Pitkän odotuksen jälkeen - SRK 2015

Viime viikon torstaina se sitten oli taas edessä. Suomenratsujen kuninkaalliset Ypäjällä, jokaisen suomenratsuihmisen koko vuoden kohokohta, oltiin siellä sitten vain turistina ihastelemassa toinen toistaan upeampia hevosia ja tapaamassa samanhenkisiä ystäviä, tuttavia ja kollegoja, tai itse tositoimissa kilpailemassa. Mininkin kanssa paikalle on pyritty jo kolmena edellisenä kertana - ensin 3- ja 4-vuotiaana laatuarvostelukarsinnoissa onnea (tuloksetta) koittaen, ja sitten viime vuonna vuorossa olivat 5-vuotiaiden laatuarvostelut, jonne kvaalitulosten perusteella vain "mennään". Siis, olisi menty, mutta ratsastajan sairastuminen katkaisi sen matkan ennen kuin se ehti alkaakaan. Viimevuotinen ensimmäisen kilpailupäivän aattona tehty peruminen edelleen mieltä kalvaen, en uskaltanut tehdä edes mitään etukäteishehkutuspostausta blogiin tai muutenkaan liikoja keulia sillä, että nyt sinne muuten mennään. Kunkkareita edeltävä viikko vielä oli muutenkin monessa suhteessa niin katastrofaalinen, että olin varma etten uskaltaisi hengittää, ennen kuin poni omilla silmilläni todistettuna laukkaa derbyllä. Tai ehkä vasta siinä vaiheessa, kun se on lastattu traileriin ja on matkalla kohti kotia.

Nythän edessä oli Kasvattajakilpailu. johon on tunnollisesti maksueriä maksettu varsasta asti. Ainahan se on tietysti pitkän tähtäimen tavoitteena ollut, että jos sinne Ypäjälle asti päästäisiin.. Isoista palkintorahoista ei ehkä niinkään ole uneksittu, ainakaan kovin realistisena tavoitteena. Mielestäni kuitenkin jo osallistuminen (ja mielellään kunnialla läpi suorittaminen) on saavutus sinänsä, nytkin tästä ikäluokasta oli vain 16 hevosta uskaltauduttu estepuolelle ilmoittamaan. Ja näistä yksi minun ensimmäinen (ja ainoa) kasvattini, minun Minjani. Rataesteillä sen suoritusvarmuus on tällä hetkellä mitä on, joten osallistumisen ilo ja hauska reissuviikonloppu olivat päällimmäisenä tavoitelistalla, kun kenttäponi ei aina puomeilla jaksa kinttujaan nostella. Lajin vaihtoa kouluratsastukseenkin ehdittiin vähän miettiä, ainakin ajatuksella leikkien, mutta toisessa osakilpailussa tulisi jo vastaan sellaisia tehtäviä, että niihin olisi pitänyt valmistautua määrätietoisesti ja rakentaa hevosta niitä kohti jo hyvissä ajoin, ei kuukautta ennen. Hyvät tulokset He C-B -luokista 1-tason kilpailuissa ja kenttäratsastuksen kouluosiossa eivät kuitenkaan korreloidu treenaamatta Helpon A:n radoille. Siispä lajivalintana säilyi esteet, kun ei sitä kenttäsuokkienkaan omaa kisaa ole vielä lanseerattu ;) Eikä monen vuoden haaveilusta huolimatta tietenkään se kasvattajakisa mikään itseisarvo ollut, ratsastajallekin painotin, että hän tekee luokkavalinnat sen mukaan kun parhaaksi näkee, hän hevosen ja sen tason kuitenkin paremmin tuntee. 90-95 cm kuitenkin katsottiin ihan sopivaksi tasoksi, vaikka ehkä puomeja tulisikin, ei hevosella muuten noissa radoissa ongelmaa olisi.

Kaikesta manaamisestani huolimatta pääsin kuin pääsinkin torstaina suoraan töistä täyteen lastatun Corsani kanssa (RIP menomondeo, you served me well, mutta Corsa tarvitsisi kyllä lempinimen) etenemään kohti Ypäjää, ja pienistä muuttujista huolimatta jopa perille asti illan jo pimetessä, loppumatkan Forssasta Kekkosen kuljetuksen perässä. Minin ja Lindan piti myöhäisten luokkien takia lähteä matkaan vasta perjantaiaamuna, mutta sen verran Ypäjä-kuume loimotti sielläkin päässä, että starttasivat kuitenkin jo illalla matkaan. Kun Minikin oli iltamyöhällä saapunut perille ja hoideltu yöpuulle, suuntasi muukin seurue pikkuhiljaa nukkumaan.

Aamuherätys oli aikainen ja Minikin ehti pitkään tarhailla ennen iltapäivän suorituksiaan, sillä Kekkonen starttasi 3-vuotiaiden laatuarvostelussa jo ensimmäisessä ryhmässä ennen kymmentä. Suoritukset olivat ihan asialliset eikä niissä jäänyt juuri jossittelemista, sijoitukseksi jäi 21/33 keskiarvolla 6,92. Kun hommat Ypäjä-hallilla oli saatu meidän osalta pakettiin, kävimme vielä Lindan kanssa Derbykentän laitamilla hoitamassa kansliamuodollisuudet (ja kiertämässä expoa..) ennen paluuta tallille ja Minin puunaamista kisakuntoon. Pieni sisäinen kisagroomiwannabeni pääsi taas valloilleen ja purkamaan jännitystä hevosenhoitoon, ja oli poni ainakin edustava jos ei muuta :D

Majoituimme tallilla josta oli ehkä parin kilometrin matka pelipaikoille, ja tämä hevosreittejä pitkin kuljettava pätkä toimi siis oivana alku- ja loppuverryttelynä. Perjantaina olin varmuuden vuoksi mukana saattajana ja oppaana kun vähän paremmin tunnen ja hahmotan Opiston aluetta, mutta reitti verryttelyyn oli oikein selkeä eikä Poukkasillan ylityskään järkyttänyt Miniä. Perjantaina ratsukon luokat olivat 80 cm ja Kasvattajakilpailun 90 cm tasoinen ensimminen osakilpailu. Puomit kolisivat kummallakin radalla 8 vp:n arvoisesti, mikä oli aika odotettavissa oleva tulos. Minullahan ei kameran takana jännityksestä täristessä mitään varsinaisia muistikuvia radoista ole, mutta kuulemma mukavat suoritukset joissa ei mitään hampaankoloonkaan jäänyt. Kisapäivä nro 1 oli pulkassa ja Mini pääsi vielä viettämään loppuiltaa tarhaillen.

Uudet hoitotuotelöydöt ovat ilmeisesti jo kuninkaallisperinne (viime vuonna se oli Vetrolin Green Spot Out), mutta tänä vuonna "mainoskatko" on uhrattu parhaalle hevosshampoolle, mitä ikinä olen kokeillut! Monia merkkejä on tullut vuosien varrella testattua, ilman että koskaan olisin minkään tuotteen ylivertaisuudesta sen kummemmin päässyt vakuuttumaan. Miniltä oli unohtunut shampoo matkasta, ja kun se jonkun verran perjantaina hikosi, kävin expon puolelta ostamassa sille shampoon jotta päästään se illalla pesemään. Just Dressagen koju sattui juuri sopivasti olemaan ensimmäisenä vastassa, joten sen hyllyjä koluamaan. Sieltä löytyi Harry's Horse teepuuöljyshampoo, jota ennakkoluulottomasti päätin testata, vaikka merkki ei nimeä enempää tuttu ollutkaan. Tarkoitushan vain oli saada poni puhtaaksi. Illalla hevosta pestessä hämmästeltiin pullon kylkeen kirjattua annosteluohjetta (joka oli tyyliin 200 ml viiteen litraan vettä), mutta päättelin sen varmaan olevan pilkkuvirhe ja annosteltiin shampoota normaalin niukasti, eli jättäen ohjeesta viimeisen nollan pois. Hyvin pesi ja vaahtosi silläkin määrällä. Minin jo loimitettuani ja karsinaan talutettuani hokasin, että unohtui laittaa shinet pintaan pesun jälkeen, mutta en siinä kohti enää viitsinyt sitä riisuakaan, joten olkoon.

