Horzen Blogikilpailu: Pohjalta on vain yksi suunta - ylöspäin

Usein varsinkin ei-hevosihmisille joutuu selittämään, miksi minulla oikein on hevosia. Niin, miksipä tosiaan.. Ravi- tai ratsastuskilpailut olisivat se helposti ymmärrettävä vastaus. Pitkäksi venähtävä ja varsinaista kysymystä kiertelevä "no minä vähän yritän kasvattaa, näyttelyissäkin käydään välillä ja tietysti harrastan ratsastusta siinä sivussa, ei mutta en minä kilpaile.." -mutina herättää aina vähän hämmentyneitä katseita, etenkin kun hevosteni pitäminen kotitallissa tarkoittaa että minulla kuluu valtavasti sekä aikaa että rahaa tähän "no minä vähän yritän" -puuhasteluuni. Hevosten kasvatusta on vaikea mieltää harrastukseksi, tai ylipäänsä järkeväksi ajanvietteeksi. Ja minun on vaikea pokerinaamalla edes nimittää itseäni kasvattajaksi, kun varsoja on syntynyt vasta tasan se yksi, ja seuraavaa voi Mimmun nyt valitettavasti jäätyä tyhjäksi odotella aikaisintaan 2013, joten tulevaisuudennäkymiäni tällä saralla ei voi erityisen valoisiksi kuvata juuri nyt.. Kasvattajan "urasta" olen kuitenkin aina haaveillut, ja sitä silmällä pitäen myös opiskellut hevoskasvatusta.

Oli laji tai tavoite mikä hyvänsä, hevosten kanssa kaikki tapahtuu aina pitkällä tähtäimellä, ja unelmat ovat vaarassa sälähtää rikki pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Hevosihmiset ovat myös aika raadollista kansaa. Haaveistaan ja unelmistaan on mieluummin hiljaa, koska vähättelijöitä kyllä riittää, ja ne vastoinkäymiset ovat ennemmin sääntö kuin poikkeus. On mukamas parempi suhtautua menestymisiinkin asenteella "kyllä tämä tästä vielä suruksi muuttuu" kuin antaa itsensä nauttia kerrankin työnsä hedelmistä. Mutta juuri niistä pienistäkin onnistumista syntyy motivaatio tähän, palo jatkaa vaikka kuinka ulkopuolisen silmään touhu näyttäisi epätoivoiselta :)

Unelman tavoittaminen vaatii pitkäjänteisyyttä. Suunnitelmia, varasuunnitelmia, ja varasuunnitelman varasuunnitelmia. Välietappeja, joiden kautta kärsivällisesti kavutaan kohti sitä suurta unelmaa. Joskus kovasta yrityksestä huolimatta mätkähtää pohjalle ennalta-arvaamatta, eikä enää tiedä mihin sieltä jatkaa. Joskus se voi olla hyväksi. Silloin ehtii tarkistaa tavoitteensa. Onko se realistinen? Haluaako sitä itse todella, vai onko kyse ollut vain muiden odotuksiin vastaamisesta? "Varo mitä toivot, sillä se voi toteutua" on sanonta, jonka ymmärtää vasta kun sen on elänyt. Mutta jos se unelma on oma ja se on taistelemisen arvoinen, siihen taisteluun varmasti löytää voiman ja keinot.

No, mistä minä siis unelmoin? Nyt on lupa antaa näppäimistön laulaa! Minun unelmani on kasvattaa mahdollisimman hyvä suomenhevosratsu. Ikäluokkakilpailumenestyjä, kansallisen tason kilpahevonen. Se, jonka nimen kaikki tuntevat vielä vuosien kuluttua. Hyvärakenteinen, laadukas ja lahjakas. Minun unelmani on joskus seistä innosta hihkuen Ypäjän derbykentän laidalla, kun se minun kasvattamani hevonen laukkaa siellä ruusuke suitsissaan, voittajan loimea kantaen. Näettekö te? Tuo on minun tammani varsa. Ehkä jopa minun tammani varsan varsa, minun kasvatustani jo useammassa sukupolvessa. Minä valitsin sille parhaan mahdollisen isäoriin. Minä näin lopputuloksen, minulla oli tavoite. Minä jännitin, minä odotin, minä kestin ne vastoinkäymiset ja pettymykset, mutta lopulta minä silitin tuon hevosen silkinpehmeää varsakarvaa kun se oli muutaman minuutin vanha. Minä uskoin siihen hevoseen silloinkin, kun muut ehkä eivät. Minä olen uhrannut aikaa, rahaa, verta, hikeä ja kyyneliä sen eteen. Kaikki nämä vuodet. Mutta unelmastani en luopunut. Ja lopulta se voi olla totta.

Tämän blogitekstin avulla osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, www.horze.fi.