Kansainvälisessä arabinäyttelyssä: KotHam City Open

Nikonin sisäänajo jatkui tänään viimeviikkoisten minihevosten hieman isompien sielunkumppaneiden, siis henkeen ja vereen show-hevosten parissa, kun Metsäkylässä järjestettiin ECAHO C Show eli kansainvälinen arabihevosnäyttely. Minulla kun on takavuosilta vähän arabihevostaustaa, saavat nämä jalot täysiveriset aina paatuneen suokkitädinkin sydämen sulamaan. Arabinäyttelyissä on hyvin omalaatuinen kulttuurinsa, ja kaikenlaisesta hevosten näyttelyesittämisestä kiinnostuneena on hyvin mielenkiintoista seurata, miten esittäjät saavat nämä räjähdyspisteeseen viritetyt liitokaviot pidettyä hyppysissään. Niinpä kesäloman alun kunniaksi suuntasin koko päiväksi ihastelemaan uljaita arabeja ja niiden taitavia esittäjiä.

Hoplaa! Mohaned Al Shaqab juhlii luokkavoittoaan

Päivä alkoi English Pleasure -ratsastusluokilla. 1A:n voiton vei ori Galileo, joka pärjäsi hienosti myös näyttelyluokissa ollen paras Suomessa syntynyt ori, ja monipuolisuutensa johdosta Allround Champion. On muuten aivan upean punainen ja häikäisevän kiiltävä hevonen, kuva ei edes tee oikeutta!

Näyttäviä raviliikkeitä esittelee ruuna Perlamor

Tamma Genesis oli "hukannut" varsansa..

Iso, huhtikuussa syntynyt Habibi oli muutenkin vähälukuisen näyttelyn ainoa maitovarsa

Tamma Samarah elämöi kunniakierroksella niin että tiputti ruusukkeensa..

 ..ja pitihän sitä sitten pelästyä :)

Päivän BIS-tittelin vei lumoavan upea ori Laurent, joka voitti myös Most Classic Head -palkinnon

Myös se esitti näyttävät hoplautukset

Kuvia matkasta tarttui karsintakierroksen jälkeen hieman alle 1500 ruutua.. Huhhuh! Akunkin sain loppumaan kesken ruunachampionaattien jaon, joten olin sitten loppunäyttelyn ajan kamerattomana, kun en ole vielä vara-akun hankintaa saanut aikaiseksi. Kiitettävän hyvin se akku kuitenkin kesti, sillä sarjakuvaus sen kun raksutti ja poistoon meni jo aivan valtavasti kuvia niitä läpi selatessa, en edes muistanut (uskaltanut) katsoa mikä oli kuvalukema alunperin. Voipi olla, että latailen näistä nettiin vain jonkun valikoidun parhaimmiston (jotka ehkä joka käsittelen), mutta tässä nyt ainakin blogin puolelle pari makupalaa :)

Minihevostapahtuma Harjussa

Reserve Supreme Champion: Longbridge Simply Daisy

Perjantaina pistin Facebookiin haun päälle - viikon kuluttua alkava kesäloma on oivaa aikaa Nikonin sisäänajoon, joten jonoon vaan kaikki valokuvausta kaipaavat. Samalla aukaisin myös Hevostapahtumat Kymenlaaksossa -kalenterin katsastaakseni tulevaa tarjontaa, ja mitäs ihmettä! Harjussa järjestettäisiin nyt lauantaina ja sunnuntaina Minihevostapahtuma! Täytyy sanoa, että sellainen aukko oli sivistyksessä, etten edes tiennyt Suomessa oikein minihevosnäyttelyitä järjestettävän, ja varsinkaan minua ei ollut saavuttanut tieto, että tällainen häppeninki löytyisi näinkin läheltä. Lauantai kului muissa merkeissä, mutta tänään oli aamulla ihan pakko ajella Harjuun ja tsekata, mitä Minihevostapahtuma oikein pitää sisällään. Minua kun kaikki näyttelykulttuuri kiinnostaa muutenkin, ja samalla olisi hyvä tilaisuus näyttää kameralle vähän maneesinsisuksia.

Luokkajako lauantain ja sunnuntain välillä oli minulle ihan hepreaa ilman tarkempaa perehtymistä, mutta sunnuntaina kuitenkin olivat ohjelmassa avoimet riimuluokat. Nämä sisälsivät niin näyttelyluokkia, kuin vähän erikoisempia ohjelmanumeroita, kuten agilityä ja liberty-luokan ("villi ja vapaa").

Northern Sky In Flames

Olihan noita pikkuhevosia kiehtovaa katsella, ja kieltämättä itsellekin heräsi monta kertaa sellainen ajatus, että mitä jos.. Ainahan minä olen siitä näyttelyshettiksestä haaveillut, mutta minihevonenhan voisi olla sellainen kompromissiratkaisu, joka samalla tyynnyttää sen näyttelyarabia himoavan sydämeni..? No, ihan niin tiheää näyttelytoimintaa näille ei vielä taideta järjestää että siitä oikein päätoimisen harrastuksen itselleen saisi, joten ehkä minulle toistaiseksi riittää vain se vähän isompi Mini-hevonen. Arabia janoavaa sydäntä sen sijaan koitellaan heti ensi lauantaina, 25.7. Metsäkylässä Ecaho International C Showssa.. Tältä päivältä latailin vähän kuvia jo nettiin, en tosin jaksanut niitä muokkailla (ihan kuin se yllättäisi ketään). Nikon pelitti ihan mukiinmenevästi maneesissakin näin ensikokeilemalta, ja saa tuosta varmasti parempaakin jälkeä irti, kun käyttäjä löytää kaikki vivut mitä veivailla.

Viikonlopun riennot jatkuvat: NR 11.-12.7.

Jatkokertomuksen edellisessä osassa siis käsittelimme lauantaista Suomenratsujen valtakunnallista näyttelyä Lammilla. Kun varsaluokan toiseksi sijoittunut 2-vuotias ori Kuukson Kaipaus oli suunnannut kotimatkalle, lähdimme menomondeon kanssa etenemään kohti Niinisaloa. Kello oli lähtiessä jo yksi, joten oli aika selvää, että näkemättä jäisivät Minin ja Lindan molemmat osakokeet siltä päivältä. Ajoaikaa 2,5 tuntia ja pakollinen varikkopysähdyskin oli ujutettava mukaan, jotta pääsin kuoriutumaan ulos näyttelyvermeistäni ja nappaamaan mukaan edes jonkun sämpylän, kun aamupalan nauttimisesta oli kulunut jo aika monta tuntia. Kun ei ehtisi, niin ei ehtisi, Matkalla oli tietysti pakko kurkata vähän tuloksia Equipesta, ja wou - koulussa ratsukko oli napsinut pisteitä tasan 70 % edestä ja oli komeasti luokassa toisena. Ja olihan hyvää tulosta kouluradalta vähän lupakin odottaa, juuri kävivät 1-tason kilpailuissa He C:2:n voittamassa 69,773 %:lla ja K.N.:ssäkin sijoittuivat toiseksi 64,8 %:lla. (Muistutan taas, että kannattaa tykätä Minin Facebook-sivusta, jos kiinnostaa pysyä ajan tasalla uusimmista kuulumisista.) Mutta silti 70 % ja kakkossija oli aika komea saavutus, ja oma, niin lyhyt, mutta kuitenkin niin pitkä, välimatka Niinisaloon tuntui entistä turhauttavammalta.

Perillä Niinisalossa olin jotakuinkin täsmälleen 15:45, kun harrasteen esteet siltä erää juuri päättyivät. Odottelin siis suosiolla trailerin luona, kun muuten oltaisiin varmasti menty ristiin, ja pian Mini ja Linda sinne saapuivatkin. Rataesteillä Mini olikin yllättäen löytänyt itsestään ihan uusia puolia, jotka kuulostivat hyvin Mimmumaiselta toiminnalta. Onhan tässä jo aika monta vuotta ihmetelty, koska, jos koskaan, tossukkavarsasta alkaa todella paistaa emänsä elkeet läpi.. :) Kovalla draivilla oli menty rata läpi, eikä ratsastaja oikein ollut varautunut siihen, kun tällaista Miniä ei ole vielä alleen saanutkaan. Mini jopa oli koittanut hyökätä vähän jokaiselle näköpiirissä olevalle esteelle, että jospa hyppäisinkin tämän seuraavaksi - ah, klassista Mimmua! Ei sillä, että Mimmu-piirteissä olisi mitään negatiivista, mutta kun näin tappavan tasaisesta taapertajasta alkaa paljastua esteille ja vauhdille sykkivä kilpurin sydän, onhan siinä uudelleenasennoituminen edessä ratsastajalla, etenkin jos tämä muutos tapahtuu radikaalilla harppauksella juuri esteradalle astellessa. Tuloksena oli kuulemma "ainakin" kaksi puomia, ja 8 vp:ksi tulos myöhemmin varmistui. Hyvät kouluprosentit pitivät kuitenkin ratsukon kahden osakokeen jälkeen aika korkealla sijalla, 7./46, ja pistepuolella lukema oli -53. Kenttäummikko hevosenomistaja alkaa jo ehkä kohta ymmärtää, miten noita virhepisteitä kertyy ja miten niitä tulkitaan..!

