Olen tässä miettinyt, mitä blogiin oikein tämänhetkisestä tilanteesta päivittää, ilman että siitä muodostuu angstia tihkuva vuodatus siitä, miten eniten v*tuttaa kaikki. No.
Kirvestä ei ole vielä heitetty kaivoon Mimmun suhteen (mutta ote varresta alkaa jo uhkaavasti livetä), viimeisenä vetona olemme kokeilleet vaihtoehtoisten hoitomuotojen apua hormonitoiminnan käynnistämiseksi. Eläinrefleksologi kävi hoitamassa Mimmua perjantaina (vyöhyketerapiaa, akupunktiota ja homeopatiaa) ja tulee uudestaan keskiviikkona. Elämäntapaskeptikkona olen aina suhtautunut jokseenkin epäilevästi "näihin juttuihin", mutta hei, tässä on nyt kaikki keinot käytettävä vielä kun kesää on jäljellä. Onhan näistä monelle apua ollut. Ja jos tässä ei mitään saada tapahtumaan, aloitetaan ensi keväänä jo hyvissä ajoin tämänkin puolen huolehtiminen.
Sikäli jos tamma minulla ensi keväänä on. Voi vitsi, nyt se angsti tulee kuitenkin. Koskaan en ole kuvitellutkaan että harkitsisin Mimmun myymistä, mutta täytyy myöntää että nyt se on pieninä välähdyksinä kummitellut takaraivossa. Ehkä se haluaisi mieluummin olla (kilpa)ratsu kuin siitostamma? Jos myisin Mimmun, ei minun tarvitsisi enää miettiä, mitä teen Minjan kanssa. Se saisi jäädä minulle, se olisi mielenkiintoinen projekti vuosien ajan viedä eteenpäin. (Eikä asiaa ollenkaan helpota se, että vielä jonain kauniina päivänä tässä pitää itsekin hankkia joku aikuisten oikea ammatti, eikä se kaunis päivä voi tulla liian aikaisin mikäli työtilanteeni jatkuu aina vain näin epämääräisenä. Joten siis todellisuudessa helpoimmalla tästä syöksykierteestä pääsisi kun laittaisi pisteen tälle hevostouhulle nyt ihan kaiken kaikkiaan.. Mutta miten noin hyvistä hevosista voi päästää irti?)
Minun hyväntuuliseen talliblogiini ei ollenkaan kuuluisi tällainen kirjoittaminen! No, aina ei ole hyvä päivä. Eikä hyvä vuosikaan.
Yritetään nyt edes lopettaa tämä johonkin positiiviseen. Minjan kanssa olisi taas kerran treenailtava näyttelyhommia, koska 6.8. pukkaa ohjelmistoon suomenhevosten shownäyttelyä Kausalassa. Ja nyt on ihan oikeasti keksittävä joku niksi (jos askartelisin sellaisen arabinäyttelyhuiskan?) millä se kehässä ravaaminen saadaan kuntoon, nimittäin rupean kyllä itkemään jos se tekee sen jumituksensa taas :D Vaikka siitä könkkäyksestä viimeksi ysin ravi muodostuikin. Liikoja ei uskalla toivoa menestyksestä, pitää olla realisti ja muistaa että shownäyttely on aina shownäyttely, ja tuomareilla on omat mieltymyksensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti