Ajatukseni palasivat heti kesään 2008, ja Mimmun edelliseen astutukseen. Koska blogi on aloitettu vasta vuonna 2009 Mimmun ollessa pitkälle tiineenä, ei tuosta ajasta olekaan juuri mitään kirjoitettu. On nimittäin hyvä muistaa, että vaikka tiinehtyminen sujuikin kuin tanssi, ihan helpolla ei silloinkaan päästy..
Tamma oli juhannuksen ajan oriin luona Riverrridge Ranchilla Joutsenossa, ja kiiman loputtua lähdin sitä hakemaan kotiin. Mimmu nousi tapansa mukaan kiltisti trailerin kyytiin ja matka saattoi alkaa. Puolisen tuntia ajeltuamme kävi se, mitä kenellekään ei hevosta kuljettaessa toivoisi: kuului kova pamahdus ja mustaa savun tuprutusta näkyi sivupeilissä - trailerista puhkesi rengas! Onneksi traileri pysyi pystyssä (kyseesssä vielä yksiakselinen malli). Pysäytin yhdistelmän varovasti tien laitaan, missä purimme hevosen kyydistä, keskellä vilkasta autotietä. Siirsin vielä auton ja trailerin hieman sivummalle, missä tutkimme vaurioita ja mietimme, mitä seuraavaksi. Tässä kohdassa seuraa kokemuksen syvällä rintaäänellä hieman opetuksen sanoja.. Mukana oli kyllä trailerin vararengas. Mukana oli kyllä tunkki, ja rengasavain. Mutta on syytä tarkistaa, että auton paksissa kulkeva rengasavain on sellaista pulttikokoa, että se käy myös trailerin renkaisiin..! Ikävää, että tällaiset asiat tulee oppia kantapään kautta.
Siinähän seisoimme, valtatien reunassa, kaukana lähimmästä huoltoasemasta tai muusta asutuksesta. Mimmu onneksi suhtautuu elämään asenteella ”niin kauan kuin riittää ruokaa, kaikki on hyvin” - nytkin se ruohosti metsänreunassa vailla huolen häivää, kuin tällainen lakisääteinen ruokatauko kuuluisi asiaan. Itse olin aivan paniikissa, miettiessäni miten oikein pääsemme kotiin, ja miten käy sen mahdollisen tiineyden tällaisessa hyökytyksessä. Ei auttanut kuin soittaa tiepalveluun, mistä onneksi saimme teiden ritarin kiinni ja apua renkaanvaihtoon. Muhkean laskun saatuani oli aika lastata hevonen taas kyytiin.
Koska päivässä ei suinkaan riittänyt vastoinkäymisiä tarpeeksi, kävi vielä niin että lastaussiltaa avatessa se tipahti arvaamatta sitä toiselta puolelta laskevalta, ja oma selkäni kärsi tästä rusahduksesta niin, että ratsastamaan ei ollut juuri asiaa koko kesänä, ja edelleenkin vamma muistuttaa olemassaolostaan aika ajoin. Kun lopulta pääsimme kotiin, itse hirvittävästä selkäkivusta kärsien, oli iloisena yllätyksenä toinen hevoseni hukannut itseltään kengän. Ennen kuin kenkää ehdittiin laittamaan takaisin, seuraavana päivänä hevonen karkasi tarhasta, tuloksena sen kengättömän kavion kuluminen onnettomaksi nysäksi kylän asfalttiteillä rallatellessa. Hevonen kyllä juoksi suoraan takaisin kotiinkin ennen kuin etsintäpartio ehti liikenteeseen, onneksi. Tapana oli tämän jälkeen sitten vitsailla, että kulttuurinnälkäinen Hirmu käväisi läheisessä kesäteatterissa ;) Kengän takaisinlyönti tuohon onnettomaan kavionpalaan päättyikin sitten kaviopaise-epäilyyn, hauteiden paketoimiseen ja muutaman päivän karsinassaoloon.. Tulin miettineeksi hartaasti ja syvään, mikä tässä hevosenpidossa oikein viehättää, kun pientä valonpilkahdustakaan ei minulle suotu. Kyseinen kesä ei todellakaan ollut onnekas! Näiden tapahtumien jälkeen sain vielä kärsiä muun muassa varpaan murtumisen, sekä jouduin tikkauttamaan käteni. Mimmukin kerran loukkasi itsensä niin, että veren määrästä päätellen sen olisi voinut luulla vuotaneen kuiviin. Vaikka tästä on jo muutama vuosi aikaa, edelleen karmiva näky tamman kirjaimellisesti verellä kuorrutetusta jalasta saa sydämen jättämään välistä pari lyöntiä. Kyseessä kuitenkin oli, luojan kiitos, vain pieni haava, joka oli sattunut todella pahaan paikkaan.
Sanomattakin selvää, että tällaisessa tuuriputkessa olin aivan sataprosenttisen varma, että tamma ei tiinehdy - tähtiin on kirjoitettu että kaikki maailman epäonni lankeaa minun niskaani, ja sillä hyvä. Muutama viikko astutuksen ja koko tämän show'n jälkeen olivatkin kohtalon hetket käsillä, kun koitti aika ensimmäisen tiineystarkastuksen. Jo valmiiksi pettyneenä toin tamman talliin eläinlääkärin tutkittavaksi. Olin niin varautunut siihen, että alkiota ei olisi, että tamman toteaminen tiineeksi yllätti minut täysin. Mutta eihän se voi olla! Oli se. Ja oli vielä seuraavassakin tarkastuksessa. Kaikesta tästä piinasta huolimatta minua todellakin siunattiin maailman ihanimmalla varsalla, joka syntyi seuraavan vuoden toukokuussa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Tämän blogitekstin avulla osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, www.horze.fi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti