantaan, ja sitä varten Mimmu lähti vielä pariksi kuukaudeksi Annikan hiottavaksi.
25.8.08 SuoRan valtakunnallinen näyttely Harjussa, II p.

 

Kantakirjaus koitti 16.10., Mimmun ollessa jo 4 kuukautta tiineenä. Koulukokeen suoritus ei ollut ihan parasta mihin tamma pystyisi ja liikkeet menivät vähän töpöttelyksi (eikä siltä enää kaikkea voinut vaatiakaan), mutta III palkinto sille lähti ja paljon kehuja luonteesta ja ratsastettavuudesta: näistä sekä estekokeesta tuli arvosanaksi 8. Kun kirjaus oli kunnialla hoidettu, sai alkaa rauhallisempi liikutus, Mimmun päätyön ollessa varsamahan kasvattaminen.


Mimmu varsoi 20.5.2009. Satulahuoneessa nukkumisesta ja tiheistä valvontakierroksistani huolimatta se onnistui varsomaan yksin: yhtäkkiä siellä oli varsa. Kaunis, terhakka tamma, joka tuli saamaan nimekseen Minja. Okei, rehellisyyden nimissä se nimi oli oikeastaan valittuna jo ennen astutusta.. Mimmu oli hyvä emä, hoiti varsansa tunnollisesti, ja kaikki meni aivan täydellisesti.

Mammakilojen polttoa Annikan kanssa
 

Pikkuhiljaa treenit käynnistyivät taas ja katseet kohdistuivat seuraavaan kesään.. Keväällä 2010 Mimmu vietti muutaman kuukauden Sippolassa Turman tallilla, mistä kesäkuun vaihteessa muutti taas Rautalammille Annikan ratsastettavaksi.


Kesä ei mennyt oman rahatilanteen vuoksi ihan alkuperäisten haaveiden mukaisesti, mutta muutamat kisat saivat mentyä ja tietysti kotioloissa treenasivat.


Elokuussa Mimmu muutti takaisin kotiin, ja kävi syksyn mittaan muutamat seurakilpailutkin kiertämässä tuttujen kanssa, pelkkiä puhtaita ratoja hypellen. Myös Kymijoen ratsastajien estemestaruus 2010 tuli napattua, kun ihan extempore lainasin sitä työkaverini ratsuksi. Lahjattomathan ne on kun treenaa eli kisapaikalla on ihan hyvä tutustua hevoseen, ja niin nämä konkarit lähtivät kotiin sinivalkoisten ruusukkeiden ja kultaisen mitalin kera..


Vuosi vaihtui ja 2011 alkoi. Vuosi, joka jäi viimeiseksi. Tamma oli määrä astuttaa, ja sulhaseksi oli jo kauan aikaa sitten päätetty Sumiainen. Kiimattomuus ja ovuloimattomat jättifollikkelit sotkivat kesää ja apua haettiin jopa luontaishoitojen puolelta, mutta kaikesta huolimatta Mimmua ei saatu tiineeksi. Se kiersi muutamia kilpailuja hoitajansa ja muutaman vanhan tutun kanssa. Kausi huipentui Kotkan alue-estekisoihin tasan vuosi sitten: 6.11. Mimmu Jaanan kanssa otti alle puhtaan radan 70 cm seuraluokasta clear round -arvostelulla, ja jatkoi menestyskulkua 80 cm alueluokassa. Ykkösvaiheesta nolla, ja tiukoilla teillä vedetty toinen vaihe myös puhtaasti, ajan riittäessä voittoon! Mieletön fiilis, ja alkoi taas pitkästä aikaa tuntua siltä, että ehkä kaikki järjestyykin.


Kosminen tasapaino totesi "nope" ja kaivoi esiin unelmienmurskauslekan, ja seuraavalla viikolla uljas menomondeoni alkoikin hämmentävällä nopeudella ihan kirjaimellisesti hajoamaan käsiin. Noin kuukauden sisään autokorjaamolle upposi melkein 4000 euroa, ja jotain oli tehtävä että tästä suosta selvittiin ehjin nahoin. Mimmun mahdollista myyntiä olin pyöritellyt mielessäni jo kesällä - faktahan oli, että minulle siitä on eniten iloa siitostammana, mutta oliko varaa ottaa riskiä siitä, että tamma ei enää tiinehtyisikään? Minja oli kääntymässä kolmevuotiaaksi, enkä siitä vieläkään ollut valmis luopumaan. Laitoin marraskuun lopulla ensin ht.netin kasvatusfoorumille "hiljaisen myynnin" topiciin pientä tunnustelua, että jommankumman näistä myyn, mutta yhtä korjaamolta tullutta puhelua myöhemmin otin itseäni niskasta kiinni ja pakotin itseni tunnustamaan tosiasiat: toinen on nyt myytävä, ja vaakakuppi kallistui Mimmuun. Se oli ollut minulle se täydellinen opetusmestari, upea ensihevonen, ja antanut minulle hienon varsan, joka toivottavasti aikanaan kasvaisi emänsä vertaiseksi, jatkaisi tätä sukupuuta eteenpäin. Sillä oli kuitenkin vielä paljon annettavaa jollekin, ja minä olisin halunnut siltä vain varsoja, joiden saamisesta ei ollut takuita. Myynti-ilmoituksen siis kirjoitin ja asiat lähtivät rullaamaan. Joulunaika hieman pitkitti kaupantekoa, mutta ostaja löytyi ensimmäisistä kokeilijoista ja jäimme odottamaan eläinlääkärin tarkastusta. Perjantaina 13.1.2012 Mimmu todettiin täysin terveeksi ja kaupat sinetöitiin. 29.1. Mimmu haettiin uuteen kotiinsa pk-seudulle: sen nykyisiä touhuja pääsee seuraamaan omistajansa Miksun blogista.


Vieläkö jaksatte lukea samanlaisen postauksen myös Minjan tarinasta?

maanantai 5. marraskuuta 2012

Hirmun tarina

Edellisen postauksen kommenteissa anonyymi kyseli entisen hevoseni Hirmun tarinaa ja se onkin niin pitkä historiikki, että ansaitsee ihan oman postauksensa. Hirmu on toki sivuosassa blogissa aikanaan esiintynyt ja yhteinen menneisyytemme täältä pääpiirteittäin löytyy, mutta laitetaan Himpula valokeilaan, kun sitä tuon kommentin jälkeen olen niin tiiviisti ajatellut, aivan liikaa.. Hirmu siis oli omistuksessani helmikuusta 2008 joulukuuhun 2010, mutta tarina alkaa paljon sitä aiemmin. Odottakaa kuvatulvaa ja yltiösentimentaalisuutta.

12.8.2003
Elokuussa 2003 alkoivat minun opintoni hyvin kaukana kotoa (joka silloin oli Sipoossa). Suoritin yhdistelmätutkintona hevostenhoitajatutkinnon ja lukion Keski-Pohjanmaan maaseutuopiston Perhon yksikössä sekä Perhon lukiossa. Ensimmäisen jakson kävimme lukion puolella, mutta toisella jaksolla pääsimme "mollille". Ensimmäiseksi nimikkohevosekseni sain kauniin 3-vuotiaan suomenhevostamman nimeltä Haanen Hirmu. Hirmu oli koulun kasvatti, varsasta asti palvellut hevostenhoitajaoppilaiden opetuskäytössä. Jo tuossa iässä Hirmu oli mukava, rutinoitunut ajohevonen ja taisipa olla ihan ensimmäisiä hevosia joilla minä ennestään täysin ajo- ja valjastustaidoton pääsin ajamaan. Heti alusta asti ihastuin Hirmun äärettömän persoonalliseen luonteeseen: se oli aikamoinen blondi, toisissa asioissa sillä oli tosi pitkät piuhat, mutta toisaalta se oli todella leikkisä, iloinen hevonen, jolla oli aina pilkettä silmäkulmassa. Kaikkia tuo kombinaatio ei todellakaan miellyttänyt, mutta minusta Hirmu (aka. Hirppa, Himppa, Hime, Himpu, Himsu, Himpula, Himputti, Himurantti jne.. tiedättehän sen sanonnan rakkaista lapsista?) oli aivan ihastuttava hevonen.