Kun aamunkoitteessa (ensimmäinen luokka alkoi 8:30) vetäisin kuivatusloimen ponin niskasta, oli loisto sitä luokkaa että vaikka aurinko ei vielä sumun ja pilvien läpi paistanutkaan, kirkastui kyllä koko maailma! Mini suorastaan hohti, enkä ole koskaan tällaista kiiltoa shampoon jäljiltä nähnyt. Vau. Just Dressage siis myy ja hintaa 13,90 e / 500 ml. Täytyypä tutustua muihinkin HH:n hoitotuotteisiin, jos laatu on samaa luokkaa. Tällä reissulla tosin ensitestiin pääsivät Nettexin Quick Hoof Gloss sekä Hi-Shimmer Coat Spray, joita myy EquusCare ja juuri parhaillaan -30 % alennuksella. Äärimmäisen hyvälaatuisia tuotteita nämäkin.

Okei, ja takaisin itse asiaan! Lauantaina luokat siis alkoivat heti aamusta, ja luokkajärjestystä oli muutettu sikäli, että verkkaluokaksi otettu 80 cm ja Kasvattajakilpailun toinen osakilpailu 95 cm ratsastettiin peräkkäin, kun luokkajärjestystä noudattaen välissä olisi ollut vielä toinen luokka ja todennäköisesti Orikavalkadikin, eli ihan hyvä näin. Kasikympistä hyvällä fiiliksellä yksi puomi eli 4 vp - ratsastaja tosin tuli radalta siinä uskossa että rata oli puhtaasti suoritettu, eikä varmaan olisi pitänyt mennä kertomaan "karua" totuutta kun palasivat kävelylenkiltä, sen verran Naantalin aurinkona loistivat :) Kasvattajakilpailun toiseen osakilpailuun startattiin tuloslistan käänteisessä järjestyksessä, eli Mini lähti suht luokan alussa, kun kaikki eivät leikkiin enää toisena päivänä lähteneet mukaan ollenkaan. Kun Minin kesäflunssa oli torpannut osallistumisen kilpailuun jossa tätä sinänsä harvinaista 95 cm olisi hypätty, oli tämä nyt tällä korkeudella kisaoloissa ensimmäinen laatuaan. Kaksi puomia kolahti alas tässäkin osakilpailussa, eli yhteistuloksena 16 vp. Kokonaiskilpailussa tämä tarkoitti jaettua 9. sijaa. Tyytyväinen olin tähänkin tulokseen, ja vähän oli tippa linssissä kun poni oli maalissa - minun kasvattini, amatöörivoimin tehty hevonen oli mennyt Kasvattajakilpailun ihan asiallisilla suorituksilla, jaksaen ongelmitta toisenkin kisapäivän, kunnialla ja 16 virhepisteellä läpi.

Aamun kisailujen jälkeen Mini pääsi loppupäiväksi tarhaan suorittamaan omaehtoista palautusliikuntaa, ja itse pinkaisin hevosenhoidon ja vaatteidenvaihdon jälkeen Orikavalkadiin, missä esitin Hessin Leevin jälkeläisryhmässä valtavaa nelikuista tammavarsaa Kuukson Justiinaa. Pieni sadekin sattui päälle juuri oman vuoron kohdalla, ja teki nurmen mukavan liukkaaksi. Harvemmin joutuu maitovarsan kanssa oikeasti juoksemaan, mutta tämä isoliikkeinen tamma pisti kyllä esittäjänkin ihan tosissaan töihin.. Loppupäivä kuluikin sitten ihan tavalliseen tapaan kisaturistina. Illalla vielä otettiin vähän tunnelmallisia auringonlaskuposeerauskuvia Ministä.

Alkujaan oli ajatuksena nauttia sunnuntaiaamuna hieman myöhäisemmästä herätyksestä, kun Minin kisasuorituksetkin olivat edessä vasta iltapäivän puolella, mutta niinhän siinä kävi että ei maltettu jättää mitään välistä kun Ypäjällä kerran oltiin, joten olimme Lindan kanssa heti kahdeksalta seuraamassa koulupuolen Kasvattajakilpailun toista osakilpailua. Oli mielenkiintoista katsella samanikäisten tasoa tässä lajissa. Vähän haikeana tuli myös mietittyä, että jos silloin 2008 olisi orivalintani kääntynyt Jaapelin sijaan Sumiaiseen, olisiko se minun hypoteettinen sumppivarsani kuitenkin ollut noissa skaboissa mukana - aika huikeaa nimittäin, että tuosta Sumiaisen ensimmäisestä, 2009 syntyneestä ikäluokasta täydet 2/2 osallistuivat kisaan! Tarulandian upea Mäntymäen Voitto oli myös rahasijoilla. Aika näyttää, mihin nämä harvalukuiset sumiaislaiset vielä pystyvät! Onneksi on ihan lähipiirissä kaksi mukavaa oripoikaa kasvamassa, kun en suoraan Sumpista koskaan varsaa saanut, niin jos sitten pojasta polvi paranisi.. Kun Kasvattajakilpailu oli ohi (välissä käytiin kyllä esteluokkiakin tiirailemassa), lähdimme jo ennen palkintojenjakoa takaisin tallille, jotta ei ainakaan tulisi kiire tavaroiden kasaamisessa ja Minin kuntoonlaitossa. Sunnuntaina se osallistui vielä samansukuisten joukkuekilpailuun, 80 cm luokkaan jossa kahden hevosen joukkueet kilpailivat paremmuudestaan. Mini oli mukana Jaapelin jälkeläisten joukkueessa Pikku-Epelin kanssa. Väsymys ei ponin kavioita painanut vielä kolmantenakaan kisapäivänä, mutta kuskin kaikkia pidätteitä se ei ihan malttanut kuunnella.. Harmillisesti viimeiseltä esteeltä tuli puomi alas, mutta Pikku-Epelin puhdas rata siivitti joukkueen kokonaiskilpailussa toiselle sijalle. Näin pääsi Ypäjän valloitus päättymään siniseen ruusukkeeseen, palkintojenjakoon ja pitkin Derbykenttää viiletettyyn kunniakierrokseen :)

Venyy, venyy trippelillä

Hyvästi, SRK 2015!

"Voisitko pliis lopettaa kuvaamisen ja antaa mulle jo ton mellavesiämpärin, kiitos"

Vesisade uhkaili muutamalla pisaralla jo ennen joukkuekilpailun alkua, mutta hanat aukesivat toden teolla juuri kun ratsukko oli pääsemässä takaisin tallille. Sitten enää jälkihoidot, BOTtien käärimiset ja poni trailerin kyytiin. Kisoissa kai olisi vielä kür-luokka jatkunut, mutta siinä kaatosateessa ei tullut mieleenkään suunnata katsomoon, vaan lähdin itsekin suosiolla ajamaan kotia kohti..

Nyt kun Lindakin oli aivan totaalisen koukutettu SRK-tunnelmiin, on ensi vuoden kisat tietysti jo merkattu kalenteriin. Mitä luokkia siellä sitten mennään, se on ihan toinen juttu.. Me vähän ideoitiin jo suomenhevosten derbyluokkaa, mihinköhän sitä voisi ehdottaa? ;)

Vastakkainasettelun aika elää, ja voi hyvin

Blogiportaali Playsson.net haastaa pohdiskelemaan omia mielipiteitään, ja koska mitäpä minä rakastaisin enempää kuin kauniita otsapantoja (palkintona PS of Swedenin otsapanta, ah niitä ihania nepparikiinnityksiä!), täytyyhän lusikkansa heittää tähänkin soppaan. Mielipiteistä ei voi kiistellä.. mutta mistä sitten, faktoistako?

