lauantai 23. helmikuuta 2013

Minunkin päiväni kuvina ja sitä rataa

Olen aina silloin tällöin miettinyt tällaisen postauksen toteuttamista, mutta kun Karin suorastaan haastoi siihen ja kirjoittelemisen aiheet ovat muuten melko niukat, on aika luoda sekalainen katsaus minun hevosettomaan elämääni, ja tähän perjantaiseen vapaapäivään. (Psst, blogin ollessa hiljaa, muistakaahan tykätä siitä Minin FB-sivusta niin selviää mitä tapahtuu "samaan aikaan toisaalla"..)

Kameran etsiminen vei hetken..

09:00 uskollinen Motorola Defy+ (jota käy syyttäminen kaikista tämän postauksen luokattoman huonolaatuisista kuvista, by the way) kajauttaa ilmoille ensimmäisen herätyksen Alarm Clock Xtreme -sovelluksen suosiollisella avustuksella. Edessä on sarja matikantehtäviä torkun ansaitsemiseksi The Avengersin tunnarin mahtipontisissa fiiliksissä. 9:30 mukaan liittyy myös toinen herätys MacGyverin tunnarilla. Olen kokeillut lukemattomia kombinaatioita herätyksiini, mutta tämä tuntuu toimivalta yhdistelmältä. Tai sitten se on vain tämä hevosettomuus, mikä saa aamuni tuntumaan kevyemmiltä.

09:58 minut lopulta pakottaa torkuttelun ihmemaasta kokonaan hereille Sipi, joka tulee läpsimään minua naamaan. Pyjamahousut ja toppatakki päälle, koirat mukaan ja.. talliin? Nytkö se dementia jo iski?


Ei suinkaan, sillä tallihan ei ole täysin tyhjä, vaan Minin karsinaan muutti alivuokralaiseksi tallijänes Ulla, joka nauttii uudesta 15 neliön ihmemaastaan. "Tallirutiinien" jälkeen käydään pihalla odottaneiden koirien kanssa pienellä lenkillä.


10:36 back in da house. Aamupalaksi paahtoleipää ja grillattua lohta, sekä jättimukillinen (luonnossa ei ihan noin kalvakkaa) minttuteetä eukalyptushunajan kera. Flunssaa pukkaa, joten kyytipoikana myös pieni kourallinen erilaisia nappeja.

Aamupalaa syödessä on myös aikaa selata viime aikoina postilaatikkoon tipahtaneet lehdet
Saan viestin että aamupäivän hevostarvikemyyntitreffit siirtyvät myöhempään ajankohtaan, joten kaikessa rauhassa siirryn suihkuun siinä yhdentoista aikoihin. Kouvolaan pitäisi lähteä jossain vaiheessa päivää, mutta pienimuotoiset päikkärit/puhelimella sängyssä surffailu vetävät pidemmän korren toistaiseksi.


13:16
menen ja varaan Heppatarvikkeen FB-alekorista harmaan GG Zagal -huopasetin, jonka perään olen haikaillut jo keväästä asti, mutta jostain syystä en sitä koskaan raaskinut ostaa. Nyt puoliunisena sekin onnistui ilman omatunnontuskia. Huopia ei ole vielä myymälässä, joten suunta on edelleen Kouvolaan, muuten olisin hakenut sen heti. Havahdun lopulta henkisestikin hereille ja valmistaudun lähtöön ihmisten ilmoille.

Tässä kohtaa yleensä tämän sortin postauksissa esitellään toistakymmentä purkkia ja purnukkaa "kevyen päivämeikin" valmistamiseen. En harrasta meikkaamista, pääsen vähemmällä.
En harrasta myöskään peilin kautta -omakuvia, mutta tämän kerran ja sopivasti salaman sensuroimana. Tukka silmille ja menoksi..
Pariisin Kevään Astronautti soimaan

14:10
lähtee lopultakin menomondeo kohti Kouvolaa ja saapuu puolisen tuntia myöhemmin Prismaan hakemaan mustetäydennystä ahnaalle printterille. Mukaan tarttuu myös mm. Skyfall blu-ray sekä koska kaikesta tästä hevosenlihavouhkaamisesta on tullut niin kovin nälkä, lähituottaja-hyllystä paketti herkullista Liha-Iitin Kauravoima-ryynimakkaraa. Harmikseni kylmäsavuhepo on ilmeisesti Prisman valikoimista täysin poistunut, koska sitä ei ole näkynyt aikoihin.. Piipahdin myös hevostarvikeosastolla, lähinnä etsimässä raippoja kun tuunailuintoni on herännyt, mutta päädyin -50% vaaterekin ääreen. Ihan hilkulla että en ostanut Horzen toppatakkia, mutta järkeilin että kai minulla niitä takkeja kuitenkin riittää.

Not awkward at all
N. 15:45 Googlen sijaintihistoriasta päätellen alkaa kotimatka joka seisahtuu 16:11 (taaskin sijaintihistorian bongaus) Anjalan Siwassa, kun pari pakettia odottaa noutajaansa.

16:20 taas kotosalla. Puran ostokset ja paketit, joista toinen on CDONilta (George R.R. Martinin A Song of Ice and Fire -kirjasarja; innostuin tuossa lopultakin katsomaan Game of Thronesia, ja kaksi tuotantokautta hurahtikin muutaman vuorokauden sisään) ja toinen Hööksiltä.