Kautta opiskeluvuosieni se oli minulla useaan otteeseen nimikkona ja lisäksi liikutin sitä viikonloppuisin aika paljon. Se oli tunneilla vain ajokäytössä (ja starttaili raveissakin aina silloin tällöin), mutta oppilaiden vapaaehtoispohjalta se oltiin opetettu myös selästä käsin toimivaksi ja sillä säännöllisen epäsäännöllisesti oli ratsastettu 3-vuotiaasta asti, itsekin olin sen selässä käynyt jo silloin. Lähinnä sitä ratsastin maastossa, mutta aina joskus ihmeteltiin myös maneesin seiniä ja kentän aitoja, vaikka ei se kummempia osannutkaan.. Vain neljännen eli viimeisen kouluvuoden olin Hirmun kanssa vähemmän tekemisissä, koska minulla oli vuokrahevonen ylläpidossa koulun läheisellä tallilla. Hirmulla oli kuitenkin erityinen paikka sydämessäni. Keväällä 2007 koulu loppui, Perho ja Hirmu jäivät taakse - mutta olin sille vuosien varrella luvannut, että tämä ei jää tähän. Hirmusta ei tule yhtä niistä tuntihevosista, jotka kaikkensa antaneina, kipeinä ja vaivaisina kohtaavat loppunsa "Ronkaisen mutkasta". Hirmu saisi viettää eläkepäivänsä ponipihaton vartijana (sen koko maailmankuva mullistui, kun se näki shettiksen ensimmäistä kertaa), ihmetellen sillä pohjattomalla uteliaisuudellaan kaikkea ihanaa mitä elämällä on tarjota. No, kaikkeahan sitä tulee luvattua..


Syksyllä 2007 koittikin yllättäen muutto Anjalankoskelle ja hieman puolivahingossa tulin myös ostaneeksi hevosen, joka oli liian täydellinen käsistä päästettäväksi, vaikka minun ei juuri sillä hetkellä pitänyt ostaa hevosta.. Tämä hevonen oli tietysti Mimmu, Minjan emä. Myyntitallilta lähti minulle seurahevoseksi ylläpitoon yksi varsa, mutta tokihan sitä oman "kakkoshevosen" hankintaa tuli mietittyä.

3.2.2008
Koitti kohtalokas päivä, 28.1.2008. Sain töistä kotiin ajellessa Perhossa vielä olevalta kaverilta viestin, että koulu aikoo vähentää hevosia ja käytännössä kaikki ovat myynnissä. Innosta hihkuen selvisin vaivoin hengissä seuraavaan aamuun ja soitin tallimestarille, vain saadakseni tiedon, että muutaman päivän päästä pidettäisiin kokous jossa päätetään asioista tarkemmin. Tulisilla hiilillä odotin, ja sain lopulta vastauksen, että Hirmun hinta oli realistinen (koulun hevoshinnoittelupolitiikka kun oli monesti kaukana siitä) - ja niin ilmoitin hevosen ostavani. 3.2.2008 ajelin kauheassa lumimyräkässä halki Suomen setelinipun kanssa papereita tekemään. Hirmua tervehdin tarhassa, ei sitä tarvinnut kokeilla tai eläinlääkärillä tarkastuttaa. Taustat ja hevonen olivat tutut eikä aiottu käyttökään niin rankkaa, että sillä olisi mitään väliä. Se oli Hirmu. Ja nyt se oli minun.

Hirmu sai odottaa Ratsumäelle muuttoaan vielä hetken, että saatiin kuljetusasiat järjestymään. Minusta tämä aika tuntui luonnollisesti ikuisuudelta, mutta tarkistinpa nyt että ei se ollut viikkoakaan.. :D Pitkä matka uuteen kotiin meni lopulta kolmella eri kyydillä: tallimestarin kuljettamana Perhosta Saarijärvelle, sieltä raveihin menijöiden matkassa Kouvolan raviradalle, mistä sain vielä sille järjestettyä kyydin kotiin. 7.2.2008 tamma oli sitten omassa tallissa. Kotona. Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen.

Hirmun selvä tuntomerkki, kieroturpa, on perua varsa-ajoilta toisen hevosen potkusta
Ensimmäiset puolitoista vuotta yhdessä oli oikeastaan kaikkea mitä sen kuvitella saattoi olevankin, ainakin nyt ruusunpunaisin lasein kaiholla muisteltuna. Vaikka Hirmun kanssa emme olleetkaan kahteen vuoteen olleet juuri tekemisissä, se oli kyllä sama Hirmu kuin aina ennenkin, sieltä 3-vuotiaasta asti minulle niin tuttu ja rakas. Iloinen, puuhakas, aina tekemisen tarpeessa. Ratsuna se ei edelleenkään sen kummempia osannut eikä sille ollut tarkoitus opettaakaan, olihan minulla Mimmu jonka kanssa harjoitella koulukiemuroita minkä sielu sietää. Hirmu oli se terapiahevonen, luotettava puskapolle, minun hymyilevä kieroturpani, joka saattoi keksiä pieniä kepposia jos koki jääneensä vähemmälle huomiolle.

Mutta. Aina pitää tulla se "mutta". Mimmu astutettiin kesällä 2008, ja toukokuussa 2009 syntyi sitten Minja. Varsa joka minun piti myydä. (Niin.. No, kaikkihan me tiedämme miten siinä kävi.) Silloinen osa-aikatyöni minimipalkalla ravitallilla ei ollut kovinkaan kestävä ratkaisu, ja kehitellessäni mahdollisia tulevaisuudensuunnitelmia syksyn varalle annoin Hirmun ylläpitoon, jotta saisin edes yhden muuttujan vaikeasta pelistä pois. Ne suunnitelmat eivät koskaan toteutuneet, mutta Hirmu oli jo lähtenyt, ja vietti sillä reissulla lopulta yli vuoden. Marraskuussa 2010 se palautui kotiin, ja olin ison ongelman edessä. Minja oli minulla edelleen, ja kolme hevosta oli liikaa, se oli kiistämätön tosiasia. Se oli yhtälö, jossa aikani, rahani, motivaationi, minä en riittäisi mihinkään. Kukaan hevosistani ei ansainnut jäädä tarhan nurkkaan turhan päiten seisomaan. Mutta minkä sitä oikein myisi, mihin pohjata valintansa? Minja oli niin hienon ja lupaavan oloinen, että halusin nähdä itse mihin se riittää. Ja tottakai siitä oli tullut minulle rakas, olihan se "minun vauvani". Ja minun intressini ovat kuitenkin siellä suomenhevosratsukasvatuksen saralla ja valtamerilaivan pituinen, tusinaravisukuinen Hirmu ei siihen käyttöön sopinut lainkaan.. Tein valinnan järjellä, en tunteella. Niin tärkeä kuin se olikin, niin pitkä historia kuin meillä jo olikin taustalla, Hirmusta oli minulle vähiten "hyötyä". Ja toisaalta päätöstä helpotti sekin, että olin jo yli vuoden ollut siitä erossa sen ollessa vuokralla. Laitoin nettiin myynti-ilmoituksen ja päätin katsoa, löytyykö ostajaa. Kotia, jossa Hirmu saisi ansaitsemansa huomion. Ehkä sitä ei kukaan haluaisi, ja se saisi olla vielä pitkään kotona.

Enpä olisi ikinä uskonut, että se ostaja löytyy niinkin nopeasti, 10-vuotiaalle puskatason suomenhevostammalle. Ilmoitus ehti olla markkinoilla kaksi päivää, tässä ajassa sain lukuisia soittoja, ja ensimmäiset katsojat sen varasivat. Viikon päästä, joulukuun alussa se lähti uuteen kotiinsa, aivan täydellisen kuuloiseen sellaiseen. Minä yritin sulkea koko hevosen mielestäni, vakuutella että näin on parempi. En ole käynyt katsomassa sitä vaikka se ei edes ole kaukana - en vain pysty. Edelleen se on kova pala. Teinkö oikean valinnan? Olisiko minun pitänyt jättää se aikanaan ostamatta? Halusin sen täysin itsekkäistä syistä - minä vain halusin. Se ei saanut minulta niitä eläkepäiviä mitkä sille lupasin. Tämä ei ollut se tarina, mikä sen piti liian täydellisen alkunsa kanssa olla. Tämän piti olla se tarina, se kiiltokuvamaisen kaunis Hevoshullu-novelli tai Furbergin sarjakuva, jossa näemme ja koemme yhdessä paljon, se joka loppuu siihen, kun kolmekymppiseksi ehtinyt, hyvän elämän elänyt hevonen vetää viimeisen hengähdyksensä omenapuun alla. Mutta tämä oli vain se tarina, jossa tiet erosivat. Tarina luopumisesta, tarina valinnoista, tarina joka loppui.

Joskus Himekin sai Annikan selkäänsä

torstai 1. marraskuuta 2012

Viisi vuotta

1.11.2007 lähtien on tullut tällä mäellä asuttua. Uskomatonta, miten vuodet ovatkin vierineet! Paljon on tullut nähtyä ja koettua: iloja ja suruja, menestyksiä ja menetyksiä. Suunnitelmia ja haaveita, joista osa toteutuneita, osa edelleen edessäpäin, osa iäksi haudattuja.. Elämä kotitallia pyörittäessä on sitovaa ja ajoittain raskasta, mutta silti minulle ainoa kuviteltavissa oleva hevosenomistamisen muoto. Minulle ei ole tärkeintä ratsastaminen, enkä oikein osaa edes kuvitella millaista olisi, jos minulla olisi hevonen jossain täysihoitotallilla - minusta on ihanaa olla mukana hevosenelämän kaikissa osa-alueissa, kantaa se vastuu ja päätösvalta kaikesta. Oma tupa, oma lupa, vaikka välillä (niin, siis ainakin talven ja suuren osan syksyä ja kevättä..) mennäänkin hammasta purren ja mietitään, miksi ihmeessä tähän on tullut lähdettyä.

Kaikki tytöt koolla, kesä 2009
Miksipä, niin? Kun miettii menneitä vuosia, tulee ehkä ensimmäisenä mieleen ne pettymykset ja haaveet, jotka eivät toteutuneet. Kaksi unelmahevostani olen joutunut vuosien varrella myymään, jotta arki ja ajan- ja rahankäyttö on pysynyt hallinnassa. Mutta mitä olen saanut: itse kasvattamani nuoren, upean hevosen, jonka kasvua olen saanut seurata alusta asti, aamusta iltaan, vuodesta toiseen. Hevosen jonka olen itse kouluttanut, hevosen joka tuntee minut, ja minä sen, niin läpikotaisin kuin vain mahdollista. Ja lukemattoman paljon arvokkaita muistoja ja kokemuksia. Vaikka kaikki ei aina loppujen lopuksi menisi suunnitelmien mukaisesti, voi silti muistaa ne hyvät hetket. Sen tunteen, kun Mimmu ja seurahevosena aluksi ollut Ystävä saapuivat ensi kerran kotipihaan. Piinaavan jännityksen, kun hieroin kauppoja Hirmusta, josta olin haaveillut jo vuosia. Kaikki tallissa asuneet vieraat hevoset, jotka kukin ovat opettaneet jotain, olivat sitten kuinka lyhyellä ohikulkumatkalla tahansa. Viisi vuotta on ollut pitkä aika, ja siihen on mahtunut paljon. Toivottavasti tällä tiellä jatketaan vielä pitkään :)

maanantai 22. lokakuuta 2012

HIHS-reportaasi

..eli kokovartalokingslandbingoa* ja muita kansanhuveja Horse Show'ssa.

Lauantaiaamu alkoi hyvin liukkaasti tallinteolla ja pikaisella itsensä ihmisen näköiseksi kunnostamisella siinä luulossa että olisin muka tunnin aikataulustani jäljessä, mutta Kouvolaa kohti kulkiessa valkeni että ei, minulla oli ollut kello ihan suunniteltuun aikaan soimassa, eli päädyin rautatieasemalle tuntia etuajassa. No, ei se mitään, Netflix oli onneksi jo puhelimeenkin asennettu eli tunti vierähti rattoisasti.. Minähän jätin armaan menomondeon kotiin lepäämään ja kuljin vallan vihreällä aatteella julkisilla (VR kun tarjoaa syksyn ajan kympin junamatkoja), ja kotimatkan kimppakyydillä. Pasilassa olin ennen yhtätoista ja käppäilin kohti Areenaa. Expossa oli niin järjetön tungos, että pienen ahdistuskiertelyn ja tilannekartoituksen jälkeen suuntasin katsomoon koululuokan alkua odottamaan.

Olenkohan tullut lopullisesti niin kukkahattutädiksi, etten osaa enää nauttia kouluratsastuksesta täysillä? Katse kiinnittyi vain kaiveleviin kannuksiin, jännittyneisiin hevosiin ja sensellaiseen epäoleelliseen. Tai ehdottomasti olennaiseen, jos asian haluaa siltä kantilta katsoa. Ehkä minä sitten olen kallistumassa sille kantille, mutta on se valitettavaa, että nykyajan kilpakouluratsastuksessa harvoin toteutuvat ne periaatteet joita itse pitää arvossa. Hiljainen degeneraatio klassishenkiseksi kukkahattutädiksi joka kengättömällä "tästä kyllä tulisi vaikka mitä mutta kilpaurheilu ei sovi minun arvomaailmaani" -hevosellaan laukkailee kuolaimettomin suitsin auringonlaskuun on ilmeisesti alkanut.. Kuinka moneen ruutuun voikaan jo vetää ruksin? Pohjaton varustemaniani onneksi taitaa minut vielä pitkään pitää kaukana katu-uskottavuudesta niissä porukoissa. Eli kürluokan päätyttyä seuraavan esteluokan ajaksi ostoksille mars. Tässä kohtaa ei nyt muisteta sitä viime postauksen "en osta mitään" -lupausta, eihän?