Kunnon taluttelujen jälkeen Mini sai siirtyä traileriin odottelemaan, kun käytiin vielä porukalla kävelemässä harrasteen ja tuttarin maastoradat läpi. Harrasteen rata oli pitkälti sama kuin toukokuun kisoissa, mutta pieniä muutoksia ja kaksi uutta estettä sinne kuitenkin mahtui. Siniharmaata kulmaestettä (sehän se kai oli?) ratsukko oli päässyt hyppäämään jo edellisellä viikolla treeneissä eikä se Minin mielestä ollut sen kummoisempi ilmestys, mutta risueste, jossa oli vähän läpihypättävääkin, odotteli mutkan takana piilossa kysymysmerkkinä. Kun radat oli kierretty, suunnattiin autojen keulat kohti majapaikkaa, missä Minikin pääsi vielä illaksi tarhaamaan. Illan päätteeksi kipaistiin vielä Kankaanpäähän pizzalle ja pakko sanoa, että söinpä sitten elämäni isoimman ja parhaimman pizzan! Tai siis, yritin syödä, sillä vaikka tuon varsin toiminnantäytteisen päivän mittaan en aamuvarhaisella väkisin alasängetyn rahkan lisäksi ollut kuin yhden sämpylän matkalla syönyt, oli puolikkaan jälkeen pakko tunnustaa lätty voittajaksi ja viedä loput takaisin kämpille. Että kiitos vaan Ege Kebab & Pizzeria, tänne tullaan kyllä toistekin. Vielä suihkuun huuhtomaan päivät hiet ja pölyt, eikä nukahtamista tarvinnut juuri odotella kun lopulta sain pääni tyynyyn painettua. Päivän aktiivisuustasosta jotain kertoo se, että askelmittari kellotti kymmentä kilometriä, mutta siitä puuttuvat kaikki näyttelykilometrit kun puhelin oli repussa autossa..

Sunnuntaiaamuna ruokin ja tarhasin Minin ja pikkuhiljaa käynnistyttiin kohti uutta päivää. Kun matkakumppani starttasi tuttaria, ei tällä kertaa käyty aamupäivän maastoratoja katsomassa, kun sen verran lyhyeksi aikaa olisi vain ehtinyt. Pakattiin, järjesteltiin ja laitettiin hevoset matkavalmiuteen, ja lähdettiin melkein aikataulussa kohti kisapaikkaa. Minin ja Lindan starttiaika oli vasta 16:29, joten seurattiin jonkun aikaa tuttaria useammankin esteen luona. Uusi kamerani sai tulikasteen tässä välissä, kun en sillä ollut vielä ehtinyt minnekkään hevosia vielä kuvaamaan. Vähän piti hakea tuntumaa, että saisi ehkä Ministäkin jonkun kuvan otettua. En ole vielä juuri kuvia ajatuksen kanssa läpi käynyt enkä sitä nyt tätäkään postausta varten jaksa tehdä, jos aion saada tämän uloskin joskus. Katsotaan, jos kuva-analysoinnille ja kameran ensituntuman kommentoinnille liikenisi ihan oma kirjoituksensa.

Kun tutustumisluokan viimeinen lähtijä oli saatu maaliin, palattiin trailerille, missä purettiin Ministeri ulos ja puettiin varusteet ylle. Ja sitten terhakas ratsukko suunnisti kohti verryttelyaluetta.

Itse siirryin jo hyvissä ajoin radan toiseksi viimeisen esteen luo, että saisi edes jonkun hyppykuvan talteen tältä reissulta, ja sieltä pystyi kuitenkin verryttelyä ja lähtöä seuraamaan jotenkuten. Mini teki taas suloisia babykeulimisiaan ja muita pörhöilyjä, eikä tällä kertaa niitä kierroksia tarvinnut siihen virittää, vaan moottori kuumeni ihan omasta takaa. Tästä tulee vielä ihan Mimmu tästä hevosesta! :3

Radalle Mini ponkaisi tietenkin kuin tykin suusta, ja laukkaavien kavioiden kumu metsän takana kieli siitä että radalla edetään ja aika kovaa. Joku kannustuskarjahduskin taisi Lindalta päästä siellä risun luona, mutta sen verran nopeasti palasi Mini näkyviin, että selvästikin sieltä oli ensimmäisellä yrittämällä yli tultu. Tuolle toiseksi viimeiselle esteelle Linda himmaili jo selvästi, ja esteen jälkeen vilkaisi kelloa ja lyhensi laukkaa entisestään. Maaliin saapuivat ihanneajan sallitun alituksen puitteissa, joten nolla maastosta ja lopputulokseksi jäi se -53.

Ilme kertoo kaiken?

Ponski sai tietenkin asiaankuuluvat jälkihoidot ja itse kävelytin sitä vielä tosi pitkän lenkin. Viikonlopun suoritukset eivät ainakaan hevosen jaloissa painaneet, se harppoi tyytyväisenä menemään vailla väsymyksen merkkiäkään. Kun lopulliset tulokset varmistuivat, sijoitukseksi paljastui neljäs! Iloisia naamoja pakkautui kukin autoihinsa kohti pitkää kotimatkaa.

Seuraava kenttästartti Minillä on näillä näkymin Keuruulla 15.-16.8., ja silloin menevät tutustumisluokan. Treenin täysteho taitaa kohdistua ensisijaisesti rataesteisiin, sillä Suomenratsujen Kuninkaalliset ja Kasvattajakilpailu siintävät jo "uhkaavasti" näköpiirissä. Etenkin jos tämä uusi Mini on tullut jäädäkseen, pitää siihen löytää säädöt kohdilleen.

Itse taas pitäisi vielä viikko jaksaa pusertaa töitä ennen kesälomaa. Loman kohokohta (noiden Keuruun kisojen ohella) taitaakin olla Suomenhevosliiton järjestämä suomenhevosen kouluttaminen ratsuksi -jatkokurssi Kiuruvedellä 8.-9.8. Ajatus kaksipäiväisestä kurssista houkutteli heti, ja kun ajankohtakin sattui sopivasti lomille, tästähän tuli ihan täydellinen pikku irtiotto kylpylähotelliin yhdistettynä. Vielä koitan löytää matkaseuraa reissulle.. Yksipäiväinen peruskurssi oli todella antoisa, joten odotan paljon myös tältä jatkokurssilta. Ja miksi vähempää olisi syytäkään odottaa, kun kurssia pitää Anna Kilpeläinen.

Viikonlopun riennot osa 1.. SuoRan valtakunnallinen näyttely

Menneelle viikonlopulle sattuikin tuplabuukkaus.. Vaikka minulla on Minin kisakalenteri (ainakin alustava sellainen) ja muiden heppamenojen listaus ollut tietokoneen työpöydällä muistilappuna auki jo alkuvuodesta, onnistuin kuitenkin jättämään tarkistamatta, oliko minulla jo ohjelmassa jotain, kun pyydettiin esittämään Kuukson Kaipausta SuoRan valtakunnalliseen näyttelyyn. Krista kuulee sanan näyttely, Krista hihkuu automaattisesti "joo!" :D No ennemmin tai myöhemmin tajusin vilkaista kalenteriani ja aivan - siellähän oli Niinisalon kenttikset 11.-12.7. kun näyttely järjestettiin 11.7. Eihän siinä sitten auttanut kuin jännityksellä odottaa niin näyttelyn kuin kilpailujenkin aikatauluja.. Lammi onneksi sattui suoraan matkan varrelle Niinisaloon täältä lähtiessä, joten ylimääräistä kiertoa siitä ei seuraisi. Lopulta saatiin listoja, ja 2-vuotiaiden varsojen luokka sitten onneksi alkoi jo heti kymmeneltä, ja parhaan varsan valinta oli ilmoitettu alkavaksi klo 12. Minin koulustartti oli puoli kolmen aikoihin, ja matka-aikaa välille Lammi-Niinisalo kertyisi noin 2,5 tuntia. Selvää siis oli, että sikäli kun parhaan varsan kehään jatkuisi tie, ainakin koulurata jäisi näkemättä, mutta elättelin vielä toiveita rataesteiden suhteen.

Niinpä sitten ohjasin menomondeon lauantaiaamuna kohti Lammia ja Friisin tallia. Perillä odottikin siinä yhdeksän aikaan pelkkiä kysymysmerkkejä, kun minkäänlaista selvää opastusta esim. parkkialueesta ei ollut paikalla.. Lopulta joku tuli heinäpellolle ohjailemaan liikennettä ja sain omankin autoni parkkiin ("jonnekin sinne sivuun" - ja vähän myöhemmin sitä sitten pyydettiin siirtämään, ettei se ole väliajan valjakkonäytöksen tiellä, tosin kun paikalla ei edelleenkään ollut mitään opastusta asiasta, maratonesteinä toimivien pyöröpaalien viereen jätetty hajurakokin oli pian autoilla täytetty). Kävin vaihtamassa vaatteet ja pian Team Qxo:n hevoskuljetus oli myös saapunut paikalle. Groomitiimi puunasi Ukon näyttelykuosiin ja minä sain sitten napata valmiin hevosen mukaani verkattavaksi. Kevään varsanäyttelyssä Kouvolassa meillä oli hieman erimielisyyksiä askellajien esittämisen suhteen ja syksyn komea ysi ravista kalpeni seiskaksi, joten nyt oli pieni revanssin paikka. Nyt ravi kuitenkin lähti jo verkassa tosi hyvin ja suunnankin sai valita esittäjä.

Poisjääntejä oli 2-vuotiaissa useampi, joten eipä aikaakaan kun oli jo Ukon vuoro kehässä. Liikkeet se esitti hyvin, mutta rakennearvostelu meni vähän pyörimiseksi.

© Essi Pasanen

Oman arvosteluvuoron päätteeksi ei saatu tietoon sen enempää palkintoa, pisteitä kuin lausuntoakaan, eikä tuolla mitään kuulutusta ollut muutenkaan. Kun aikamme oltiin palloiltu hoomoilasena luokan loppumisen jälkeen (välissä vielä odotettiin yhtä koko näyttelypaikalta puuttuvaa hevosta), saatiin lopulta lypsettyä tieto että Ukko jatkaa kuitenkin parhaan varsaan valintaan. Siinä vaiheessa kello oli jo niin paljon, ettei hevosta kannattanut laittaa enää takaisin koppiinkaan, joten jatkoin sen viihdyttämistä hölkkäämällä pitkin heinäpeltoa ennen kuin lähdettiin kohti kehää 1, jossa varsaluokan loppukehä oli. Ykköskehä siis oli jonkun matkan päässä heinäpellolla olleista kehistä 2 ja 3. Ja perille päästyä ykköskehä paljastui noin 10 x 20 metrin upottavaksi hiekkalaatikoksi, ehkä pieneksi tarhaksi? Kun viimeisetkin kolmevuotiaat oli arvosteltu, huudeltiin meitä sisään kehään. Omista tai kilpakumppaneiden pisteistä ja palkinnoista ei edelleenkään ollut tietoa, mutta siinä vaiheessa selvisi jo sen verran, että parhaan varsan valintaan kutsuttiin 38 pistettä tai enemmän saaneet hevoset.

Kehää kierrettiin ja kierrettiin ja samaa tahtia nousi kierrokset Ukonkin korvien välissä. Ja vähän myös omien korvien välissä, sen verran tiukille veti aikataulu, kun olin saanut Niinisalosta väliaikatietoja, että Linda aikoi mennä rataesteet aika suoriltaan koulun jälkeen, kun siinä oli harrasteen esteitä 15:45 asti..  Ja kehää vain kierrettiin. Välillä otettiin ravipätkää ja sitten taas kierrettiin. Välillä seistiin ja odoteltiin (paitsi Ukko) ja sitten taas kierrettiin. Kehästä kuulemma puuttui vielä yksi hevonen. Jaaha. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen se suvaitsi saapua paikalle, ja pikkuhiljaa päästiin sitten sijojakin ratkomaan. Ukko liiteli itsensä varsaluokan 2. sijalle II+ palkinnolla ja 39 pisteellä, joten meni hyvin, muttei minun kannaltani liian hyvin ;) Siispä Ukko ja Team Qxo suuntasivat kotimatkalle, ja minä ripeästi, joskin jo vähän luovutusmielialalla, kohti Niinisaloa. Kun ei ehtisi, niin ei ehtisi. Mutta jätetäänpä se seuraavaan postaukseen.