Hööksin paketista paljastuu HV Polo Nolan -college, jota juuri puoleen hintaan myytiin
Seuraa lisää puhelimella surffailua, koirien kanssa puuhailua (mitä saa sijoittaa tänne muuallekin pitkin päivää, en vain ole jaksanut luetella sitä erikseen) ja muuta ajanvietettä. Noin 17:30 innostun valmistamaan itselleni jotain syömistä, eli maailman parasta flunssaruokaa: herkkusienikeittoa, jota on höystetty kuivatuilla sienillä, muutamalla valkosipulinkynnellä, sekä sellaisella määrällä chiliä että hikeä pukkaa syödessä.

Se näyttää kyllä paremmalta luonnossa mutta Defyn valo- ja värirajoittuneisuus oli taas aivan omaa luokkaansa..
Lisää ei mitään. Olin vielä alustavasti aikatauluttanut tähän alkuiltaan tallikäynnin, mutta myöhemmin paljastui puhelinyhteyksien petollisuus sitä suunnitellessa. Huomenna uusiksi.

Noin klo 18 alan pohtimaan, toteutanko illan leffaanlähdön vai en. Minulla on 28.2. vanheneva, nipun viimeinen sarjalippu Studio 123:lle, joka pitäisi käyttää nyt tai ei koskaan. Ohjelmistossa ei kuitenkaan mitään erityisen innostavaa ollut, koska Les Misérablesin haluan ennemmin katsoa Kino 123:n jättikankaalla. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Parker, jolle ei juuri ole kehuja arvosteluissa uhrattu. Lueskelen vinon pinon arvioita pientä toivonkipinää etsien, ja lopulta Nyt-liitteen kolmen tähden on kelvattava. Punnitsen riskit (hukkaan heitetyt bensarahat vs. hukkaan heitetty lippu), teen päätöksen viime hetkellä ja suuntaan kohti Kuusankoskea.

19:35 reissu on sen arvoinen jo löytäessäni leffajulistelaarista Moonrise Kingdomin.

Leffan alkua odotellessa piti tietysti päivittää FB
20:00 leffa alkaa. Tämä olikin yksityisnäytös, sillä olen ainoa salissa, muiden toiminnannälkäisten suunnattua 19:45 viereiseen saliin A Good Day to Die Hardin pariin (teki mieli varoittaa heitä).


22:00 elokuva päättyy eikä ollut lainkaan niin huono. Nokka kohti kotia.

Hevosen kanssa indeed
22:41 kotona taas. Pientä kevyttä iltapalaa: heppamakkaraa, paahtoleipää ja venäläisiä suolakurkkuja. Mmm. Istahdan nojatuolilinnoitukseeni tietokoneen (jota en ole ehtinyt avata koko päivänä!) ääreen ja alan kirjoittamaan leffablogiin päivitystä Parkerista (julkaisu 23:56), sen jälkeen käyn tämän tekstin kimppuun.

02:17 painan "Julkaise"-nappulaa. (Ja päivitän hetken päästä tuonne väliin Invisible Manin soittopalkin. En tiedä teinkö nuo upotukset oikeaoppisesti, yritin googlailla ohjeita toimenpiteeseen.)

Tässä vielä puhelimeni hyvin karkeat sijaintimerkinnät tai lähinnä arvaukset tälle päivälle

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Miniä moikkaamassa

Eihän sitä pikku ponisteristaan malttanut liian kauaa erossa pysyä, ja kun jäi se valtava tavarakuormakin jälkeen, lähti ääriään myöten täynnä oleva menomondeo kohti Lempäälää torstai-iltana työvuoroni päätyttyä. Surullisinta tässä tavarapaljoudessa on ehkä se, miten paljon edelleen jäi yhtä sun toista kotiin.. Edessä lienee taas mitään säälimätön varustehuoneen siivous ja kaiken turhan myyntiinlistaus. No, reissatessa pidettiin tietysti osaltaan huoli siitä, että minulta ei koskaan tavara lopu, ja perjantaina Tampereen-kierroksella mukaan tarttuivatkin esimerkiksi W-Profilen pony-kokoiset suitset 40 eurolla (varsakuume.. mikä se on?) ja Eskadronin Next Generation -riimu (se sentään oli full) 15 eurolla Ratsukellarista..

Perjantaina pääsin tietysti myös tallille! Olihan vauvaa pikkuisen ollut jo ikävä.. Vaaleanpunaisissa unelmissani ehkä melkein kuvittelin, kuinka Mini jo Mondeon tutun hurinan kuullessaan hirnuu innoissaan ja juoksee suoraan portille vastaan. Ja -anteeksi kielenkäyttöni- paskat :D Ihan rehellisesti sanoen hevonen ei millään muotoa ilmaissut, että olisi edes tunnistanut minut. Kun talutin sitä tarhasta talliin, se yritti livahtaa vieressä kulkevan Annikan syliin. Vähän tuli ehkä surku..

Minin ensimmäinen viikko on mennyt ihan ympäristöön totutellessa. Sehän on koko tähänastisen elämänsä asunut samassa tallissa vain muutaman muun hevosen kanssa, joten isossa tallissa on sille paljon uutta ja ihmeellistä. Annika ottikin haltuunsa Minin Facebook-sivun - käykääpä katsomassa siellä, mitä kaikkea se onkaan keksinyt ;) Hieman levoton tamma siis vielä oli, mutta eiköhän tuo nopeasti totu, kun kotiutuu kunnolla. Ratsainkin on haettu vasta rentoutumista ja rauhallista tahtia, ja tottumista siihen että kentällä tai siitä ohi menevällä tallin omalla maastoradalla voi kulkea samaan aikaan muitakin. Pikku maalaisponille ihan uusia asioita - ei sitä tosiaan ole koskaan edes ratsastettu samaan aikaan toisten hevosten kanssa, kun ei sellaisia toisia hevosia ole ollut! Onneksi Mini on kuitenkin perusluonteeltaan rohkea ja reipas, joten kunhan se kulttuurishokista toipuu, päästään jo kunnon työnteon makuun pikkuhiljaa.












sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Sinne meni

Arkistokuvaa reissuriimusta
Meinasi jo iskeä epätoivo Minin muuttokyytiä järjestellessä, kun itsellä ei talvikelpoista kalustoa tahi sen ajamiseen vaadittavia kirjaimia kortista löydy. Lopulta bongasin ht.netin markkinoilta ilmoituksen vuokrattavasta, B-kortilla ajettavasta hevosautosta. "Päätyössään" se on Eläinten liikkuva suolahoitola, mutta on myös vuokralle tarjolla. Kipaisin siis perjantaina töiden jälkeen hakemaan alle Nastolasta vieraan menopelin, joka olikin oikein siisti ja hyvä ajaa. Ennalta vähän pelkäsin onko siinä varusteille juurikaan tilaa, mutta kaikki välttämätön saatiin hyvin mahtumaan kyytiin, ne kymmenet satulahuovat ja muut turhakkeet seuraavat perässä sitten kun menen Miniä taas katsomaan, eli näillä näkymin jo ensi viikonloppuna. Pakkaamisen jälkeen käytin Miniäkin vähän autossa, jotta ei aamulla tule yllätyksenä, mihin sitä oikein joutuu. Jo reissuriimua (über-lampaankarvapehmustettu nahkariimu jota käytetään vain kuljetuksissa) pukiessa Mini oli ihan tohkeissaan, se selvästi yhdistää sen kuljetukseen, kun ei ollut vielä nähnyt koko autoakaan. Tallinmäki mentiinkin sitten ylös puolihölkkää, kun se lopulta auton ja avonaisen lastaussillan havaitsi. Ainakin se tykkää matkustaa! Tutustuttiin autoon ja käytiin sisällä syömässä pari porkkanaa. Sitten poni sai mennä yöpuulle, toistaiseksi viimeistä yötä karsinaan jossa se on asunut melkein koko ikänsä (eikä se sen viereistä karsinaa pidemmälle ole eksynytkään). Lapset lentää pesästä! Viimeinen iltatalli! Ei enää vedenkantoa! Jihuu!

Aamulla lähtö oli hieman ennen yhdeksää, ja "Suolaamo" körötteli tasaisen varmasti kohti Lempäälää. Pienen kiertolenkin ("laitan navin päälle vasta sitten loppumatkasta.. eiku missä me ollaan?") jälkeen saavuimme turvallisesti perille Rautian tallille. Mini purettiin autosta ja pääsi pian tarhaan uusia maisemia ja (aidan takaa) kavereita ihmettelemään. Ensin se pörhelsikin kaula kaarella komeaa ravia ympäri tarhaa (eikä minulla tässä vaiheessa tietenkään ollut kameraa mukana), mutta rauhoittui pian ja ryhtyi lunkisti syömään. Tavarat vielä autosta pois ja niin saikin jo kotimatka alkaa. Ideaparkin kautta, pakkohan siellä oli pyörähtää kun vierestä mentiin. Kotimatka sujui hyvin (ihan sitä alun perin suunniteltua reittiä) ja Nastolassa auto vaihtui sinne jääneeseen menomondeoon. Tuntuipa oma, ihan hyvän kokoinen farkkukin melko pieneltä tuon jättimäisen MB Sprinterin jälkeen.. :) Mutta olisi tuollainen hevosauto kyllä näppärä peli.


Kun kymmenen tunnin reissaamisen ja melkein 700 kilometrin jälkeen lopulta saavuin kotipihaan, oli tunne omituinen. Normaalisti kotiintulo tarkoittaa aina suoraan heinävintille painelua ja hevosten syöttöä. Ei, nyt ei tarvinnut. Neljä kuukautta hyvin ansaittua (?) lomaa, samalla kun Mini saa nauttia taitavasta ja tavoitteellisesta ratsastuksesta. Ihannediili, sanon minä, vaikka uskon että kun tämän hevosettomuuden alkuhuuman jälkeen iskee karu arki, voi olo olla aika orpo. Onhan tätä elämää eletty reilut viisi vuotta ja aina tallista on se vähintään kaksi pollea löytynyt.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Tilannekatsaus ja tunnustuksia

Well hello there! Blogi, mikä se on? Pitääkö sinne joskus kirjoittaa?

Valitettavasti saatte tottua tähän hiljaisuuteen, koska kuun vaihteessa Minin on määrä muuttaa koko kevääksi Lempäälään, Annikan treenailtavaksi. Toki sen kuulumisia raportoin sitä mukaa kun niitä saan (ja käyn mahdollisuuksien mukaan tietysti itsekin Miniä katsomassa), mutta odotettavissa on entisestään harveneva postaustahti. Olen vielä sikäli onnellisessa asemassa, että saan tallin kokonaan tyhjäksi: edessä neljä lähes hevosvapaata kuukautta, siis ihan silkkaa lomailua! Vielä nyt riemuitsen, katsotaan kuinka rankoiksi vieroitusoireet käyvät ajan kuluessa. Ja kuinkahan monena aamuna kömminkään ihan vanhasta muistista talliin ja ihmettelen, mihin ne ponit oikein ovat kaikonneet..


Tässä kohtaa kuuntelen ilomielin lukijoiden toiveita ja mielipiteitä tulevista postausaiheista, jos sellaisia vain löytyy. Tarkoitus on ainakin tehdä jonkinlainen postaussarja hevoskirjoista. No, oikeastaan jatkaa sitä: muistan että tuolta hamasta menneisyydestä, noin vuoden takaa, löytyy tällaisen aloitus, köh köh.. Ja tiedä sitten, mitä kaikkea tässä innostuukaan raapustelemaan. Kun ei ole kotitallia sitomassa, aikomuksena on myös panostaa valokuvaamiseen ja esimerkiksi kisoissa kiertelyyn suuremmalla innolla, joten semmoistakin materiaalia on ehkä luvassa. Ihan kuihtumaan blogi ei siis pääse, mutta nyt jos koskaan on hyvä tilaisuus toivoa sellaista sisältöä, mitä haluaa lukea. Olen avoin kaikille ehdotuksille. Koska itseänikin suunnattomasti ärsyttävät sellaiset blogit, joissa vain pyydellään anteeksi pitkiä postausvälejä, lupaan että tästä ei sellaista tule. Periaate on ennenkin ollut että kirjoitetaan kun asiaa (tai asiankaltaista) on, ja tämä jatkuu edelleen. Kukaan tuskin on ennenkään kieli pitkällä kytännyt, koska sitä postausta oikein tulee.. Toivottavasti pysytte matkassa mukana, vaikka sitä asiaa olisi entistäkin vähemmän :)

Pistänpä nyt lopultakin blogiinkin nämä uudenvuoden ratsastusvideot, kun olen niitä jo jonkun aikaa lupaillut. Pidetään näitä lähtötilanteena ja katsotaan, miten Mini oikein kevään mittaan edistyy. HD-laatua klikkaamalla, olkaat hyvä. Hissimusiikit YouTuben valikoimista (päällä on kova yritys vaihtaa tuota ensimmäistä, mutta tube ei nyt ole ystävä).





Tupsahti myös parikin tunnustusta, kiitos Emmi ja Jenna:

New blog love:
Tässä tunnustuksen pelisäännöt:
Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle. Valitse 5 ihanaa blogia ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.


Taidanpa taas olla laiska ja jättää jakamatta.. ;)

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Liebsterhän se siellä

Väitän, että on mahdotonta katsoa Django Unchained ja olla länkkäilemättä seuraavalla ratsastuskerralla.
Kyllä meitä nyt taas rakastetaan ;) Kiitos Karin!

Mikä ihmeen Liebster-palkinto? Kyseessä on Liebster-palkinto, jonka ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 lukijaa. Liebster tarkottaa rakkain tai rakastettu, mutta se voi myös tarkoittaa suosikkia.
 

Säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkkaa bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi bloggaajaa (joilla on alle 200 seuraajaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset, keille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin viidelle suosikkiblogilleen.

Mitähän blogeja en ole kovin usein häiriköinyt tällä?

1. Vastaus on Centered Riding
2. Öh. Tämä on annettu jo niin monesti, että olen varmaan palkinnut kaikki lempiblogini (ainakin) kertaalleen.. Eli tämä jäi nyt lyhyeksi.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Pieniä ja suuria ostoksia


Posti toi Hööksin alepaketin, josta tosin ei ihmeempiä löytynyt: toiveissa oli alevalikoimiin toppaloimia, mutta niiden puutteessa piti tyytyä pieneen kivaan. Estesatula sai nahkavyön alle 30 euron hintaan, Mini harmaan korvahupun (5 euroa) sekä cushion tape -riimun (2,90 euroa) ja siihen käyvän taluttimen (1,60 e). Jälkimmäisessä tosin oli odotetusti niin pilipalitasoinen lukko, että taitaa jäädä ihan koristeeksi.. Pitihän sitä uutta riimua vähän testaillakin tuossa päivänä eräänä. Eli siis eilen, piti tarkistaa. Ollut vähän pitkä viikko :D


Yllä olevat lahnansilmäiset edustuskuvat olivat työn ja tuskan takana, poseeraamista mukavampaa oli Ministä kaikenlainen pöllöily..



Tuli käytyä eilen myös Heppatarvikkeessa, kun Facebook-sivujen alekorissa (tsekkaa ja tee löytöjä!) oli jotain vastustamatonta. Olen ehkä turhan paljon haaveillut laatuarvostelukarsinnoista viime aikoina ja toissailtana ajattelin tärkeysjärjestyksessä ihan siellä ykkössijalla (just joo) olevaa dilemmaa: meneeköhän Mini askellajikokeen koulu- vai estesatulalla, ja jos jälkimmäisellä, onko minulla yhtään siistiä valkoista huopaa? Ei! Tätä mietiskelin töiden lomassa ja muistelin Heppatarvikkeesta vielä löytyvää valkoista Equiline Ipanemaa. Se oli jo nettisivuilla alennettuna, mutta silti vielä turhan suolaiseen hintaan.. Tauolla sitten räpläsin FB:ia puhelimen kanssa ja kas! Alekoriin oli lisätty valkoinen Ipanema! Tässä kohti oli jo aivan välttämätöntä varata se itselleni, koska tämähän oli lähes kohtalo. Minulla on siis pieni Ipanema-addiktio, ja tässä kävi nyt niin, että ei kahta ilman kolmatta. Eli punaisen ja mariinin huopa-huppusetin sekaan sai liittyä valkoinen "tosi edulliseen" 70 euron hintaan. Ipanemat elävät erityisessä suojelussa ja ovat säästössä tuleviksi kisahuoviksi, eivät nimittäin ole edes talliin asti päätyneet etten vahingossakaan "vähän testaa"..


