lauantai 27. kesäkuuta 2015

Uuteen aikakauteen


Yksi asia alkoi minua aina vain enemmän ja enemmän tuossa taannoin vaivaamaan. Halusin järjestelmäkameran. Nyt, kun ihminen joka on ollut harrastavinaan (hevos)valokuvausta ns. aina, sanoo haluavansa uuden kameran, sitä voisi olettaa että hän tarkoittaa, että himoitsee sen loppuunajetun runkonsa tilalle uutta ja hienompaa. Mutta minäpä halusin sen ihan minun ensimmäisen järjestelmäkamerani.

Miksi minulla ei ole järjestelmäkameraa? Kellä ylipäänsä nykyään ei ole järjestelmäkameraa? Kamera on ollut luonnollinen jatke kouralleni jo vuosia, olin se tyyppi joka kuvaa ratsastusleirillä vähintään viisi rullaa ja jolla on vanhoja paperikuvia jossain laatikkokaupalla. Viimeisin filmikamerani oli Konica Z-Up 150, josta pidin kovasti. Ja kyllähän sitä tuli kovasti käytettyäkin. Niin kovasti, että alkoi tuntua, että on aika ottaa seuraava askel.


Digiaikaan siirryin 2002-2003 talvena (jonkun koneen hajoamisen myötä ovat hävinneet ihan ensimmäiset kuvat ja myöhemmistäkin puuttuu jonkun levyllepolttamisen ja siirron jälkeen alkuperäiset tiedot, joten ihan tarkkaa ajankohtaa en osaa enää sanoa), kun ostin Canon Powershot A40:n. Ihan naurattaa, kun miettii miten paljon asiat ovat muuttuneet niiltä ajoilta - kameran kuvanlaatu häviää varmaan nykyajan alkeellisimmallekin älypuhelimelle. Minulla oli aivan huikea 128 Mt:n muistikortti, joka maksoi varmaan lähes saman verran kuin itse kamerakin, koska siihen aikaan tavut oikeasti maksoivat ja paljon!

Fiksuna lapsena tietysti kuvasin pääosin sillä laadulla mitä kortille mahtui eniten - siispä valtaosa A40:n aikaisista originaalikuvista on niinkin viisaassa kuvakoossa kuin 640 x 480 :D Myös digitaalinen zoomi sai laulaa raikuvasti ja rajoituksitta, joten tuon Canonin kuvien selaaminen aiheuttaakin melko voimakasta myötähäpeää silloista itseäni kohtaan. Tuo oli juuri sitä aikaa, kun digivalokuvaus yleistyi voimakkaasti ja myös hevostapahtumissa kuvaajien määrä kasvoi räjähdysmäisesti, osittain virtuaalitalliharrastuksenkin myötä. Oma Canon ulkoili lähinnä hoito- ja vuokrahevosteni kotitalleilla, ja Sipoon hevosjalostusseuran tapahtumissa. Mutta joskus piti lähteä tutkimaan maailmaakin, ja koettua tuli kouluratsastuksen SM-kilpailut Laaksolla, Vermon poninäyttely ja Sahyn arabinäyttely kesällä 2003.. Itse en koskaan virtuaalitalleilua löytänyt, mutta tutustuin kyllä muutamaan harrastajaan ja tulin myös notkuneeksi ht.netin virtuaalifoorumilla ihan huvin vuoksi.





Elokuussa 2003 muutinkin sitten Perhoon opiskelemaan, ja mikäs sen mukavampaa kuin olla hevosten ympäröimänä käytännössä 24/7? Canonin mielestä oli syksyn jälkeen mukavampaa vaipua ikiuneen ja samalla tehdä jotain peruuttamatonta vahinkoa muistikortille, jossa oli siinä vaiheessa vankina usean kuukauden kuvat kun en ollut kotona päässyt käymään, eikä minulla silloin vielä ollut läppäriäkään minne kuvia välissä tyhjentää. RIP Powershot A40.



