Apua, puskatäti kouluttaa hevosta

Varoitus: sisältää harrastelijamaisia ajatuksia hevosen kouluttamisesta, jonkin sortin kukkahattuilua ja häpeämätöntä oman varsan kehumista, kireäpipoiset älkööt vaivautuko lukemaan ;)

Minähän olen tekemässä sitä kaikkein pahinta mahdollista asiaa: että puskaratsastajatäti (täti-ikä on henkinen) omasta pikku ihkuraksupallerovarsastaan lähtee omin päin kouluttamaan ratsua! OMG, soittakaa poliisi ja palokunta. Asian voi nähdä näin ja mitä sitä kieltämään. Mutta jos uskoisin, että en pystyisi Minin kanssa ratsastajaan totuttamisvaihetta selvittämään, en sitä varmasti tekisi - ja siinä tapauksessa kyllä miettisin ankarasti, missä on menty pieleen ihan alusta alkaen. Kun pohjatyöt on tehty hyvin, ja kaikki mahdollinen opetettu pala kerrallaan etukäteen maasta käsin, ei siinä enää mitään elämää suurempaa ole, että se ihminen siirtyykin edestä/takaa/sivulta sinne selkään tekemään käytännössä samoja asioita.

Kuten kengättömyydestä kirjoitellessa olen tullut maininneeksi, minä en pahemmin piittaa mustavalkoisista ideologioista tai fanaattisesta yhden tyylisuunnan nimeen vannomisesta, ja se pätee oikeastaan kaikkeen hevosten kanssa puuhasteluun. Samaan lopputulokseen pääsee varmasti useammalla tavalla, ilman että mikään on sen "oikeampi" tai "väärempi" kuin toinen, luonnollisesti niin kauan kun hevosen hyvinvointi on tärkeysjärjestyksessä sijalla yksi. Hevoset ovat yksilöitä siinä missä me ihmisetkin, eikä kaikki käy kaikille. Joskus totutuista rutiineistaan joutuu poikkeamaan ja siksi silmänsä on syytä pitää auki, ja olla tuomitsematta muiden tapoja tehdä asioita, vain koska itselle on joku painottanut että asia on tehtävä näin ja mitään muita mahdollisuuksia ei ole. Vuosien varrella olen harrastuksen, opiskelun ja hevosalalla työskentelyn lomassa nähnyt monituisia toimintatapoja ja näkökulmia, ja näistä poiminut itselleni "työkalupakkiin" valikoimaa. Se mikä tuntuu omalta, saa jäädä vakituiseen käyttöön. Tietynlainen systeemi ja usko siihen mitä on tekemässä on hyvä olla olemassa. Mutta aina on syytä olla varalla vaihtoehtoisiakin tapoja.

Ensimmäistä varsaa ihan kokonaan itse, itselleni, kouluttaessa on saanut testata omia periaatteitaan käytännössä, ja mikä parasta, saanut todeta ne myös toimiviksi. Kiitos kyllä kuuluu Minjallekin - noin selväpäistä varsaa en ole ennen tavannut, ja on noiden kanssa kuitenkin tullut puuhailtua aika paljon. Se vain on niin helppo. Kun varsa on luonteeltaan rohkea, utelias ja nopea oppimaan, ja sen kanssa tekee vähän mutta asiaa jolloin sen into työskennellä ja palvella säilyy, ei metsään oikein voikaan mennä. Tällaisen varsan kouluttaminen ei ole rakettitiedettä, vaan päivästä toiseen hämmästymistä siitä, miten se voi edes olla noin hieno. Tottakai ratsukoulutuksen edetessä tarvitaan myös "ammattiapua" hienosäätöön, mutta aloituksen voi tehdä oikein hyvin itse, niin kauan kun on järki ja realismi mukana. On syytä pysyä aina muutamaa askelta edellä - ja osata pistää stoppi touhulle ennen kuin ongelmia syntyy, jos olo on epävarma.

Tällaisten mietteiden kanssa liikkuu aika heikoilla jäillä. Jostain syystä totutusta mallista on hyväksytympää poiketa, jos liki uskonnollisella vakaumuksella elää jonkin tyylisuunnan mukaan. Minusta erilaisuus on rikkaus, ja molempi parempi. Voin laittaa ensimmäiseen ratsastukseen kuolaimettomat suitset varsalle josta on toiveissa tehdä kansallisen tason kilparatsua. Voin ratsastaa sitä irti ilman juoksuttajaa tai taluttajaa. Jos en voisi, minusta jossain olisi jo menty vikaan.