Viikon siltikin ehkä paras ostos löytyi Citymarketista! Olen aikoinaan ihastunut paikallisessa Robin Hoodissa myytyyn joustavaan saaviin, joka on ollut maailman monikäyttöisin ja kestävin ämpäri ikinä. Koska ne ovat niin uskomattoman hyviä ja liki tuhoutumattomia, niitä ei tietenkään myydä enää. Saavit kestävät pakkasiakin todella hyvin, vain kahva niistä joskus katkeaa. Näin oli nyt käynyt toiseksi viimeiselle vanhan liiton saavilleni, ja olin jo hätää kärsimässä. Ostin Robbarista vastaavan mutta ei aivan saman (ja alkuperäistä melkein puolet kalliimman) korvikesaavin, mutta sehän halkesi tarhassa koko mitaltaan heti ensimmäisenä kovempana pakkaspäivänä. Suruni oli jo suunnaton, mistä saisin kunnon ämpäreitä tilalle?

Siinä se on!
Kohtalo taisi taas johdatella minua, kun Kauppakeskus Veturissa pyörähdin keskiviikkona. Haahuilin Citymarketin kassan tuntumassa miettien oliko minulla puoliakaan niistä asioista joita olin ostamassa (ei, menin kotimatkalla vielä toiseen kauppaan) kun huomioni kiinnittyi.. mihinkäs muuhun kuin ihan just niihin ihkaoikeisiin saaveihin! Ei näillä kai mitään merkkiä ole, mutta kyljessä ollut tarra oli se sama vanha. Vain vaivoin pidättelin riemunkiljahdukset sisälläni, ja otin matkaani kaksi isompaa (noin 40 litraista?) ja yhden keskikokoisen ämpärin. Ihanaa! Pitää vielä käydä ostamassa niitä lisää "loppuelämän tarpeiksi", kun hintaakin oli tuolla isommalla vain 5 euroa.

Miksi tämä ainoa oikea ämpäri on se ainoa oikea? Kuten jo sanoin, se on käytännössä tuhoutumaton, toisin kuin moni vastaava. Kestää hampaita ja tallomista vaikka paukkupakkasilla. Kun ei ole metallisankaa tai muita osia, se on turvallinen vaikka leluksi päätyisikin. Joustavuutensa vuoksi sitä on helppo kantaa, parikymmentä litraa vettä kulkee yhdellä kannolla (ja yleensä hevonen toisessa kädessä). Tarhassa/laitumella se pysyy pystyssä sellaisenaan tai autonrenkaan sisällä, karsinassa se on loistava sen perinteisen mustan laastipaljun "sisäkumina". Se 40-litrainen palju on perinteisesti yleinen vesisaavi, mutta monessa suhteessa ärsyttävä ja epäkäytännöllinen. Puhtaanapito on hankalaa: mustassa saavissa veden puhtautta on vaikea arvioida (jokainen lienee joskus pessyt sitä tolkuttoman limaista laidunsaavia, jonne on monena päivänä vain lisätty vettä kun "oli se ihan puhdas"?), ja jos saavi onkin puolillaan turpeista vettä yöllisen uimakoulun jäljiltä, joutuu (karsinassa) sen ensin ämpäreillä tyhjentämään ennen kuin itse saavin saa raahattua pesulle. Samoin täyttövaiheessa pitää juosta ämpärin kanssa edestakaisin. Mutta sisäkumi pelastaa! Tuo on täydellisesti 40 litraisen paljun kokoa, sujahtaa juuri sisään eikä jää milliäkään liikkumavaraa. Sisäkumi on helppo napata mukaan pesulle, ja tulee yhdellä kannolla vesineen takaisin karsinaan. Vaaleasta (useimmat saavini ovat olleet noita turkooseja) väristä erottuu likainen vesi ensivilkaisulla, ja vähänkin likainen vesi tulee vaihdettua & saavi pestyä. Ihan parhautta!

lauantai 12. tammikuuta 2013

"Kyllä Perho kasvattaa"

..eli muistoja ja mietteitä hevosalan opiskelusta.

Minunhan pitäisi lopultakin työstää sanoiksi ja videoiksi ne uudenvuodentienoon hevostelut, mutta kun.. Kerrankin on jotain postaamisen aihetta pyörinyt viime päivinä päässä, joten mitä tätä pidättelemään. Uusi Ypäjä-sarja on herättänyt paljon kohua ja keskustelua (erityisesti) ht.netissä. Pakkohan tuota sitten oli itsekin muutama jakso Areenasta tiirailla, niin tietää mistä puhutaan. Minussa sarja tai lähinnä sen ympärillä ja lopulta koko hevosalan opiskeluun kohdistuva keskustelu on herättänyt vain kaipuun nuoruusvuosiin!