Canonin viimeisiä talteenjääneitä mollikuvia
Jonkun aikaa elin ilman kameraa, mutta koska se tällaiselle ihmiselle on tuskallinen ja epäluonnollinen olotila, etenkin tuollaisessa asuinympäristössä, uuden kameran tarve oli pian ylitsepääsemätön. Kevättalvella 2004 aloitin sitten etsintäni tosissaan. Tällä kertaa päätin oikeasti käyttää harkintaa siinä, millainen seuraava kumppanini on, ja Sukupostin foorumilla sain vinkkiä sellaisesta kamerasta kuin Fuji FinePix S5000. Megapikseleitä tässä oli komeat 3.1, ja aivan huima 10x optinen zoomi. S5000 oli ns. puolijärkkäri tai bridge - ja tähän laatuluokkaanhan minä sitten jumahdin yli vuosikymmenen ajaksi. Siihen aikaan järkkäri oli aika iso investointi, eikä niitä ihan jokaisen sunnuntaikuvaajan kaulassa roikkunutkaan samaan tahtiin kuin nykyään. Bridge oli opiskelijabudjettiin hyvä valinta ja oikein riittävä kaikilta ominaisuuksiltaan muutenkin. Jotain järkkärin ja peruspokkarin väliltä, riittävän hyvää kuvanlaatua ja säädettävyyttä kiinteällä superzoomilla. Niin S5000 sai sitten kipittää luokseni Saksanmaalta, joskin pieniä mutkia sattui matkaan kun ensimmäinen paketti katosi kokonaan, mutta toinen sentään löysi perille.





Arvatkaa naurattaako, kun olen jossain prosessissa hukannut tämän kuvan originaalin, ja minulla on siitä vain tämä pieni, siis ihan juuri tämän kokoinen mustavalkokuva? Pitäisikin tarkistaa, onko sitä jollain vanhoilla cd:llä tallessa..
S5000 olikin ahkera reissukamera joka oli paitsi tietenkin usein koulun talleilla ikuistamassa tuntsareita ja kavereiden hevosia, myös mukana kaikilla retkillä joita hevostenhoitajaopiskelijoilla pitää olla paljon. Kisoihin, näyttelyihin, Ypäjälle kuninkaallisiin ja oripäiville (jälkimmäinen tosin oli ihan omatoimimatka).. Nyt 10 vuotta myöhemmin en enää oikein muista, mistä päätös S5000:n vaihtamisesta kumpusi niinkin nopeasti, sillä vain noin kaksi vuotta se ehti minua palvella ja siirtyi ihan täydessä käyttökunnossa uuteen omistukseen. Olisiko ainakin osasyyllinen ollut se, että maneesissa sillä ei koskaan tarvinnut haaveillakaan tekevänsä mitään? Joka tapauksessa kaluston päivitys oli edessä, ja kun kerran Fujiini olin niin mieltynyt, seuraava kamerani oli käytännössä vain muutamaa pykälää päivitetympi versio samasta kamerasta, eli Fuji FinePix S9500.

S9500:n kanssa taival alkoi helmikuussa 2006. Hyvässä valossa maneesikuvauskin oli tälle aika helppo nakki, vaikka itse vasta sitä harjoittelin ja asetusten käyttö oli aika pitkälle kokeilua, että mitä tapahtuu, jos käännän tästä..







S9500 oli pitkäikäisin ja varmasti eniten käytetyin kamerani, ja edelleen se jollain nostalgisella tapaa itselleni tutuin ja rakkain. Se tuntui aina omalta. Lukuisien kisakuvausten lisäksi sillä oli tietenkin tärkeä tehtävä tallentaa omien hevosteni elämää usean vuoden ajan. Näitä kuvia en nyt sentään ala tämän kuvatulvan jatkeeksi enää valikoimaan, niitä on blogi pullollaan muutenkin! Mutta taas alkoi nälkä kasvaa syödessä, ja tällä kertaa sen herättäjänä toimi ensisijaisesti lisääntynyt kiinnostus videokuvaukseen- HD-laatua piti saada. Viisi vuotta palveltuaan S9500 sai seuraajakseen taas Fujin bridgen, Finepix HS10:n. Miksi ei vieläkään järkkäriä? Tapa ja tottumus painoi paljon, ja tietenkin se, että kun ostat bridgen, se on siinä. Suht samaan hintaan olisi saanut tietysti jonkun perusjärkkärin kittilinssin kanssa, vaan jos sille tielle lähtee, sehän olisi vasta alkua, eikä loppua näykään. Joten, koska vaatimukset eivät olleet sen suuremmat kuin rahavaratkaan, "tyydyin" taas tähän tuttuun kameraluokkaan.

HS10:ssa onkin 30-kertainen zoomi ja herkku jos toinenkin. Erittäin järkkärimäisellä ulkomuodollaan se on myös edes ensivilkaisulla katu-uskottava pykälää parempien virkaveljiensä joukossa. Enhän minä mikään aktiivinen kisakuvaaja ole muutenkaan, käyn siellä missä kiinnostaisi muutenkin käydä ja kuvaan jos siltä tuntuu, ja jos kuvat päätyvät esille, lataan ne lähes aina kursailematta ihan sellaisenaan suoraan kamerasta.. Pitäisi petrata, I know..



Tämä nyt oli just blogissa näytillä, mutta kuuluu joukkoon kuitenkin

Nyt olen kuitenkin jonkinlaisessa risteyskohdassa kuvaamiseni kanssa. Tuntuu että HS10:n kanssa polku on loppuunkuljettu, ja lisäksi sillä on nyt viimeaikoina ollut ihan suoranaisia toimintaongelmiakin, joten loppusuoralla ollaan ehkä joka tapauksessa. Kun olen sen kymmenkunta vuotta käytännössä junnannut paikallani, haluan ottaa riskejä ja kehittyä kuvaajana, ja koen että tuon kameran kanssa sitä ei tule tapahtumaan. On siinä omat hyvät puolensa, mutta myös pitkät miinukset, kuten auttamaton hitaus. Kun suoranainen hevosharrastus on vähän telakalla tällä hetkellä, tuli sitten polttava tarve hankkia edes joku kiintopiste elämälleen, ja kai uusi kamera on syy siinä missä muutkin. Joten ehkä lopultakin kaikkien näiden vuosien jälkeen minun hevosvalokuvausharrasteluni jalostuu -harrastukseksi. Vaihdan tutusta ja turvallisesta vieraille vesille.

Ja eilen talouteeni saapui Nikon D5200, jolla tuo postauksen ensimmäinen kuvakin on otettu. Luulin pitkään että olisi luonnollista palata vähän niin kuin juurilleen eli Canonin pariin, mutta jotenkin se Nikon voitti kuitenkin kalkkiviivoilla. Toistaiseksi kamera on vain kittilinssillä varustettuna, kun ajatuksena oli ensin opetella käyttämään kameraa ja sitten vasta lähteä varustelemaan sitä, mutta karu totuus jo omia koiria kuvatessa tuon 18-55 mm kanssa ajoi minut lähimpään verkkokauppaan hankkimaan vähän järeämpää kaveria. Tästähän se alamäki sitten alkaakin. Ennen kuin arvaankaan, Photoshopin iänkaikkinen ja ilmainen CS2 on vaihtunut Lightroomiin, kaikki vapaapäiväni kuluvat pitkin Suomea ajeluun ja jos ei kisoissa niin kuvienkäsittelyyn.. No, sitä kisakuva-aktiivisuutta jaksan epäillä voimakkaasti, mutta kai tuosta pitää nyt täyden kapasiteetin verran iloa irti ottaa, kun se kerran on hankittu. Ja kunhan sitä on ensin opeteltu käyttämään.

Ihan ekana piti tietenkin ottaa kukkakuvia, koska mikäs nyt on sen luovempaa, omaperäisempää ja taiteellisempaa, kuin pakollinen kukkakuva?

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Oripainia Miehikkälässä

Eilen saateltiin Kekkonen kesälomalle yhdessä 18 muun kaverin kanssa Miehikkälän orivarsalaitumella. Hieman jännitti tuo itse irtipäästäminen (liikaa asioita jotka voisivat mennä pieleen, niin ja jokunen sata katsojaa), mutta se sujui onneksi kommelluksitta ja hevonen ampaisi kavereitaan tapaamaan, ja itse riensin äkkiä kamerani luokse jäämättä kenenkään innokkaan säntäilijän kavioihin. Olihan siinä katsomista ja kuvaamista! Itse ensikertalaisena olin tietysti aivan innoissani, vaikka kuulemma tämän vuoden erä olikin aika maltillinen. Yhtään kunnon karjasta tappelupukaria ei joukossa ollut, vaikka muutama ori kävikin ottamassa pienen mittelön vuorotellen jokaisen halukkaan laidunkaverin kanssa. Oli kuitenkin erittäin mielenkiintoista seurata lauman menoa. Aika pitkään siinä katseltiinkin ja odoteltiin että josko kohta rupeaisi kunnolla tapahtumaan. Tunnin kuluessa laitumellelaskusta alkoi olla aika säyseää porukkaa, ja useimmat keskittyivät jo syömiseen, joten lähdettiin sieltä viimasta hytisemästä.