Reitsport Manski on usean vuoden perinteellä jokaisen himoshoppailijan pelastus (tai turmio..), ja jo ennakkotiedot kuiskivat että heidän kojuistaan löytyisi 50 eurolla Kingslandin softshell-takkeja ja ehkä vähän semmoista ajattelin siis ostaa. Lopullisesti päätöksen sinetöi ihana punainen väri, mikä kuulostaa ensialkuun äärimmäisen epä-kristamaiselta, mutta olen viime aikoina himoinnut jotain punaista - ostinhan tovi sitten muutaman punaisen satulahuovankin.. Jäljellä oli vielä muutama vähän pienemmässä koossa (loppuillasta vain XL ja XXL unisex-kokoja), joten Kingsland Jubileen nappasin kainalooni. Ovh. 135 euroa ja tuolla Manskin verkkokaupassakin maksaa tarjouksessa 75,90, joten ihan hyvät kaupat. Minullehan sillä ei ole mitään merkitystä, vaikka edustaisikin muutaman vuoden vanhaa mallistoa.. Viereisestä 25 euron rekistä tarttui matkaan myös tummansininen slipoveri, jota käytän ehkä näyttelyissä tai jotain sensuuntaista mutta olihan se HALPA. No, suhteellisen halpa. Eikun mitä. No, ainakin minulla oli jonkinlainen itsehillintä tallella enkä ostanut niitä kahta, myös harmaata väriä oli tarjolla nimittäin ja sellaista ihan viime metreille himoitsin, mutta totesin sävyn kuitenkin liian vaaleaksi.

Reippailin tämmöisen ostoskollaasikuvankin ensimmäistä kertaa. Antakaa laatu anteeksi.. :D
Yhtä asiaa minulla sentään oli lupa ja oikeasti aikomus ostaa, eli lopultakin päätin investoida Roecklin fleecevuorisiin hanskoihin. En pidä Light&Gripin talvimallin tuntumasta ollenkaan, fleecevuori on jotenkin niin liukas, että hanska ei istu käteen yhtään niin hyvin kuin kesämalli. Ja minähän sitten talvisinkin viimeiseen asti sinnittelen kesähanskoilla, mutta nyt päätin että tälle on tultava loppu. Manskin toiselta ständiltä löytyivät sitten 40 euron hintaan nämä Suprema Winter -hanskat, jotka istuivat Roecklille tyypillisesti, no, kuin hanska käteen. Hassua, sillä Supreman kesähanska taas mielestäni ei ole niin miellyttävä kuin Light&Grip! Hanskojen väri on tuommoinen "kivipesty" harmaa. Hanskojen lisäksi ennakkoon vihreää valoa oli annettu GG Ariel -suitsille - jos sattuisi niin hyvin että sellaiset löytyisivät, mutta ei. Heppatarvikkeeseenhan näiden piti tulla syyskuussa, mutta siirtyivätkin maaliskuulle! Odottavan aika on tuskaisen pitkä :( Ja kun nyt kerran ostokset kerralla esittelin, niin päivän arvottuani kahden HV Polon kassimallin (ja vielä useamman värin) välillä, ostin lopulta tuollaisen harmaan kangaskassin. Todella tilava kassi, jossa mahtuu kulkemaan niin kameralaukku kuin muutakin tavaraa. Tällä kertaa jäi muuten kamerakin kotiin, koska en yksinkertaisesti jaksanut raahata sitä mukaan (ja tiesin että molempien näytösten nelosrivin paikat eivät ole ihanteellisia valokuvausta ajatellen).

Esteluokkia tuli ja meni ja näytöskin ehti vaihtua välissä, mutta eipä näistä sen enempää koska mitään elämää suurempaa ei mieleen jäänyt. Illan kohokohta oli minulle tietysti se suomenhevososuus, jota saisin odotella aika myöhään. Esteluokka meni mukavasti, mutta ennalta pelkäämäni "ennätyskoe" oli juuri niin vitsi kuin saattoi olettaa. Hirveällä rummutuksella on tätä markkinoitu ja viimeiseen asti hehkutettiin ennätyksen rikkomisella, mutta tajusihan sen nyt tyhmäkin ettei tässä mitään 172 senttiä tulla ylittämään. Jotain vihiä pitäisi järjestäjille antaa jo sen, ettei yhtään ratsukkoa ilmoittautunut kuninkaallisten Samuli Puissanceen, ja siellä sentään olisi ollut jaossa isot rahat! Kasaan raavitut ratsukot hyvässä urheiluhengessä tekivät minkä pystyivät, ja minä kauhulla katselin sitä harvaa okseria jossa takapuomi alkoi olla puolta metriä etupuomia korkeammalla. Okei, en ole esteihmisiä ja mitäpä minä tietäisin, mutta kuitenkin jonkin verran hevosen näkökykyä ymmärtäen voisin kuvitella että tuollainen rakenne on vaikea hahmottaa eikä ehkä ihan paras valinta, kun tiedetään että hevoset menevät kykyjensä ylärajoilla? Itselle tämän "kisan" lopputulos oli jo ennalta selvä, mutta sääliksi kävi sitä osaa yleisöstä, joka luuli että todellista korkeushyppyä olisi näytöksessä nähty.

Suomenhevosten koulunäytös oli hienoa katseltavaa, näkyipä upeasti tyyppien ja kokojen kirjo! Ja Hessin Leevi se vain komistuu koko ajan, vaikka ei se siellä "ponien" perässä hipsutellessaan päässyt oikein liikkeitään näyttämään ;) Oli mukava muutenkin nähdä sitä ehdotonta kärkeä paikalla. Laskinkos pikaisesti, että kahdeksasta esiintyjästä oli kantakirjaoreja ainakin viisi? Sujuva katrilli tuollaiselta joukkiolta minimaalisella ennakkoharjoittelulla.

Vaikka muuten eivät nuo puoliveristen hyppelöt juuri saaneet sydäntäni sykähtämään, meinasin hihkaista ääneen, kun illan päättävässä six-barissa areenalle astelikin ihana Cocodrillo! (Lähtölistoja ei kannata lukea.) Giovanni Consortin valtava ratsu valloitti Hamina Bastionin 2011 ja ohimennen myös minut. Nyt six-barissa se jäi valitettavasti toiseksi, mutta aivan ihastuttava, ja valtavia hyppäävä hevonen joka tapauksessa ♥

*Uudissana "kokovartalokingsland" sai tiettävästi alkunsa viime vuoden HIHS:n alla, kun ht.netissä kovasti tuskailtiin, mikä ihme on tapahtuman pukeutumisetiketti, ja kokovartalokingsland tuomittiin ehdottomasti. Sana jäi kuitenkin elämään, ja tänä vuonna ideaa jalostettiin asteen pidemmälle nimimerkin ":)" toimesta: Muistakaahan sitten pelata Kingsland-bingoa HIHSissä! Eli se joka bongaa ensimmäisenä kaikki Kingslandin vaatekappaleet (pipo, huivi, takki, huppari, liivi, housut, kengät, sukat, jnejne, ei tarvitse olla saman ihmisen päällä) huutaa kovaan ääneen KOKOVARTALOKINGSLAND!!!! ja voittaa.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Huomenna!


Helsinki is the place to be! Näin se vuosi vain on huomaamatta vierähtänyt viime kerrasta, ja taas on HIHS:n aika. Tänä vuonna päätin sitten satsata näytöksiin kunnolla, viime vuonnahan kävin vain perjantain aamunäytöksessä. Tällä kertaa oli kyllä alunperin tarkoitus mennä vain lauantain iltanäytökseen johon sai SuoRan jäsentarjouksella liput kaksi yhden hinnalla, mutta annoin lopulta kiusaukselle periksi ja ostin turkasen kalliin lipun myös päivän GP-näytökseen. Pitäähän sitä kunnon kouluratsastustakin nähdä aina välillä.. Shoppailubudjettiin tämä toinen näytöslippu teki kyllä loven, joskaan ei mitään ei varsinaisesti olla menossa ostamaan. Köh. Köh. No, katsotaan!