Parhaat lähtee ensin

Päivä on ollut surullinen, hiljainen, ja täynnä epäuskoa ja pahaa oloa. Aamu ei olisi voinut alkaa karmeammilla uutisilla: Sumiainen on kuollut. Facebookin selaaminen puhelimelta puoliksi unessa torkkujen välissä katkesi kuin olisi saavillinen jäävettä kaadettu niskaan. Ei voi olla. Ei tämä ole mahdollista, ei tämä ole reilua.

Vasta muutama viikko sittten, Anjalan näyttelyn alla muistelin ja hämmästelin miten elämä onkaan kuljettanut: 7 vuotta sitten SuoRan valtakunnallisen näyttelyn ollessa Perhossa, Sumiainen oli siellä Best in Show, ja minähän se siellä oriluokan sihteerinä hääräsin ja ihastuin tuohon tukkajumalaan ensinäkemältä, ja siitä asti seurasin tiiviisti oriin uraa ja menestymistä. Aivan sattumalta tuli joitakin vuosia myöhemmin muutettua tänne samoille seuduille, ja kun Mimmua ensimmäisen kerran astutettiin, meni aivan viime metreille pohdinta Jaapelin ja Sumiaisen välillä. Valintahan kallistui lopulta Jaapeliin: tulevan varsan piti olla se "nuorena yksi varsa alta pois" -projekti, ja mennä heti myyntiin (yeah right). Myöhemmin osuin Sumiaisen omistajan kanssa samalle työpaikalle ja viime vuodet olenkin saanut ilon seurata oriin elämää hieman lähempää, ollut kisareissuilla kuvailemassa sun muuta. Ja huipentumana tuo Anjalan näyttelyesittäminen: ympyrä sulkeutui, tavallaan. Minjalle pikkusisarustakin siitä toivoin tälle kesälle, mutta kiimaongelmiin kaatui se yritys. Siitä varsasta olisi tullut se minun näyttelytykkini, uljas ja kaunis..

Minin itsensä astuttaminen Sumiaisella on myös ollut mietteissä, mutta viime vuoden ongelmien jälkeen kaipasin itselleni välivuotta siitä stressistä. Ei olisi pitänyt - nyt se on myöhäistä. Tätä olen itkua pidätellen yrittänyt sulattaa koko päivän. I palkinnon kantakirjaori, hienoluonteinen herrasmies, upea suorittaja, mutta ennen kaikkea omistajansa pitkäaikainen rakas ystävä on poissa.

Don't Cry For The Horses