Tiedättekö sen tunteen, kun otat kuvan joka olisi ehkä ollut paras hevosvalokuva jonka ikinä olet ottanut tai tulet ottamaan, mutta se ei olekaan aivan tarkka? Photoshop yritti pelastaa minkä pelastettavissa on, Kekkonen elvistelee (Krista itkee menetettyjä mahdollisuuksia).








Kekkonen yritti paimentaa kaikki tummat hevoset omaan laumaansa, ja pitää blondit loitolla.. :D



Voikotkin löysivät toisensa.




Nyt kun kerran Miehikkälän tunnelmaan pääsi kiinni, on ehdottomasti mentävä ensi vuonna uudestaan! Ja entistä enemmän ihmettelen, mikä minua on aiemmin pidätellyt lähtemästä.

lauantai 30. toukokuuta 2015

Kenttäkisakuume?

Kenttäratsastusta joskus kutsutaan kovin addiktoivaksi lajiksi. Sellainen tauti on nyt tainnut tarttua kenttähevoslapsen omistajaankin.. Piti nimittäin ihan omaksi huviksi lähteä tänään Harjuun katsomaan 2-tason kenttäkilpailuja. Ihan niin hurja en ollut, että olisin lähtenyt jo aamusta ihmettelemään kouluratojen puksuttelua, vaan tarkoituksena oli nimenomaan lähteä katsomaan maastoestekokeita, jotka starttien vähäisyyden vuoksi alkoivat sopuisasti 13:30, eikä niissä samaisesta syystä menisi montaakaan tuntia. Harjussa sen verran harvoin kenttiksiä on, nyt sentään kahtena vuotena peräkkäin mutta sitä edelliset taisivat olla 2010, että pitäähän sitä paikalle lähteä kun kerran kotinurkilla tapahtuu. Ja vaihtelun vuoksi ihan yleisönä eikä hevosenomistaja-/hoitaja-yleisjännittäjänä - näkee joskus muutakin kuin oman ponin suoritukset. Harjussa olikin maastoesterata hyvin yleisöystävällinen, kun siitä ihan katsomosta istuen näki suuren osan radasta. Mitä nyt taas kerran kirosin Harjun katsomoa, joka tällaisena kauniina ja aurinkoisena päivänä on suoraan porottavaa aurinkoa vasten sijoitettu. Yritäpä siinä siristellä ja seurata suorituksia!

Voimakkaan vastavalon vuoksi ei päivän kuvasaaliskaan päätä huimaa sen suuremmin määrällään kuin laadullaan, mutta kun jotenkin se kamera vain väkisin liimaantuu näppeihin. Ja kun viime aikoina on huomannut, että käytännössä olemattoman kuvaamisen vuoksi käsi-silmäkoordinaatio yhteydessä tuntumaan kameran laukaisunopeudesta on niin metsässä kun vain mahdollista, että käytetään jokainen kuvausmahdollisuus edes treenin vuoksi, jos ei muuten.. Jossain vaiheessa aurinko kävi kyllä niin ankaraksi että oli vaihdettava arskat päähän, ja siinä vaiheessa kuvattiin jo käytännössä sokkona :D (Perinteisen laiskasti muokkaamattomia) kuvia täällä.

Lavilan Viljo
Kenttäkisakuumeen lisäksi myös varsakuume joskus leimahtelee.. Ihanaan 6-vuotiaaseen Lavilan Viljoon ihastuin jo Niinisalossa, ensin ihan näkemättä ja nettitietojen perusteella kun sitä minulle majoitusseurueessa kehuttiin, ja sitten maaston verryttelyssä missä sen voimakasta laukkaa kuolasin. Pellervolainen musta ori, hyviä näyttelypisteitä saanut ja mukavan kokoinenkin? Ja näemmä hyppää myös? Kyllä kiinnostaa! Meillä oli jo muutama tamma jonossa :D Nyt Harjun harrasteluokassa pääsin sitten seuraamaan oria ihan tositoimissa, ja kyllähän se komealta näytti liitäessään läpi radan (ja aika reilusti alle ihanneajan maaliin). Toivottavasti tämä poika joskus kirjataankin, Minin eläkepäivät siitostammana ovat nimittäin heti paljon ajankohtaisemmat kun tällaista herkkua on tarjolla..

Harjussa jatkuu vielä huomenna kenttämeiningit 3-tason minikisojen (yhteensä 17 starttia) kanssa, mutta itse matkaan Miehikkälän orilaitumelle Kekkosen hovissa. Tähän ikään olen ehtinyt, ja aika monta vuotta jo Kymenlaaksossakin asunut, ja kertaakaan ei ole vielä tullut lähdettyä Miehikkälään seuraamaan orivarsojen laitumellelaskua, vaikka aina on pitänyt. Tällä kertaa saatan päästä nauttimaan siitä vähän turhankin aitiopaikalta, jos joudun laskemaan herra presidentin itse irti.. ;)

tiistai 26. toukokuuta 2015

Ja sitten se kisapostaus! NR 16.-17.5.

Reilu viikko sitten olivat siis vuorossa Minin ja Lindan toiset kenttäkilpailut, tällä kertaa Niinisalossa ja harrasteluokka ohjelmassa. Edellisenä viikonloppuna oli jo käyty maisemiin tutustumassa ja rataakin harjoittelemassa, joten jännitti ehkä vain aika paljon eikä aika tosi paljon ;)

Keski-Suomen seurue oli saapunut majoituspaikkaan perjantaina, mutta koska Minin lähtöaika koulukokeessa oli vasta pitkällä iltapäivän puolella, neljän aikoihin, lähdin itse matkaan vasta lauantaina. Olisi muuten ajaminen mennyt niin myöhään, että ennemmin sitä lähti liikenteeseen reippaana hyvin (?) nukutun yön jälkeen. Reilu neljä tuntia ratissa alkaa jo olla sellainen rupeama, ettei sitä viideltä heränneenä, pitkän työpäivän jälkeen ajele jos ei ole huutava pakko.. Ja nyt kun kerran vaihtoehto oli niinkin houkutteleva, että lauantaiaamuna sai ilman mitään kiirettä lähteä vasta kymmenen aikoihin ajamaan, voitti oma sänky tämän mittelön.

Matka sujui mutkitta, mitä nyt luulin eksyneeni Tampereen kohdilla kun ajoin eri reittiä kuin viikkoa aiemmin (jolloin käväisin Hööksin kautta), mutta ihan oikealla tiellä olin koko ajan. Perille päästyäni ruvettiinkin laittamaan jo kisaponia kuntoon. Minun Amarettoni kävi kisoja ennen satulaseppä sovittamassa ja toppaamassa Minille justiinsa passeliksi, joten nyt on ponilla koulupenkki, jes, ja minä vältyin satulakauppastressiltä, tupla-jes.

Verkassa poni näytti tosi hienolta! Mitä nyt laukkaan siirtymiset meinasi tapahtua pienen "keulimisen" kautta, Mini taisi tuumata että kyllä hän tietää paremmin, mitä varten tänne on tultu, ja rupesi jo virittelemään vietereitään..



Näiltä osin saatte tyytyä minun kamaliin kuvauksiini
Radalla tuli onneksi siistit siirtymiset, ja onnistunut oli koko muukin suoritus. Ohjelma oli Tutustumisluokan ohjelma 2000/2009 rata B, ja kunhan tulokset lopulta päivittyivät Equipeen, oli suorituksesta prosentteja annettu 62,50 %. Koko luokassa tällä pääsi aivan sijoihin kiinni, nimittäin jaetulle 14. sijalle kun tässä 48 startin harrasteluokassa 12 sijoittuisi. Rataesteille lähdettiin siis kovin jänniltä asemilta!