Vaikka tuloksen puolesta meidän tiimillä olikin hyvä päivä, täytyy kyllä sanoa että tämä näyttely oli puitteidensa ja järjestelyidensä puolesta aika hämmentävä kokemus. Kuulutusten puute ja koko se "emmätiiä"-meininki oli iso miinus, ja oli aika vaikea pysyä kärryillä näyttelyn kulusta. Jokusen valtakunnallisen kun on aiemmin kiertänyt ja yhtä ollut mukana järjestämässäkin, niin kyllä tästä se tietty tilanteen vaatima arvokkuus puuttui. Oliko toimihenkilöitä liian vähän vai mistä kiikasti, mutta aikamoinen sirkus tämä oli.

Okei. En malta. Pieni teaseri. Ensi kertaan!

Uuteen aikakauteen

Yksi asia alkoi minua aina vain enemmän ja enemmän tuossa taannoin vaivaamaan. Halusin järjestelmäkameran. Nyt, kun ihminen joka on ollut harrastavinaan (hevos)valokuvausta ns. aina, sanoo haluavansa uuden kameran, sitä voisi olettaa että hän tarkoittaa, että himoitsee sen loppuunajetun runkonsa tilalle uutta ja hienompaa. Mutta minäpä halusin sen ihan minun ensimmäisen järjestelmäkamerani.

Miksi minulla ei ole järjestelmäkameraa? Kellä ylipäänsä nykyään ei ole järjestelmäkameraa? Kamera on ollut luonnollinen jatke kouralleni jo vuosia, olin se tyyppi joka kuvaa ratsastusleirillä vähintään viisi rullaa ja jolla on vanhoja paperikuvia jossain laatikkokaupalla. Viimeisin filmikamerani oli Konica Z-Up 150, josta pidin kovasti. Ja kyllähän sitä tuli kovasti käytettyäkin. Niin kovasti, että alkoi tuntua, että on aika ottaa seuraava askel.

Digiaikaan siirryin 2002-2003 talvena (jonkun koneen hajoamisen myötä ovat hävinneet ihan ensimmäiset kuvat ja myöhemmistäkin puuttuu jonkun levyllepolttamisen ja siirron jälkeen alkuperäiset tiedot, joten ihan tarkkaa ajankohtaa en osaa enää sanoa), kun ostin Canon Powershot A40:n. Ihan naurattaa, kun miettii miten paljon asiat ovat muuttuneet niiltä ajoilta - kameran kuvanlaatu häviää varmaan nykyajan alkeellisimmallekin älypuhelimelle. Minulla oli aivan huikea 128 Mt:n muistikortti, joka maksoi varmaan lähes saman verran kuin itse kamerakin, koska siihen aikaan tavut oikeasti maksoivat ja paljon!

Fiksuna lapsena tietysti kuvasin pääosin sillä laadulla mitä kortille mahtui eniten - siispä valtaosa A40:n aikaisista originaalikuvista on niinkin viisaassa kuvakoossa kuin 640 x 480 :D Myös digitaalinen zoomi sai laulaa raikuvasti ja rajoituksitta, joten tuon Canonin kuvien selaaminen aiheuttaakin melko voimakasta myötähäpeää silloista itseäni kohtaan. Tuo oli juuri sitä aikaa, kun digivalokuvaus yleistyi voimakkaasti ja myös hevostapahtumissa kuvaajien määrä kasvoi räjähdysmäisesti, osittain virtuaalitalliharrastuksenkin myötä. Oma Canon ulkoili lähinnä hoito- ja vuokrahevosteni kotitalleilla, ja Sipoon hevosjalostusseuran tapahtumissa. Mutta joskus piti lähteä tutkimaan maailmaakin, ja koettua tuli kouluratsastuksen SM-kilpailut Laaksolla, Vermon poninäyttely ja Sahyn arabinäyttely kesällä 2003.. Itse en koskaan virtuaalitalleilua löytänyt, mutta tutustuin kyllä muutamaan harrastajaan ja tulin myös notkuneeksi ht.netin virtuaalifoorumilla ihan huvin vuoksi.

Elokuussa 2003 muutinkin sitten Perhoon opiskelemaan, ja mikäs sen mukavampaa kuin olla hevosten ympäröimänä käytännössä 24/7? Canonin mielestä oli syksyn jälkeen mukavampaa vaipua ikiuneen ja samalla tehdä jotain peruuttamatonta vahinkoa muistikortille, jossa oli siinä vaiheessa vankina usean kuukauden kuvat kun en ollut kotona päässyt käymään, eikä minulla silloin vielä ollut läppäriäkään minne kuvia välissä tyhjentää. RIP Powershot A40.

Canonin viimeisiä talteenjääneitä mollikuvia

Jonkun aikaa elin ilman kameraa, mutta koska se tällaiselle ihmiselle on tuskallinen ja epäluonnollinen olotila, etenkin tuollaisessa asuinympäristössä, uuden kameran tarve oli pian ylitsepääsemätön. Kevättalvella 2004 aloitin sitten etsintäni tosissaan. Tällä kertaa päätin oikeasti käyttää harkintaa siinä, millainen seuraava kumppanini on, ja Sukupostin foorumilla sain vinkkiä sellaisesta kamerasta kuin Fuji FinePix S5000. Megapikseleitä tässä oli komeat 3.1, ja aivan huima 10x optinen zoomi. S5000 oli ns. puolijärkkäri tai bridge - ja tähän laatuluokkaanhan minä sitten jumahdin yli vuosikymmenen ajaksi. Siihen aikaan järkkäri oli aika iso investointi, eikä niitä ihan jokaisen sunnuntaikuvaajan kaulassa roikkunutkaan samaan tahtiin kuin nykyään. Bridge oli opiskelijabudjettiin hyvä valinta ja oikein riittävä kaikilta ominaisuuksiltaan muutenkin. Jotain järkkärin ja peruspokkarin väliltä, riittävän hyvää kuvanlaatua ja säädettävyyttä kiinteällä superzoomilla. Niin S5000 sai sitten kipittää luokseni Saksanmaalta, joskin pieniä mutkia sattui matkaan kun ensimmäinen paketti katosi kokonaan, mutta toinen sentään löysi perille.

Arvatkaa naurattaako, kun olen jossain prosessissa hukannut tämän kuvan originaalin, ja minulla on siitä vain tämä pieni, siis ihan juuri tämän kokoinen mustavalkokuva? Pitäisikin tarkistaa, onko sitä jollain vanhoilla cd:llä tallessa..

S5000 olikin ahkera reissukamera joka oli paitsi tietenkin usein koulun talleilla ikuistamassa tuntsareita ja kavereiden hevosia, myös mukana kaikilla retkillä joita hevostenhoitajaopiskelijoilla pitää olla paljon. Kisoihin, näyttelyihin, Ypäjälle kuninkaallisiin ja oripäiville (jälkimmäinen tosin oli ihan omatoimimatka).. Nyt 10 vuotta myöhemmin en enää oikein muista, mistä päätös S5000:n vaihtamisesta kumpusi niinkin nopeasti, sillä vain noin kaksi vuotta se ehti minua palvella ja siirtyi ihan täydessä käyttökunnossa uuteen omistukseen. Olisiko ainakin osasyyllinen ollut se, että maneesissa sillä ei koskaan tarvinnut haaveillakaan tekevänsä mitään? Joka tapauksessa kaluston päivitys oli edessä, ja kun kerran Fujiini olin niin mieltynyt, seuraava kamerani oli käytännössä vain muutamaa pykälää päivitetympi versio samasta kamerasta, eli Fuji FinePix S9500.

S9500:n kanssa taival alkoi helmikuussa 2006. Hyvässä valossa maneesikuvauskin oli tälle aika helppo nakki, vaikka itse vasta sitä harjoittelin ja asetusten käyttö oli aika pitkälle kokeilua, että mitä tapahtuu, jos käännän tästä..

S9500 oli pitkäikäisin ja varmasti eniten käytetyin kamerani, ja edelleen se jollain nostalgisella tapaa itselleni tutuin ja rakkain. Se tuntui aina omalta. Lukuisien kisakuvausten lisäksi sillä oli tietenkin tärkeä tehtävä tallentaa omien hevosteni elämää usean vuoden ajan. Näitä kuvia en nyt sentään ala tämän kuvatulvan jatkeeksi enää valikoimaan, niitä on blogi pullollaan muutenkin! Mutta taas alkoi nälkä kasvaa syödessä, ja tällä kertaa sen herättäjänä toimi ensisijaisesti lisääntynyt kiinnostus videokuvaukseen- HD-laatua piti saada. Viisi vuotta palveltuaan S9500 sai seuraajakseen taas Fujin bridgen, Finepix HS10:n. Miksi ei vieläkään järkkäriä? Tapa ja tottumus painoi paljon, ja tietenkin se, että kun ostat bridgen, se on siinä. Suht samaan hintaan olisi saanut tietysti jonkun perusjärkkärin kittilinssin kanssa, vaan jos sille tielle lähtee, sehän olisi vasta alkua, eikä loppua näykään. Joten, koska vaatimukset eivät olleet sen suuremmat kuin rahavaratkaan, "tyydyin" taas tähän tuttuun kameraluokkaan.

HS10:ssa onkin 30-kertainen zoomi ja herkku jos toinenkin. Erittäin järkkärimäisellä ulkomuodollaan se on myös edes ensivilkaisulla katu-uskottava pykälää parempien virkaveljiensä joukossa. Enhän minä mikään aktiivinen kisakuvaaja ole muutenkaan, käyn siellä missä kiinnostaisi muutenkin käydä ja kuvaan jos siltä tuntuu, ja jos kuvat päätyvät esille, lataan ne lähes aina kursailematta ihan sellaisenaan suoraan kamerasta.. Pitäisi petrata, I know..

Tämä nyt oli just blogissa näytillä, mutta kuuluu joukkoon kuitenkin

Nyt olen kuitenkin jonkinlaisessa risteyskohdassa kuvaamiseni kanssa. Tuntuu että HS10:n kanssa polku on loppuunkuljettu, ja lisäksi sillä on nyt viimeaikoina ollut ihan suoranaisia toimintaongelmiakin, joten loppusuoralla ollaan ehkä joka tapauksessa. Kun olen sen kymmenkunta vuotta käytännössä junnannut paikallani, haluan ottaa riskejä ja kehittyä kuvaajana, ja koen että tuon kameran kanssa sitä ei tule tapahtumaan. On siinä omat hyvät puolensa, mutta myös pitkät miinukset, kuten auttamaton hitaus. Kun suoranainen hevosharrastus on vähän telakalla tällä hetkellä, tuli sitten polttava tarve hankkia edes joku kiintopiste elämälleen, ja kai uusi kamera on syy siinä missä muutkin. Joten ehkä lopultakin kaikkien näiden vuosien jälkeen minun hevosvalokuvausharrasteluni jalostuu -harrastukseksi. Vaihdan tutusta ja turvallisesta vieraille vesille.

Ja eilen talouteeni saapui Nikon D5200, jolla tuo postauksen ensimmäinen kuvakin on otettu. Luulin pitkään että olisi luonnollista palata vähän niin kuin juurilleen eli Canonin pariin, mutta jotenkin se Nikon voitti kuitenkin kalkkiviivoilla. Toistaiseksi kamera on vain kittilinssillä varustettuna, kun ajatuksena oli ensin opetella käyttämään kameraa ja sitten vasta lähteä varustelemaan sitä, mutta karu totuus jo omia koiria kuvatessa tuon 18-55 mm kanssa ajoi minut lähimpään verkkokauppaan hankkimaan vähän järeämpää kaveria. Tästähän se alamäki sitten alkaakin. Ennen kuin arvaankaan, Photoshopin iänkaikkinen ja ilmainen CS2 on vaihtunut Lightroomiin, kaikki vapaapäiväni kuluvat pitkin Suomea ajeluun ja jos ei kisoissa niin kuvienkäsittelyyn.. No, sitä kisakuva-aktiivisuutta jaksan epäillä voimakkaasti, mutta kai tuosta pitää nyt täyden kapasiteetin verran iloa irti ottaa, kun se kerran on hankittu. Ja kunhan sitä on ensin opeteltu käyttämään.

Ihan ekana piti tietenkin ottaa kukkakuvia, koska mikäs nyt on sen luovempaa, omaperäisempää ja taiteellisempaa, kuin pakollinen kukkakuva?