Epäonnistuneen varsottamisen jälkeinen masennus

Jotenkin tässä iltojen pimetessä ja talven lähestyessä on ihan konkreettisesti iskostunut päähän, että meille ei ensi kesänä tule varsaa. Eli uutisen sulatteluun meni reipas kaksi kuukautta.. Jotenkin sen ultran vain otti sellaisena arvasihan sen tämän kesän jälkeen -vetona, että unohdetaan koko juttu, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Koko syksyn on pitänyt itseään ja Mimmua kiireisenä kisojen ja muiden suunnitelmien kanssa. Jotta ei tämä tilaamatta tullut jatkoaika menisi hukkaankaan. (Ja silloinkin joku tulee kisoissa kehumaan tammaa ja kysyy, eikö noin hienoa pitäisi varsottaa.. No juu.) Nyt kai vasta olen antanut itselleni luvan käsitellä asiaa ja olla oikeasti pettynyt. Ja olenhan minä, Sumiaisesta olen haaveillut varsaa jo vuodesta 2005. Mutta katseet on luotava eteenpäin, ei asia murehtimalla muutu.

Mininodotuksen varsamaha 321 vrk

Samalla vaikeat asiat pyörivät mielessä. Mimmu on jo sen ikäinen (kääntyy 13), että jos sitä vielä aikoo varsottaa, olisi siihen tosissaan ensi kesänä ryhdyttävä, tai sitten heitettävä hanskat tiskiin. Jos heitän hanskat tiskiin, en tiedä mitä sen kanssa sitten teen. Tarkoitukseni oli aina sen ostamisesta lähtien, että se saa muutaman harrasteluvuoden jälkeen siirtyä täysipainoisesti siitokseen. Kisavuosiakin sillä voisi olla jäljellä ties kuinka korkealla tasolla, mutta siinä tapauksessa joutuisin varmaan myymään sen.. Ensisijaisesti haluaisin astuttaa Minjan, jotta toivon mukaan saisin siitä itselleni suvunjatkajan ja voisin Minin sitten myydä siihen tavoitteelliseen kotiin jonka se ansaitsee. Tietysti olisi ihanaa astuttaa molemmat ensi kesänä.. Unelma kahdesta tammasta ja varsasta yhdessä laitumella kirmailemassa on kiiltokuvamaisen kaunis, mutta matkalla siihen (vaikka koskaan se ei edes toteutuisi) tulee kulumaan paljon aikaa, vaivaa ja ennen kaikkea rahaa.

Niin kauan kun työtilanteeni ainoa varma asia on jatkuva epävarmuus, ei oikein osaa tai uskalla tehdä sitovia pitkän tähtäimen suunnitelmia. Mutta unelmoidahan aina saa, ja juuri muuta en teekään.. Kovalla innolla mietin jo ensi kesän mahdollisia orivalintoja, kumman sitten astutankaan, vai molemmat. Mimmun uusiminen Sumiaisella olisi tietysti hienoa, mutta jos sen kiimat ovat yhtä hankalia kuin viime kesänä, olisi parasta viedä se asiantuntevalle oriasemalle hoidettavaksi niin kauan kunnes tärppää. (Millähän rahalla..) Silloin tekisi mieli viedä se Kylämäkeen, missä Jaapeli todennäköisesti ensi kesänäkin astuu. Kun kerran yhden liki täydellisen paketin on saanut, miksi muuttaa reseptiä.. Minin kanssa puolestaan olen hyvin avoimella linjalla, ykköskriteeri orille ovat tietysti mahdollisimman hyvät jalka-asennot. Tyyppiä, liikettä ja hyppyä sillä onkin jo omasta takaa. Jos Mimmua ei Sumiaisella enää laiteta, sopisi ori kyllä Minillekin. Sen verran oria fanitan, että varsa siitä on saatava.. ;)

Tui tui, varsat on söpöjä!

Kaikesta sitä ihminen saakin energiaa selvitä tulevasta talvesta. Että odotan innolla päästäkseni hassaamaan satoja ellei tuhansia euroja ensi kesänä, jotta pääsen jännittämään liki vuoden sitä mitä ehkä saan tulokseksi kesällä 2013. Ei ihan tervettä. Mutta mitä tästä touhusta ilman tavoitteita tulisi?