Sitä ennen poni sai huilia kopissa ja itse käytiin syömässä ja seuraamassa kisojen kulkua, kun välissä oli jonkin verran luppoaikaa ennen kuin estekentällä taas tuli harrasteen vuoro. Hyvissä ajoin oltiin palaavinaan ratsuja varustamaan ja hokittamaan, mutta meinasihan siinä pienten kommervenkkien kera kiire tulla kuitenkin. Hyvin ehtivät kuitenkin verkata (pitkään kun ei ollut tarkoituskaan) ja esteradalle Mini ja Linda starttasivatkin sitten koko päivän viimeisenä ratsukkona. Katsomon penkissä vähän jo kouraisi mahanpohjasta, kun mietti miten hyvät pohjat on alla koulukokeesta, vaikka eihän tänne sijoitukset silmissä kiiluen tietenkään oltu lähdetty..

Kaikki rataestekuvat © Anniina Gullans, kiitos!

 







Vaan tulihan sieltä radalta sitten mukaan puomi ja toinenkin, eli saldona 8 vp. Sijoissa ratsukko tulikin sen seurauksena kokonaiset 20 pykälää alaspäin, eli 34. oli nyt lukema. Reeniä, reeniä. Ja olihan tuo ensimmäinen hyppykerta nurmella (eikä pohja enää tuossa vaiheessa päivää ihan huipussaan ollut), ja siksi myös arvokasta kokemusta Kasvattajakilpailua kohti mentäessä..

Eläinlääkärin tarkastus meni puhtaasti läpi, joten sai huokaista helpotuksesta - pääasia ja ensisijainen tavoite tietenkin oli että maastoon päästään. Kun hevoset oli kävelytetty ja hoidettu, käytiin vielä itse reippailemassa maastorata läpi, ennen siirtymistä majoituspaikkaan.

Sunnuntaina harrasteen maasto alkoi vasta klo 15, joten Mini sai mennä aamulla tarhailemaan. Itse lähdettiin katsomaan kisoja joksikin aikaa, ja vaativan ja avoimen helpon menijöitä tuli ihasteltua vesiesteen läheisyydessä. On ne vaan aika hurjan kokoisia ja näköisiä esteitä.. Ei siinä edes kameraa viitsinyt kaivaa esiin, mieluummin katsoi ja keskittyi kuin tihrusti linssin läpi. Sitten olikin jo aika palata kämpille, missä syötiin ja laitettiin kamat ja paikat lähtövalmiuteen ennen ponien puunaamista. Suojatkin laitettiin varuiksi jalkaan jo siellä, jos vaikka kisapaikalla olisi turhan paljon kierroksia, mikä olikin ihan hyvä, sillä Minillä oli ensimmäistä kertaa jalassa uudet, kisavärien mukaiset pinkit Hööksin suojansa, ja niissähän oli S-koosta huolimatta aivan jumalattoman pitkät tarrat. Kun saksia ei siihen hätään ollut hollilla, korjattiin vika jesarilla, vaikka esteettisyys nyt kärsikin. Pysyisivät ainakin..

Kisapaikalla kävelytystä ja kuntoonlaitto, ja sitten ei kun verkkaamaan. Ja starttia odottamaan. Ja matkaan!



Maastokuvat © Vaasan Urheilukuvaus

Kun Mini edellisen viikonlopun treeneissä vetäisi radan läpi juuri ja juuri sallittuun aikaan, oli Linda nähnyt viisaaksi lainata kellon, ja se olikin ihan paikallaan. Alkuun Mini paineli sellaista haipakkaa, että loppuradasta sai hidastella oikein tosissaan. Kello piippasi sen merkiksi että maaliin oli sallittua tulla aika lailla juuri maalilinjan ylittyessä, ja ilman aikavirheitä ratsukko selvisikin. Eli oikein sujuva maastorata nollilla! Lopputuloksissa sijoitus oli 26., ja kaikkiaan oli syytä olla tyytyväinen kenttäkauden avaukseen. Radan jälkeen tietenkin kävelytettiin ja juotettiin poni oikein kunnolla ennen kotimatkaa. Sitten oli taas hyvästien aika. Katsotaan, koska ja missä tavataan seuraavan kerran :)