Ajassa on palattava takaisin kymmenen vuotta.. (Kyllä, olen vanha. Jatketaan.) Keväällä 2003 kävin siis ysiluokkaa Sipoon yläasteella ja mietin kovasti, minne yhteishaussa oikein haen. Kotikunnan lukio tuntui poissuljetulta vaihtoehdolta, ja ysiluokan alussa mietin lähinnä ratsastus- tai hevoslukioita - jos siitä saisi vähän lisämakua koulunkäyntiin. Kouluvuoden edetessä ja opiskeluinnon alati laskiessa jo siellä yläasteen puolella, mietin jossain vaiheessa onko se lukio ollenkaan minun juttuni, ja suuntasin mielenkiintoni rehellisesti (hevosalan) ammattikoulujen puolelle. Lopulta opon painostuksella ja ehkä vanhempienkin myötävaikutuksella päädyimme kompromissiin: molempi parempi, eli etsinnässä olivat vaihtoehdot, joissa voisi samaan aikaan niin yleissivistyä lukio-opiskelun parissa tulevaisuuttaan ajatellen, kuin pitää itsensä järjissään sen opiskelun ajan suorittamalla hevostenhoitajan tutkintoa.

En edes muista, mistä alun perin keksin, että haluan Perhoon. Sen muistan tienneeni jo silloin, että mikään laitosmainen ilmapiiri ei ole minun juttuni, joten etsin suosiolla pienempiä kouluja. Koulut, joissa oli mahdollista suorittaa yhdistelmätutkinnoksi ja ammattilukioksikin kutsuttu kolmoistutkinto, olivat silloin harvassa. Jotenkin Perho sitten ponnahti esiin, ja kun Hevostalli.netissä vielä "mollilaiset" niin mukavasti keskustelivat, niinhän siinä kävi että yhteishakulomakkeeseen ykkössijalle päätyi Keski-Pohjanmaan maaseutuakatemia, Perhon toimipaikka.. Piti ihan goolettaa mikä se nimi tuolloin oli, koska koulun alkaessa se oli uudistunut Keski-Pohjanmaan maaseutuopistoksi ja Perhon yksiköksi. Tutkinto oli maatalousalan perustutkinto, hevostenhoitaja, ja se lukiokin oli ynnätty samaan syssyyn. Pääsy oli sillä noin ysin (en muista tarkkaa enkä jaksa etsiä todistusta laskeakseni..) keskiarvolla 99,99 % varmaa, joten vaikka kakkosvaihtoehtoni Harjun pääsykokeisiin tulikin kutsu, jätin menemättä. (Perhoon ei siis vielä silloin ollut pääsykoetta.) Ja pääsinhän minä sisään, kuten taisivat kaikki muutkin hakeneet. Kesäkuussa kävin vielä tutustumassa kouluun, ja elokuussa se oli edessä. Ihan uusi elämä; muutto 400 kilometrin päähän, pieneen tuppukylään, opiskelija-asuntolan soluun seitsemän muun kanssa.

Haanen Hurja & Pyry Waan, elokuu 2003
Edessä oli neljä lukuvuotta täynnä uusia kokemuksia, onnistumisia, pettymyksiä, raivaussahan käyttöä ja traktorilla ajoa, hitsaustunteja, ”tallin tekniikkaa” eli lähinnä tarhojen putsausta kaatosateessa, varsojen opetusta (vaikka aina ei ollut selvää, kummat oppivat enemmän: hevos- vai ihmislapset), kilokaupalla lahkeissa asuntolaan raahautunutta purua, turvetta, hiekkaa ja kuraa, ratkiriemukkaita luokkaretkiä varsanäyttelyihin, Kyvyt Esiin –tilaisuuksiin ja ennen kaikkea suomenratsujen kuninkaallisiin Ypäjälle, uskomattoman opettavaisia työssäoppimisjaksoja, lukemattomia tunteja toimihenkilötehtävissä palelemista kisoja ja näyttelyitä järjestäen, tallivuoroja lukion koeviikolla, tallivuoroja uutena vuotena, tallivuoroja kesälomalla, unohtumattomia hevospersoonia ja enemmän pikkukyläahdistusta kuin ihmisen psyyke on tehty ilman mielialalääkkeitä ja Dr. Philin sessioita kestämään. Antaisinko mitään siitä pois? En. (No ehkä sen koeviikkotallivuoron. Fysiikan kokeessa kirjoittelin haikuja gammasäteilystä ja vastasin kysymykseen "Miten ydinvoimalat mielestäsi toimivat?" lyhyesti ja tyhjentävästi "Hyvin". Sain kurssista kutosen. Eivätkä ne muutkaan kokeet ihan mainittavan hyvin menneet.)




Kyllä, se oli ajoittain rankkaa. Sanokoot isompien koulujen kasvatit pienistä "mullikouluja" pilkaten mitä sanovat: kyllä pienemmässäkin oppilaitoksessa oppii töitä tekemään. Ja se henkinen puoli.. Itse asuin asuntolassa kaksi ensimmäistä vuotta, sen jälkeen vuokralla muualla. Voin suoraan sanoa että asuntolaelämä oli pahimmillaan yhtä helvettiä. Voin sanoa, että kaikkea on tullut nähtyä. Lukijan mielikuvituksen varaan jätettäköön, mitä se voi sisältää, ettei tästä tule ihan K18-tekstiä. Asuntolabileet, yleinen mellestäminen ja solutovereiden täydellinen kykenemättömyys ylläpitää solun asuttavaa siisteystilaa kävivät kyllä hermoille. Mutta elossa siitäkin on selvitty, ja ainakin nyt kaikkien vuosien jälkeen hyvät muistot voittavat ylivoimaisesti ne huonot. Varsinkin ensimmäinen vuosi, kun jaoimme solun oman luokkamme kanssa, oli suorastaan ikimuistoinen. Legendaarisia lausahduksia (kuten otsikossa - tuota voi soveltaa ihan mihin tahansa henkisestä kasvusta ja sietokyvystä, aina ruokalan herkullisiin keitoksiin) ja ikimuistoisia tilanteita riitti. Itse olin (olen..) hiljainen hissukka joka ei kouluvuosina, eikä sen jälkeenkään ole nauttinut tippaakaan alkoholia, mutta koinko että olisin jäänyt sen vuoksi ulkopuoliseksi? En.


Asuntolassa voi saada myös tällaisia ystäviä
Ypäjä-sarja on kerännyt paljon huomiota juurikin biletys- ja rellestyspaljastustensa vuoksi. Kun samaa elämää on tullut seurattua vierestä aitiopaikalta, tällainen kohu tietysti naurattaa - tuliko jollekin oikeasti yllätyksenä, miten nuoret käyttäytyvät? En edes sano "nykynuoret" koska hei, kyllä se elo on aina ollut samanlaista. Oli kymmenen vuotta sitten oman ikäluokkani kanssa, ja aivan varmasti kymmenen vuotta siitä taaksepäin, ja niin edelleen. Jos kasataan saman katon alle lauma juuri peruskoulun päättäneitä, kotoa pois muuttaneita tyttösiä, kyllä siinä väkisinkin "viini virtaa ja laulu soi". Useimmat saavat siitä huolimatta hoidettua kunnialla niin opiskelu- kuin hevosenhoitovelvollisuutensa. Sen kummemmin puolustelematta tai toisaalta moralisoimatta, tätä kuitenkin tapahtuu kaikkialla. On aina tapahtunut ja kaikesta valvonnasta huolimatta tulee varmasti aina tapahtumaan. Nuorten juominen on aika paljon hevoskouluja isompi ilmiö. Hevoskouluistakaan sitä tuskin voidaan koskaan täysin kitkeä pois. Joten turha jeesustella, ja tämä keskustelu saa minun osaltani olla tässä. Tarkoitan nyt vain sanoa, että ei siellä kukaan ketään väkisin humalaan juota, ja porukkaan voi kuulua, vaikkei joisikaan. Piste. Palataan positiivisiin asioihin.

Haanen Helmi ensimmäisillä ajokerroillaan
Iinun Vilpertti


Siron Mikker


Kukas muu kuin Himpula
Hevosethan siellä se pääasia kuitenkin ovat. On ehkä klisee sanoa, että hevonen on itsessään suurin opettaja, mutta tottahan se on. Kun opiskeluaikoina olen päässyt koululla käsittelemään (heittämällä arvioituna) ehkä noin viittäkymmentä hevosta, plus työssäoppimispaikoissani reilusti yli sataa, on siinä iso määrä kokemusta jota ei vain muuten kuin käytännössä voi saada. Ja kuinka kauan kestää tavallisena hevosharrastajana, tuntiratsastajana saada tuollainen määrä kokemusta? Elinikä?

Vielä vanhan opetussuunnitelman aikaan tutuksi tulivat myös lehmät ja siat
Minä en lähtenyt Perhoon ratsastusleirin toiveissa, enkä sellaista saanut. Kasvatuspuolen opiskelijana minulla oli ehkä parikymmentä ratsastustuntia perusopintoihin sisältyen, ja niistäkin jossain vaiheessa tehtiin "kasvatusporukka saa käyttää pöllöjä pv-ratsuja maastossa kun muut eivät halua" -tunteja. Valinnaisella ratsastuskurssilla (vaihtoehtona ravikurssi, jolla suoritetaan C-kortti) sentään pääsi perehtymään niin Centered Ridingiin, klassiseen kuin lännenratsastukseenkin. Ihana puoli hevosalan opiskelijana on myös se, että muiden ratsastusta on mahdollista seurata liki määrättömiin. Katsomosta tuli tiiviisti seurattua kaikki vierailevien valmentajien tunnit, Veikko Heikkilästä Helkky Pakariseen. Ennen Perhoon menoa olin ajanut hevosella vain pari hassua kertaa, joten sen puolen oppiminen on ollut ehkä isoin yksittäinen plussa. Samoin kengityksen ja kavionhoidon oppimisesta on ollut suuri hyöty. Ja voin täysin vakavissani sanoa, että tallimestarimme opettama mystinen mutta toimiva "näin viikkaat loimen siististi karsinanoven tankoon" -tekniikka on pelastanut elämäni niiiiin monta kertaa.

Äärettömän hyödyllistä on tietysti ollut kaikki kasvatuspuolella opittu, niin koulussa kuin työssäoppimispaikoillakin. Jos ilman hevosalan koulutusta olisin koskaan hevosenomistajaksi asti päätynyt, tuskin olisin ikinä ollut osaamiseltani siinä pisteessä, että olisin omaa tammaa uskaltanut varsottaa, ja sitä omaa varsaani itse kasvattaa ja kouluttaa.

Haanen Helmi
En oikein osaa edes kuvitella missä olisin nyt, jos en olisi koskaan Perhoon lähtenyt. Olisinko saanut kotikunnan lukiota koskaan kunnialla läpi, kun lähimmät peruskoulussa saadut ystävätkin lähtivät muualle opiskelemaan? Opiskelutekniikkani on aina ollut onneton, mutta Perhossa lukio- ja mollijaksojen (molli on siis lyhenne maaseutuoppilaitoksesta, millä nimellä koulu on takavuosina tunnettu) vuorottelu toi mukavasti vaihtelua, ja pystyin lukiossakin löytämään edes hippusen motivaatiota aina kahdeksaksi viikoksi kerrallaan. Tällä pohjustuksella olisi tietysti syytä olettaa että olen valmistunut rimaa hipoen.. No ei, päättötodistuksen keskiarvo on noin 8,5 ja yo-kirjoituksista tuli rivi L-E-E-E-C. Esimerkiksi englannista sain joka kurssista kympin ja luonnollisesti se laudaturkin tuli siitä. Mutta opiskella en osannut. Mihinkään yo-kirjoituksiin en valmistautunut paria päivää pidempään, joten siitä voi ehkä päätellä, kuinka antaumuksella suhtauduin tavallisiin kurssikokeisiin. En yksinkertaisesti olisi selvinnyt hengissä tavallisesta lukiosta, jos en olisi saanut tasapainottaa sitä vuorojaksoin tekemällä jotain aivan muuta.

Kun lähdin opiskelemaan hevosalaa, ei ajatukseni koskaan ollut, että siitä tulisi minulle loppuelämän ammattia. Muutaman vuoden alan töissä kuitenkin viihdyin. Miksi ei enää? Suurin kysymys on varmasti raha. On tunnettu fakta että hevostenhoitajan työt ovat Suomessa surkeasti palkattuja, ja muutenkin työolot ovat pääsääntöisesti onnettomat. Edelleen koen että hevostenhoitaja on se kutsumusammattini, mutta on asioita joista elämässäni en sen kutsumuksen takia halua tinkiä. Jos joku tarjoaisi minulle hevostenhoitajan töitä nykyisellä palkallani, niin ehdottomasti lähtisin hetkeäkään miettimättä. Mutta sellaista ei tule tapahtumaan. Siispä haaveilen lottovoitosta ja siitä, että jonain päivänä minulla on oma hevosalan yritys.. Sillä välin käytän oppimaani korkeaa työmoraalia muissa töissä. Hevosalalla kun se kiittävä palaute on niin harvassa, tuntuu muuten harvinaisen hyvältä, kun rekryfirmasta tulee palautetta että olet ollut asiakkaan paras työntekijä ikinä, mistä tuollaisia oikein saa? Hevostenhoitajistahan meitä saa.

Hevosalan opiskelu ilman aikeita jäädä alalle on asia, josta en itsekään ole vain yhtä mieltä. Toisaalta, omasta taustastanikin huolimatta tuomitsen sen: muun muassa sen vuoksi, että opiskelu on yhteiskunnalle kallista, ja ilmaisten harjoittelijoiden ylitarjonta syö jo itsessään töitä valmistuneilta. Lisäksi ne motivaatiota vailla olevat lusmut evvk-opiskelijat myös leimaavat harjoittelupaikoillaan kaikkia alan (ja etenkin oman koulunsa) opiskelijoita. Eihän tuollaisesta aineksesta pitäisi hevostenhoitajia kouluttaa, mutta kun koulut haluavat tukien vuoksi pitää opiskelijamääränsä korkealla, ei niitä voi pihallekaan potkia. Kuitenkin, myös se "huvin vuoksi" opiskeleva (köh, kuten minä) voi tehdä hommansa tosissaan, tunnollisesti ja huolella. Ja faktahan on, että vaikka on absurdia käydä kallis koulutus vain vaihtaakseen sen jälkeen alaa, niin verovaroja niissä toisen alan töissä tulee kaikella todennäköisyydellä enemmän kartuttamaan kuin hevostenhoitajana. Päivi Laineelta oli juuri perjantain 11.1. Hevosurheilussa hyviä kommentteja asiasta, ja pointteja joita en aiemmin ole ajatellut: vaikka hevosalan koulutuksen saanut ei alalle työntekijänä tai yrittäjänä jäisi, hän harrastajanakin tarvitsee alan palveluita ja näin luo työpaikkoja. Ja niinhän se on, että hevosalan koulutuksesta saa uskomattoman hienot eväät ihan tähän pelkkään harrastamiseenkin.




En tiedä pitikö tässä kirjoituksessa olla jokin punainen lanka, tai sanoinko tässä puoliakaan siitä mitä minun oli määrä sanoa. Kovin informatiivinen tästä ei tullut, mutta toisaalta, ei minulla Perhon nykytilanteesta ole mitään tietoakaan, kun omasta valmistumisesta tulee jo kuusi vuotta ja takavuosina niin aktiivinen mollifoorumimme on hiljentynyt, kun uusia ikäluokkia ei ole tullut mukaan keskustelemaan  ja tuomaan meitä vanhuksia ajan tasalle. Ehkä pohjimmainen tarkoitus oli vain saada näitä mietteitä ulos. Paljon olen todellakin viime aikoina miettinyt omia Perho-vuosiani, kun hevosalan koulutus on niin kuuma peruna tällä hetkellä. Ehkä aika on kullannut muistot ja saanut unohtamaan ne huonoimmat puolet, mutta kaipaan sitä aikaa, todella paljon.

Luokkamme (kasv03) jättämä pysyvä kädenjälki mollille: hitsatut liukuesteet ison tallin kaivonkansissa. Ainakin toivottavasti ovat yhä paikallaan! Tiedä sitten, toimivatko ne liukuesteinä, mutta hauskaa meillä oli niitä tehdessä..