Minusta hevosmaailmassa nähdään aivan liikaa vastakkainasettelua eri lajien, leirien, kuppikuntien, klikkien, kulttien ja kaiken maailman heimolaisten välillä. Eroja ja erimielisyyksiä on paljon, mutta hevonen on meille kaikille yhteinen. Ja kaiken, mitä kukin omalla tahollamme teemme, pitäisi tapahtua hevosen hyväksi, tavalla joka kestää kaiken kritiikin ja lajille täysin ulkopuolisenkin katsojan arvostelun. Ne todelliset ongelmat ovat kuitenkin jossain muualla kuin pienissä mielipide-eroissa. Jos Happy Athlete -periaatteita ei oikeasti pystytä ajamaan perille jokaisen kilpailijan ajatusmaailmaan, jos rollkuria saa surutta harrastaa uuden nimen alla, jos hevosia saa kouluttaa kivulla, ahdistuksella ja pelolla, jos kovakouraisille otteille perustelu on vain "se kuuluu lajiin, et sinä ymmärrä", jos aina tarkoitus (kulta ja kunnia) pyhittää keinot.. Jos emme voi kollektiivisesti seisoa sen takana, että meillä on puhtaat jauhot pussissa, kuinka kauan hevosurheilu nykymuodoissaan edes voi tässä maailmassa jatkua? Suuri yleisö rakastaa kohuja ja meheviä otsikoita, ja niitä on hevosmaailmakin tarjonnut iltapäivälehdistölle aika tiheään viime aikoina. Hevosmaailman sisällä nousseita pyrkimyksiä kiinnittää huomiota esimerkiksi kilpaurheilun epäkohtiin on katsottu halpamaisena oman pesän likaamisena, mutta niin kauan kun tuntuu että on asioita, joita ei voi rehellisesti päivänvaloon tuoda maallikonkin tarkasteltavaksi, eikö juuri silloin olekin syytä toimia, ennen kuin joku ulkopuolinen taho toimii ensin..

Tällaisten kysymysten ja kaiken maailman piaffimestarikohujen rinnalla koulukuntien keskinäiset taistelut tuntuvat myrskyltä vesilasissa, sellaisten koulukuntien, joilla pitäisi olla eniten yhteistä ainakin päämäärissä, "pehmeydessä", hevosen lajinmukaisten tarpeiden kunnioittamisessa, vaikka keinot ovat erilaiset. Miksei pyritä lähentymään toisia, sen sijaan että tuhlataan energiaa toisten kanssa riitelyyn ja pikkumaiseen nokitteluun? Miksei suunnata sitä tarmoa siihen suuntaan, missä ne todelliset epäkohdat ovat?

Itse olen bloggaajana oikeastaan aina vältellyt painokasta mielipiteideni esiintuomista, ne enemmänkin vilahtelevat ohimennen esiin sieltä rivien välistä. Olen astellut vähän sivupolulla kaikkein yleisimmiltä hevos- ja ratsastusharrastuksen valtaväyliltä, mutta kuitenkaan vannomatta minkään tyylisuunnan tai menetelmän nimiin aivan aukottomasti. Tämän voisi karkeasti myös muotoilla toisin: tiedän sitä sun tätä, mutta koska en osaa mitään kunnolla, miksi asettaa itseään silmätikuksi, kritiikille alttiiksi, jos ei ole varma, voiko kuitenkaan aivan sataprosenttisesti seistä sanojensa takana. Olen aikoinaan kertonut blogissani muun muassa kuolaimettomuudesta ja kengättömyydestä, omien kokemusteni kautta, kun kerran olen niitä hevosillani harjoittanut.

Kolmevuotiaan Minin olen "jopa" sisäänratsastanut sidepull-suitsilla, mutta minun mielestäni se on asia jossa ei pitäisikään olla mitään ihmeellistä. Kuolaimet sillä kyllä on ollut suussa ensimmäisen kerran jo puolivuotiaana, ja aina on ollut selvää, että se niitä aikanaan kilpahevosena tulee tietenkin käyttämään, joten niihin ja niiden käyttöön on jo hyvissä ajoin opeteltu. Minun on kuitenkin vaikea ajatella kuolainta turvavälineenä ja ratsastajan pelastusrenkaana. En ole missään nimessä kuolainvastainen, mutta jos luottamukseni hevoseen roikkuisi sen suussa olevan metallikappaleen varassa, jotain hyvin perustavanlaatuista olisi pielessä. Kuolain on monessa lajissa tarpeellinen (ja kilpailusääntöjen puolesta myös pakollinen) työväline, joka ehkä mahdollistaa hienostuneemmat ohjasotteiden nyanssit kuin joku leveä ja pehmustettu kuolaimettoman remmi, ja tunnustan jopa että eri vahvuisille kuolaimille on paikkansa maailmassa, mutta "with great power comes great responsibility", voima tuo mukanaan vastuun. Ja pitää muistaa, että eivät myöskään kuolaimettomat vaihtoehdot käyttäjänsä kättä hellempiä ole, ja niitä on toimintamalleiltaan niin erilaisia, etteivät kaikki käy kaikille hevosille (tai ratsastajille), kuten eivät kuolaimetkaan.

Kengättömyys puolestaan oli minua jo pitkään kiinnostanut. mutta siihen siirtyminen entisen hevoseni Mimmun kanssa oli enemmänkin sattumien summa kuin mikään ideologinen ristiretki rautaa vastaan. Se kilpailikin ongelmitta paljain kavioin, ja käytti bootseja kun tarve vaati. Vuolemalla kavioita itse tarpeen mukaan pystyi kaviot pitämään aina mahdollisimman optimaalisessa mallissa, mikä omasta mielestäni on suuri kengättömyyden plussa, mutta se vaatii hevosen omistajaltakin perehtymistä asiaan. Kengättömyys asettaa hevosenpito-olosuhteille kovempia kriteereitä, ja kun tilanne sitä vaati, en epäröinyt päätöksessä laittaa rautakengät takaisin alle. Kengättömyys voisi monella hevosella toimia paremmin kuin omistaja ikinä uskoisi, mutta hieman kavahdan ihmisiä, joiden mielestä kengättömyys on joka tilanteeseen Ainoa Oikea valinta. Niin kauan kun jotain tehdään hevosen ehdoilla, kaikki hyvin, mutta silloin kun homma alkaa saada uskonnollisia vivahteita, siinä hurmoksessa tulee sokeaksi monille epäkohdille. Oikotietä onneen ei ole, pahempia laiminlyöntejä kavionhoidossa olen nähnyt kengättömillä kuin kengitetyillä hevosilla.. Taas, kaikki ei käy kaikille. Liputankin valistuneen, järkiperäisen kavionhoidon puolesta, jossa kavioiden suojauksen tarve arvioidaan käytön/kulumisen, kavionlaadun ja olosuhteiden mukaan, ja valitaan ratkaisu, joka on siinä tilanteessa paras, tai ainakin vähiten huono.

Nuo ovat asioita, joista voin rehellisesti omien kokemusteni kautta kertoa mielipiteeni. Kun puhutaan siitä, minne akselille minä asetun kun aiheena on hevosten kouluttaminen, minun onkin paljon vaikeampi kuvailla asemiani. Olen aina tarkkaillut lh-maailmaa hieman sivummalta, tutustunut ajatuksiin ja periaatteisiin, uppoutumatta kuitenkaan sen syvemmälle. Poimin sieltä ajatusmaailmaani sen mikä tuntuu itsestä omalta, ja minkä voin yhdistää muuhun, minkä osaan ja tiedän "varmaksi". Naruriimu on minusta hyvä työkalu, pyöröaitauskoulutuksen kanssa en ole oikeastaan koskaan tehnyt lähempää tuttavuutta, mutta haluan uskoa että sitäkin voi käyttää hyödykseen ilman että touhu on päätöntä hevosen juoksuttamista ja simputtamista, kuten kriitikot sanovat. "Luonnollinen hevosmiestaito" on kuitenkin vain kattotermi, jonka alle mahtuu hyvin paljon erilaisia tyylejä ja kouluttajia. Ja minusta on kiehtovaa seurata erilaisia tyylejä ja kouluttaja, myös kun laajennetaan näkemystä kaiken hevosenkouluttamisen alalle. Minä itse vasta opiskelen. Täytyykö minun olla jotain mieltä? Miksi on syntynyt kuilu kahden maailman välille, kun itse näen niissä paljon samaa, mitä voi hyödyntää yhdessä, ilman että täytyy syrjäyttää sitä, mitä ihan tieteen nimissä hevosen oppimisesta on tutkittu ja havaittu.

Mutta ovatko tällaiset maailmaasyleilevät, "haluan nähdä kaikessa hyvät puolet" -ajatukset edes todellisia mielipiteitä, voisi kysyä.

Minun "mielipiteeni", näkemykseni siitä miten hevosia tulisi pitää, kouluttaa ja ratsastaa, on valikoitu työkalupakki kaikesta mitä olen näiden yli kahdenkymmenen harrastusvuoden mittaan nähnyt, kuullut, lukenut ja oppinut, ja se alati muuttuu, jalostuu ja kehittyy, sitä mukaa kun opin uutta. Hevonen on jotain niin suurta, monimutkaista ja kiehtovaa, että sen opiskelussa ei ole koskaan valmis, ja hevonen myös ansaitsee sen, että me pyrimme jatkuvasti oppimaan siitä, lajina ja yksilönä, lisää. Siksi mielipiteitään ja näkemyksiään ei saisi kukaan hakata liian tiukasti kiveen, sillä vaikka systeemistään ja johdonmukaisuudestaan täytyy pitää kiinni, on syytä olla avoin myös uusille tuulille. Harva asia on niin mustavalkoinen, kuin niiden kovaäänisimmät puolesta- tai vastaanpuhujat antavat ymmärtää, ja pahimpien "hörhöjen" takaa voi löytyä ihan asiaakin puhuvia osaajia, jotka eivät vain pidä niin suurta meteliä itsestään, joten kannattaa kurkistaa myös pintaa syvemmälle. Tiedonjanoni on aina ollut pohjaton, ja siitä syystä omistankin valtavan hevostietokirjakokoelman, käyn erilaisilla kursseilla minkä kykenen, ja seuraan mielenkiintoisia hevosblogeja ja -sivustoja. Rakastan ratsastustuntien ja -valmennusten katsomista, ja hevostenhoitajaksi opiskellessani hyödynsinkin tätä mahdollisuutta paljon, kun kaikki oli aina "nenän ulottuvilla", nykyään siihen on valitettavasti mahdollisuuksia paljon vähemmän.

Kuten sanonta kuuluu, tieto lisää tuskaa, ja tämä pätee oikein hyvin myös hevosmaailmaan. Joskus lisääntyvä tieto aiheuttaa iloisia ahaa-elämyksiä, paikkaa puuttuvia linkkejä taidoissasi, ja toimii loogisena siltana asioiden välillä, mutta toisinaan pitää myös olla valmis heittämään palasia vanhasta osaamisestaan romukoppaan ja tuulettaa kaikki "no näin vaan on aina tehty" -mantrat pääkopasta. Ei riitä että oppii, miten, pitää myös tietää, miksi. Tutkimustietoa hevosesta on saatavilla valtavasti, ja sitä meidän kaikkien pitäisi pyrkiä hyödyntämään. Suomenhevosliiton Suomenhevosen kouluttaminen ratsuksi -kiertue tuntuu suorastaan edelläkävijältä pyrkimyksissään tuoda hevosenkoulutuksen nykyaikaista tietämystä Anna Kilpeläisen johdolla meidän "tavallisten pulliaisten" keskuuteen, helposti saavutettavassa muodossa, mutta asiaan on herätty myös isommilla tahoilla, osaltaan kiitos kevään suurien kohujen..

SRL järjestää syksyn 2015 ja vuoden 2016 aikana Hevosen hyvinvointi -koulutuskiertueen yhteistyössä Tuire Kaimion, Minna Tallbergin, Mintti Rautioahon ja Anna Kilpeläisen kanssa. Kiertueen starttaa koulutusilta Helsingissä 22.9. Vuosi 2016 on myös hevosen hyvinvoinnin teemavuosi Suomen Ratsastajainliitossa. Huikean hieno veto on myös Helsinki International Porsche Horse Show'n hevosten hyvinvointifoorumi, 4 Your Horse, jonka suhteen olen sen julkistamisesta asti itkenyt karvaita kyyneliä, mutta kahden vapaapäivän (ei, en ole täyspäisenä aamuvarhaisella töissä, jos show loppuu Helsingissä puoliltaöin) järjestäminen keskelle viikkoa tuntuu mahdottomuudelta, joten itse en kyllä paikan päälle valitettavasti pääse.

Suosittelen myös virittäytymään sunnuntaina 30.8. klo 10-15 tietokoneen ääreen, kun käyttäytymistieteisiin perehtynyt eläinlääkäri Tuulia Appleby pitää Viikissä kaikille avoimen luennon hevosten kognitiosta ja tunteista. Paikan päälle ei enää kuulijoita mukaan mahdu, mutta netistä luentoa pystyy livestreamina seuraamaan täällä ("Enter as a Guest"). Katselin samalla systeemillä Eläinten hyvinvointifoorumia viime vuonna, ja odotan tätäkin luentoa innolla. Luennon järjestävät yhteistyössä Helsingin yliopiston Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskus ja Operantit Ratsastajat ry. Yhteysongelmien vuoksi streamaus ei valitettavasti toiminutkaan..

Liebster Award

Long time no see, Liebster! Tunnustuksen/haasteen Ratsumäelle toimitti Suvililja.net, kiitos!

Ohjeet Liebster Award -haasteeseen:
1. Kiitä tunnustuksen antanutta bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkitä 11 Liebster Award -tunnustuksen saavaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa.

4. Keksi 11 uutta kysymystä valitsemillesi blogeille.

Ja seuraavanlaiset kyssärit esitettiin:

1. Mitä valokuva sinulle merkitsee?
Hyvin moniulotteinen kysymys! Uppoutumatta sen syvällisempiin taiteellisiin mietintöihin, sanon varmaan tyhjentävästi: muistoja. Minulle itselleni, ja toisten ilahduttamiseksi. Joku muiden silmissä täysin turha Instagram-näpsykin voi olla itselle hyvin tärkeä, ja palauttaa mieleen sen hetken, jonka muuten unohtaisi. Nykyään jaksetaan kovasti vouhottaa selfiekulttuurista ja siitä miten ihmiset elävät elämäänsä linssin läpi. En ymmärrä, itse olen aina elänyt elämääni linssin läpi.

2. Miksi juuri hevoset?

Tätä mietin usein hiljaa pienessä mielessäni. Minut on vaippaikäisestä asti systemaattisesti aivopesty hevoshulluksi, joten en tiedä kuinka peruuttamattoman syvälle hevoset ovat juurtuneet minun koodaukseeni, ja mitä normaalin ihmisen kehitykselle olennaista ne ovat syrjäyttäneet. Herää vain vastakysymys: mitä muuta, jos ei hevosia?

3. Mikä on ollut parasta tänä kesänä?

Elämäni ensimmäinen, täysi neljän viikon kesäloma oli aika ihana (vaikka kuluikin liian nopeasti). Minin ensimmäinen sijoitus kenttäkisoissa heinäkuussa Niinisalossa oli hieno juttu, samoin tietysti hyvin sujunut ensimmäinen tutustumisluokka Keuruulla, missä ratsukko saavutti Keski-Suomen kenttämestaruushopeaa.

Erityisen hauska, täysin extempore yllättänyt kokemus oli ystävän FB-kisassa voittama luksusilta Ruukinmyllyn kesäteatterin VIP-paljussa.

4. Millainen on tavallinen arkipäiväsi?

(Kysymys tuntuu erityisen karulta, kun huomenna on edessä töihinpaluu.) Kello soi päivästä riippuen ensimmäisen kerran joko 3:50 tai 4:50, ja sen kymmenen minuuttia saan autuaasti torkutellen yrittää paeta todellisuutta, ennen kuin on aivan pakko nousta. Käytän koirat ulkona ja syön aamupalaa, notkun netissä kunnes on pakko pukea ja lähteä töihin. Työt alkavat klo 6 tai 7. Päivät minä moppaan, moppaan ja moppaan vähän vielä. Kun moppaukset ovat ohi, lähden kotiin, Nyt kun olen vieraantunut säännöllisestä ratsastuksesta, illoista puuttuvat yleisesti ottaen harrastukset tai muut arkea piristävät poikkeukset, eli se on lähinnä sitten nettiä, Netflixiä ja koiria (ja tietysti kissojakin) kunnes on taas aika mennä nukkumaan, jos ei ole esim. Kymijoen Ratsastajien johtokunnan kokouksia tai muuta erikoista sekoittamassa pakkaa. Olen myös KJR:n Kuntohaaste-joukkueessa mukana, ja nyt hieman hiljaisen kesäpaussin jälkeen varmaan yritetään aktivoitua senkin saralla..

Kohta se on taas tätä

5. Miten keräät voimia arjen haasteisiin, mikä auttaa jaksamaan?

Mini on semmoinen aika kantava ajatus. Vaikka se on kaukana ja näen sitä harvoin, tiedän että sillä on asiat niin hyvin kuin vain pienellä ponihevosella voi olla, ja se pääsee tekemään asioita joista se tykkää. Yksi paikan päällä nautittu kisaviikonloppu riittää piristämään omaa mieltä pitkäksi aikaa, ja aina kisakalenteria ylös kirjatessa on jotain mitä odottaa. Ja Mini tulee joskus kotiin. En tiedä, koska. Mutta joskus. Lyhyellä tähtäimellä ajateltuna myös suklaa on aika hyvä juttu.

6. Mitä tavoitteita/suunnitelmia sinulla on loppuvuodelle?

Suomenratsujen Kuninkaalliset Ypäjällä on aina yksi vuoden kohokohdista. Kun yleensä siellä on ollut vain turistina, niin tällä kertaa olen peräti kahden hevosen taustajoukoissa: luonnollisestikin Minin, ja lisäksi 3-vuotiaiden laatuarvostelufinaaliin osallistuvan Kekkosen kanssa pitäisi astella ihan areenallekin, raippaihmisen ominaisuudessa. Ja taitaa olla Orikavalkadissakin vähän esittämishommia. Kiirettä pitää siellä, siis. Jos ja kun Ypäjältä hengissä selviää, kiihtyy KJR:n toimintakausi syksyä kohden ja hommia riittää niin suomenhevosten show-näyttelyn kuin seuranmestaruuskisojenkin järjestelyissä. Ja pitäisi varmaan se tilinpäätöksenkin valmistelu aloittaa vaihteeksi ihan hyvissä ajoin.. Oikein hyvä ihminen saisi myös KJR:n nettisivujen ulkoasua kohennettua, mutta ei nyt liikoja vaadita.

Tilinpäätösepätoivoa

Kameran kanssakin olisi varmasti syytä jatkaa harjoituksia, ainakin niin kauan kuin ulkokautta riittää, mutta mitään suurempia tavoitteita ei sillä saralla ole enkä ole alueen kisakalenteriakaan sen tarkemmin tutkinut. Mutta nyt kun luonnon värimaailma alkaa kellastua syksyä kohti, olisi entistä suurempi innostus päästä erilaisia poseerauskuvia ottamaan syyskesän lämpimissä sävyissä. Ja vaikka vähän sänkkärilaukkoja? ;)

7. Millaisia unelmia sinulla on?

Hevosia jos vielä pääsisi kasvattamaan. Haluaisin myös opetella kengittämään. Unelmaelämässäni olisin ehkä pienmuotoinen suomenhevoskasvattaja (pari varsaa vuodessa eli lähinnä tappiollista harrastustoimintaa) ja "päätyöltäni" varsapihaton pitäjä, joka saisi elää erakkona varsojen kanssa puuhaillen, ja käydä keräämässä lisätienestejä kengittämällä, tekemällä tallilomituksia yms.

8. Mikä on mottosi?

Mitään virallista elämänohjetta minulla ei ole. Enemmänkin sitä pessimisti ei pety -osastoa.

9. Mikä saa sinut erityisen hyvälle tuulelle?

Suklaa on aika hyvä. Hevoset. Pitkien matkojen ajaminen autolla ja kotiinpaluu. Kauniit maalaismaisemat. Kissat. Mad Max: Fury Road (jota en käynyt katsomassa elokuvateatterissa viittä kertaa wait who am I kidding yes I did). Hyvät kirjat. Hyvät ystävät.

Pitkän matkan jälkeen kotona

10. Oletko viime aikoina kokenut ahaa-elämyksen? Minkä?

En mitään niin suurta oivallusta, että sen vallan ahaa-elämykseksi luokittelisi.

11. Mitä haluaisit sanoa kollegoillesi?

Ohjeistuksessa annettiin vapaat kädet määritellä, kuka on kollega, joten vaikka itse olen vasta kastanut varpaitani true-kisakuvaajien altaaseen enkä syvemmälle taida koskaan uskaltaakaan, en viime viikonlopun Keuruun kenttäkisojen jälkeen voi kuin ihmetellä, miten te jaksatte? Pitkät päivät, matkat, kuvankäsittelyt? Ja kuvien toimituksen, laskutuksen, ja muut hommat vielä siihen päälle.. Ei, minusta ei tosiaan tule edes puolivakavissaan olevaa kisakuvaajaa ikinä :D

Huh, se urakka takana! Yleensä olen laiska ja livistän haasteen levitysosuudesta, koska olen niin hemmetin huono keksimään järkeviä kysymyksiä.. Ja nytkin yrityksestä huolimatta se jää puolitiehen, koska muuten tämä postaus tulisi roikkumaan luonnoksissa hamaan tulevaisuuteen, niin laitetaan rästijono nytkähtämään eteenpäin edes tältä osin.

Mitali-Mini iskee jälleen - Keuruu 15.-16.8.

Rästipostausjonossa olisi vähän muutakin työstettävää, mutta hoidetaan kisaviikonlopun muistelut tuoreeltaan alta pois, ennen kuin täti (sunnuntaina kääntyi mittariin taas yksi vuosi lisää..) unohtaa kaiken.. Miniponin luokse vei taas tieni, kun Keuruulla kisattiin 3-tason kenttäkilpailut, joissa ratkottiin myös muutamia aluemestaruuksia, mukaanlukien Keski-Suomen alueen yleinen kenttämestaruus. Minillä ja Lindalla oli edessä luokkanosto tuttariin, joka samalla oli mestaruusluokka, ja minut oli hevosenhoitovelvoitteiden lisäksi värvätty semiviralliseksi kisakuvaajaksi. Pitkiä päiviä oli tiedossa, kun Keuruulle saatiin kasaan kaikkiaan 65 starttia.

Ajelin Keuruulle perjantaina, koska lauantain puolella olisin saanut startata matkaan jo aamuyöstä. Myös Mini ja Linda olivat saapuneet kisapaikalle perjantaina, joten ilta sujui hevosen kanssa ja huomista kisapäivää valmistellessa. Loppuillaksi päädyin vielä pysäköinninohjaukseen vastaanottamaan viimeisiä hevoskuljetuksia. Kun lopulta, kai joskus yhdentoista jälkeen, pääsin kömpimään pihapiirin majoitusaittaan, ei unta tarvinnut kauaa odotella..

Aikainenhan se oli lauantain herätyskin, kun kisapäivä alkoi jo kahdeksalta. Hevosen syöttö, oma aamupala, karsinan siivous ja Minin kävelytys tuli hoidettua ennen ensimmäistä starttia, jolloin asettauduin tietysti kameran kanssa ratsastuskentän laitamille. Nikonin kanssa raksuteltiin menemään aamuauringon kirkkaassa loisteessa, kunnes oli aika mennä avustamaan Minin kuntoonlaitossa. Kun ratsukko lähti verkkaamaan (ensin kävelemään pellolle), kipaisin taas radan varteen.

Koska en ole vielä tätä uutta supervireen kouluponi-Miniä päässyt näkemään tositoimissa, piti sitä mennä vielä verkkamaneesiinkin hetkeksi ihmettelemään. Näytti oikein hyvältä!

Ja hyvältä se näytti radallakin. oikein sujuvasti seilasivat läpi Helppo B.3:n. Tehokas tulospalvelu naputteli tulokset niin nopeasti Equipe Onlineen, että ne sai melkein heti kurkistaa puhelimesta - 68.409 % ja siinä vaiheessa luokkaa kärkisijalle!

Ihnariskaponi ja ikuinen laihdutuskuuri..

Kun kaikki tutustumisluokan 22 ratsukkoa olivat koulukokeensa suorittaneet, piti johtosija täpärästi edelleen, tuloslistalla seuraavat tulivat alle puolen pisteen päässä, Minin ja Lindan tuloksen ollessa 47.4 virhepistettä.

Koska Keuruulla sekä koulu- että estekoe suoritetaan samalla kentällä, oli tuttarin jälkeen vielä vuorossa harrasteen koulu ennen kuin päästiin radanrakennukseen (välissä käytiin myös kävelemässä tuttarin maastorata). Harrasteen viimeinen koulustartti oli vähän ennen viittä, ja esteosuus alkoi helpon luokan suorituksilla muistaakseni kuuden aikoihin.

Olipa mukavaa pitkästä aikaa kuvata vähän "isompia" esteitä. Itse asiassa, minulla taitaa olla "aukko sivistyksessä" tuosta perus-kasikympistä ylöspäin, jos ei sitten jotain Horse Show'ta lasketa. En nimittäin äkkiseltään muista, olenko koskaan ollut kuvaamassa esim. kansallisia estekisoja muuta kuin joidenkin tuttujen hevosten starttien verran.. Ja Ypäjän kuninkaallisissa, tietysti.

Minille ja Lindalle kertyi kolme puomia eli 12 vp esteradalta, mikä heikensi asemia sijalle 11, ja nosti virhepistesaldon lukemiiin 59,4. Keski-Suomen mestaruudessa olivat kuitenkin vielä pronssimitalissa kiinni.

Hattua täytyy kyllä nostaa järjestäville seuroille, Ääneseudun Ratsastajille ja Keurusseudun Ratsastajille, ja niiden ahkerille talkooporukoille. Kilpailusuoritukset alkoivat lauantaina kello 8, ja viimeinen starttasi yhdeksän aikoihin esteradalle, ja toimihenkilöiden päivä oli tietysti sitä vielä pidempi. Itsekin tuli siinä kuvaillessa kierrettyä koko kenttä ympäri auringon siirtyessä ja lopulta laskiessa. Auringonlasku olikin aika turhauttava ajanjakso, kun hevoset hyppäsivät valosta varjoon, tai päinvastoin.. Tällaisen päivän jälkeen kyllä taas uni maistui, kunhan hevonen oli ensin hoidettu, tietenkin.

Sunnuntaina herätys soi seitsemältä, ja hevosten aamusyötön jälkeen sai vielä hetken jatkaa unia ennen aamupalalle lähtöä. Korpi-Jukolan tilalla tarjoillaankin monipuolinen, ihan hotellitasoinen aamupala, jolla jaksaa pitkälle päivään :) Hevosenhoitotoimenpiteet veivät taas aamusta osansa, ja ei aikaakaan kun kello alkoi lähennellä yhtätoista ja maastokokeiden alkamista. Hyvän kuvauspaikan löytäminen helppoon luokkaan vei hetken, ja jäinkin sitten luokkien välisen tauon ajaksi kävelemään vielä tuttarin radan läpi, jotta löysin esteen joka ei ollut voimakkaiden valon ja varjon ristiriitojen alla. (Lindalla oli siskonsa hevosenhoitoapuna, joten itse sain keskittyä kuvaushommiin.)

Alashyppy jännitti etukäteen, mutta hienosti meni

Starttivuorossa yhdeksäntenä radalle pyyhälsi Mini, ja aivan upeasti sujuikin ratsukolta ensimmäinen tuttarin maasto! Vain veteenmenosta oli hieman neuvoteltu, mutta virheitä siitä ei tullut, ja pienestä jumituksesta huolimatta oikein reippaassa ajassa (03:03, kun ihanneaika oli 03:16) pääsivät maaliinkin. Nollavirheillä siis maasto läpi!

Kokonaistuloksissa tämä riitti nostamaan pari pykälää ylöspäin kahdeksanneksi, kun kuusi sijoittui. Keski-Suomen alueen yleisessä kenttämestaruudessa ratsukko pääsi juhlimaan hopeamitalia :)

Tuttarin ja mestaruuksien palkintojenjaon aikana harrasteen maastokoe oli jo käynnissä, joten suosiolla pidin siinä kohti ruokatauon ennen maastoradalle palaamista. Harrasteen aikana en oikein enää löytänyt hyvää estettä kuvattavaksi, kun metsässä oli niin voimakkaat varjot (tosin, ei se jälki sitten tietokoneen näytöllä enää niin pahalta näyttänyt), ja oma kisakunto oli jo sen verran tapissa, että tyydyin suosiolla katsomaan viimeisiä ratoja ihan omin silmin enkä kameran linssin läpi. Vielä oli edessä pitkä matka kotiinkin.

Kuvia reissusta jäi harhalaukauksien karsinnan jälkeen noin 1800, herranen aika! Netistäkin niitä jo löytää täältä. Kyllä tästä sain taas hyvän muistutuksen, että ei minusta varmaan tule ikinä intohimoista kisakuvaajaa..

Mini ja Linda puolestaan ovat kohdistaneet tarmonsa rataestetreeniin lähestyessä Ypäjän kuninkaallisia ja Kasvattajakilpailua, johon osallistuvat estepuolella. Niin missä se kenttähevosten Kasvattajakilpailu viipyy? ;) Valmistautumista ehti myös haitata Minin pieni kesäflunssa, mutta onneksi se toipui siitä nopeasti. Kasvattajakilpailun lisäksi Ypäjällä on määrä startata pari verryttelyluokkaa alle, ja sunnuntaina 80 cm tasolla hypättävä samansukuisten joukkuekilpailu, jossa Mini toimii parina jaapelilaiselle ruunalle Pikku-Epeli. Kahden viikon kuluttua siellä sitten ollaan. Iik. Väkisinkin alkaa jännittää, vaikka mitään menestyspaineita ei tietenkään ole, jo osallistuminen on saavutus sinänsä.

Kansainvälisessä arabinäyttelyssä: KotHam City Open

Nikonin sisäänajo jatkui tänään viimeviikkoisten minihevosten hieman isompien sielunkumppaneiden, siis henkeen ja vereen show-hevosten parissa, kun Metsäkylässä järjestettiin ECAHO C Show eli kansainvälinen arabihevosnäyttely. Minulla kun on takavuosilta vähän arabihevostaustaa, saavat nämä jalot täysiveriset aina paatuneen suokkitädinkin sydämen sulamaan. Arabinäyttelyissä on hyvin omalaatuinen kulttuurinsa, ja kaikenlaisesta hevosten näyttelyesittämisestä kiinnostuneena on hyvin mielenkiintoista seurata, miten esittäjät saavat nämä räjähdyspisteeseen viritetyt liitokaviot pidettyä hyppysissään. Niinpä kesäloman alun kunniaksi suuntasin koko päiväksi ihastelemaan uljaita arabeja ja niiden taitavia esittäjiä.

Hoplaa! Mohaned Al Shaqab juhlii luokkavoittoaan

Päivä alkoi English Pleasure -ratsastusluokilla. 1A:n voiton vei ori Galileo, joka pärjäsi hienosti myös näyttelyluokissa ollen paras Suomessa syntynyt ori, ja monipuolisuutensa johdosta Allround Champion. On muuten aivan upean punainen ja häikäisevän kiiltävä hevonen, kuva ei edes tee oikeutta!

Näyttäviä raviliikkeitä esittelee ruuna Perlamor

Tamma Genesis oli "hukannut" varsansa..

Iso, huhtikuussa syntynyt Habibi oli muutenkin vähälukuisen näyttelyn ainoa maitovarsa

Tamma Samarah elämöi kunniakierroksella niin että tiputti ruusukkeensa..

 ..ja pitihän sitä sitten pelästyä :)

Päivän BIS-tittelin vei lumoavan upea ori Laurent, joka voitti myös Most Classic Head -palkinnon

Myös se esitti näyttävät hoplautukset

Kuvia matkasta tarttui karsintakierroksen jälkeen hieman alle 1500 ruutua.. Huhhuh! Akunkin sain loppumaan kesken ruunachampionaattien jaon, joten olin sitten loppunäyttelyn ajan kamerattomana, kun en ole vielä vara-akun hankintaa saanut aikaiseksi. Kiitettävän hyvin se akku kuitenkin kesti, sillä sarjakuvaus sen kun raksutti ja poistoon meni jo aivan valtavasti kuvia niitä läpi selatessa, en edes muistanut (uskaltanut) katsoa mikä oli kuvalukema alunperin. Voipi olla, että latailen näistä nettiin vain jonkun valikoidun parhaimmiston (jotka ehkä joka käsittelen), mutta tässä nyt ainakin blogin puolelle pari makupalaa :)

Minihevostapahtuma Harjussa

Reserve Supreme Champion: Longbridge Simply Daisy

Perjantaina pistin Facebookiin haun päälle - viikon kuluttua alkava kesäloma on oivaa aikaa Nikonin sisäänajoon, joten jonoon vaan kaikki valokuvausta kaipaavat. Samalla aukaisin myös Hevostapahtumat Kymenlaaksossa -kalenterin katsastaakseni tulevaa tarjontaa, ja mitäs ihmettä! Harjussa järjestettäisiin nyt lauantaina ja sunnuntaina Minihevostapahtuma! Täytyy sanoa, että sellainen aukko oli sivistyksessä, etten edes tiennyt Suomessa oikein minihevosnäyttelyitä järjestettävän, ja varsinkaan minua ei ollut saavuttanut tieto, että tällainen häppeninki löytyisi näinkin läheltä. Lauantai kului muissa merkeissä, mutta tänään oli aamulla ihan pakko ajella Harjuun ja tsekata, mitä Minihevostapahtuma oikein pitää sisällään. Minua kun kaikki näyttelykulttuuri kiinnostaa muutenkin, ja samalla olisi hyvä tilaisuus näyttää kameralle vähän maneesinsisuksia.

Luokkajako lauantain ja sunnuntain välillä oli minulle ihan hepreaa ilman tarkempaa perehtymistä, mutta sunnuntaina kuitenkin olivat ohjelmassa avoimet riimuluokat. Nämä sisälsivät niin näyttelyluokkia, kuin vähän erikoisempia ohjelmanumeroita, kuten agilityä ja liberty-luokan ("villi ja vapaa").

Northern Sky In Flames

Olihan noita pikkuhevosia kiehtovaa katsella, ja kieltämättä itsellekin heräsi monta kertaa sellainen ajatus, että mitä jos.. Ainahan minä olen siitä näyttelyshettiksestä haaveillut, mutta minihevonenhan voisi olla sellainen kompromissiratkaisu, joka samalla tyynnyttää sen näyttelyarabia himoavan sydämeni..? No, ihan niin tiheää näyttelytoimintaa näille ei vielä taideta järjestää että siitä oikein päätoimisen harrastuksen itselleen saisi, joten ehkä minulle toistaiseksi riittää vain se vähän isompi Mini-hevonen. Arabia janoavaa sydäntä sen sijaan koitellaan heti ensi lauantaina, 25.7. Metsäkylässä Ecaho International C Showssa.. Tältä päivältä latailin vähän kuvia jo nettiin, en tosin jaksanut niitä muokkailla (ihan kuin se yllättäisi ketään). Nikon pelitti ihan mukiinmenevästi maneesissakin näin ensikokeilemalta, ja saa tuosta varmasti parempaakin jälkeä irti, kun käyttäjä löytää kaikki vivut mitä veivailla.

Viikonlopun riennot jatkuvat: NR 11.-12.7.

Jatkokertomuksen edellisessä osassa siis käsittelimme lauantaista Suomenratsujen valtakunnallista näyttelyä Lammilla. Kun varsaluokan toiseksi sijoittunut 2-vuotias ori Kuukson Kaipaus oli suunnannut kotimatkalle, lähdimme menomondeon kanssa etenemään kohti Niinisaloa. Kello oli lähtiessä jo yksi, joten oli aika selvää, että näkemättä jäisivät Minin ja Lindan molemmat osakokeet siltä päivältä. Ajoaikaa 2,5 tuntia ja pakollinen varikkopysähdyskin oli ujutettava mukaan, jotta pääsin kuoriutumaan ulos näyttelyvermeistäni ja nappaamaan mukaan edes jonkun sämpylän, kun aamupalan nauttimisesta oli kulunut jo aika monta tuntia. Kun ei ehtisi, niin ei ehtisi, Matkalla oli tietysti pakko kurkata vähän tuloksia Equipesta, ja wou - koulussa ratsukko oli napsinut pisteitä tasan 70 % edestä ja oli komeasti luokassa toisena. Ja olihan hyvää tulosta kouluradalta vähän lupakin odottaa, juuri kävivät 1-tason kilpailuissa He C:2:n voittamassa 69,773 %:lla ja K.N.:ssäkin sijoittuivat toiseksi 64,8 %:lla. (Muistutan taas, että kannattaa tykätä Minin Facebook-sivusta, jos kiinnostaa pysyä ajan tasalla uusimmista kuulumisista.) Mutta silti 70 % ja kakkossija oli aika komea saavutus, ja oma, niin lyhyt, mutta kuitenkin niin pitkä, välimatka Niinisaloon tuntui entistä turhauttavammalta.

Perillä Niinisalossa olin jotakuinkin täsmälleen 15:45, kun harrasteen esteet siltä erää juuri päättyivät. Odottelin siis suosiolla trailerin luona, kun muuten oltaisiin varmasti menty ristiin, ja pian Mini ja Linda sinne saapuivatkin. Rataesteillä Mini olikin yllättäen löytänyt itsestään ihan uusia puolia, jotka kuulostivat hyvin Mimmumaiselta toiminnalta. Onhan tässä jo aika monta vuotta ihmetelty, koska, jos koskaan, tossukkavarsasta alkaa todella paistaa emänsä elkeet läpi.. :) Kovalla draivilla oli menty rata läpi, eikä ratsastaja oikein ollut varautunut siihen, kun tällaista Miniä ei ole vielä alleen saanutkaan. Mini jopa oli koittanut hyökätä vähän jokaiselle näköpiirissä olevalle esteelle, että jospa hyppäisinkin tämän seuraavaksi - ah, klassista Mimmua! Ei sillä, että Mimmu-piirteissä olisi mitään negatiivista, mutta kun näin tappavan tasaisesta taapertajasta alkaa paljastua esteille ja vauhdille sykkivä kilpurin sydän, onhan siinä uudelleenasennoituminen edessä ratsastajalla, etenkin jos tämä muutos tapahtuu radikaalilla harppauksella juuri esteradalle astellessa. Tuloksena oli kuulemma "ainakin" kaksi puomia, ja 8 vp:ksi tulos myöhemmin varmistui. Hyvät kouluprosentit pitivät kuitenkin ratsukon kahden osakokeen jälkeen aika korkealla sijalla, 7./46, ja pistepuolella lukema oli -53. Kenttäummikko hevosenomistaja alkaa jo ehkä kohta ymmärtää, miten noita virhepisteitä kertyy ja miten niitä tulkitaan..!

Kunnon taluttelujen jälkeen Mini sai siirtyä traileriin odottelemaan, kun käytiin vielä porukalla kävelemässä harrasteen ja tuttarin maastoradat läpi. Harrasteen rata oli pitkälti sama kuin toukokuun kisoissa, mutta pieniä muutoksia ja kaksi uutta estettä sinne kuitenkin mahtui. Siniharmaata kulmaestettä (sehän se kai oli?) ratsukko oli päässyt hyppäämään jo edellisellä viikolla treeneissä eikä se Minin mielestä ollut sen kummoisempi ilmestys, mutta risueste, jossa oli vähän läpihypättävääkin, odotteli mutkan takana piilossa kysymysmerkkinä. Kun radat oli kierretty, suunnattiin autojen keulat kohti majapaikkaa, missä Minikin pääsi vielä illaksi tarhaamaan. Illan päätteeksi kipaistiin vielä Kankaanpäähän pizzalle ja pakko sanoa, että söinpä sitten elämäni isoimman ja parhaimman pizzan! Tai siis, yritin syödä, sillä vaikka tuon varsin toiminnantäytteisen päivän mittaan en aamuvarhaisella väkisin alasängetyn rahkan lisäksi ollut kuin yhden sämpylän matkalla syönyt, oli puolikkaan jälkeen pakko tunnustaa lätty voittajaksi ja viedä loput takaisin kämpille. Että kiitos vaan Ege Kebab & Pizzeria, tänne tullaan kyllä toistekin. Vielä suihkuun huuhtomaan päivät hiet ja pölyt, eikä nukahtamista tarvinnut juuri odotella kun lopulta sain pääni tyynyyn painettua. Päivän aktiivisuustasosta jotain kertoo se, että askelmittari kellotti kymmentä kilometriä, mutta siitä puuttuvat kaikki näyttelykilometrit kun puhelin oli repussa autossa..

Sunnuntaiaamuna ruokin ja tarhasin Minin ja pikkuhiljaa käynnistyttiin kohti uutta päivää. Kun matkakumppani starttasi tuttaria, ei tällä kertaa käyty aamupäivän maastoratoja katsomassa, kun sen verran lyhyeksi aikaa olisi vain ehtinyt. Pakattiin, järjesteltiin ja laitettiin hevoset matkavalmiuteen, ja lähdettiin melkein aikataulussa kohti kisapaikkaa. Minin ja Lindan starttiaika oli vasta 16:29, joten seurattiin jonkun aikaa tuttaria useammankin esteen luona. Uusi kamerani sai tulikasteen tässä välissä, kun en sillä ollut vielä ehtinyt minnekkään hevosia vielä kuvaamaan. Vähän piti hakea tuntumaa, että saisi ehkä Ministäkin jonkun kuvan otettua. En ole vielä juuri kuvia ajatuksen kanssa läpi käynyt enkä sitä nyt tätäkään postausta varten jaksa tehdä, jos aion saada tämän uloskin joskus. Katsotaan, jos kuva-analysoinnille ja kameran ensituntuman kommentoinnille liikenisi ihan oma kirjoituksensa.

Kun tutustumisluokan viimeinen lähtijä oli saatu maaliin, palattiin trailerille, missä purettiin Ministeri ulos ja puettiin varusteet ylle. Ja sitten terhakas ratsukko suunnisti kohti verryttelyaluetta.

Itse siirryin jo hyvissä ajoin radan toiseksi viimeisen esteen luo, että saisi edes jonkun hyppykuvan talteen tältä reissulta, ja sieltä pystyi kuitenkin verryttelyä ja lähtöä seuraamaan jotenkuten. Mini teki taas suloisia babykeulimisiaan ja muita pörhöilyjä, eikä tällä kertaa niitä kierroksia tarvinnut siihen virittää, vaan moottori kuumeni ihan omasta takaa. Tästä tulee vielä ihan Mimmu tästä hevosesta! :3

Radalle Mini ponkaisi tietenkin kuin tykin suusta, ja laukkaavien kavioiden kumu metsän takana kieli siitä että radalla edetään ja aika kovaa. Joku kannustuskarjahduskin taisi Lindalta päästä siellä risun luona, mutta sen verran nopeasti palasi Mini näkyviin, että selvästikin sieltä oli ensimmäisellä yrittämällä yli tultu. Tuolle toiseksi viimeiselle esteelle Linda himmaili jo selvästi, ja esteen jälkeen vilkaisi kelloa ja lyhensi laukkaa entisestään. Maaliin saapuivat ihanneajan sallitun alituksen puitteissa, joten nolla maastosta ja lopputulokseksi jäi se -53.

Ilme kertoo kaiken?

Ponski sai tietenkin asiaankuuluvat jälkihoidot ja itse kävelytin sitä vielä tosi pitkän lenkin. Viikonlopun suoritukset eivät ainakaan hevosen jaloissa painaneet, se harppoi tyytyväisenä menemään vailla väsymyksen merkkiäkään. Kun lopulliset tulokset varmistuivat, sijoitukseksi paljastui neljäs! Iloisia naamoja pakkautui kukin autoihinsa kohti pitkää kotimatkaa.

Seuraava kenttästartti Minillä on näillä näkymin Keuruulla 15.-16.8., ja silloin menevät tutustumisluokan. Treenin täysteho taitaa kohdistua ensisijaisesti rataesteisiin, sillä Suomenratsujen Kuninkaalliset ja Kasvattajakilpailu siintävät jo "uhkaavasti" näköpiirissä. Etenkin jos tämä uusi Mini on tullut jäädäkseen, pitää siihen löytää säädöt kohdilleen.

Itse taas pitäisi vielä viikko jaksaa pusertaa töitä ennen kesälomaa. Loman kohokohta (noiden Keuruun kisojen ohella) taitaakin olla Suomenhevosliiton järjestämä suomenhevosen kouluttaminen ratsuksi -jatkokurssi Kiuruvedellä 8.-9.8. Ajatus kaksipäiväisestä kurssista houkutteli heti, ja kun ajankohtakin sattui sopivasti lomille, tästähän tuli ihan täydellinen pikku irtiotto kylpylähotelliin yhdistettynä. Vielä koitan löytää matkaseuraa reissulle.. Yksipäiväinen peruskurssi oli todella antoisa, joten odotan paljon myös tältä jatkokurssilta. Ja miksi vähempää olisi syytäkään odottaa, kun kurssia pitää Anna Kilpeläinen.

Viikonlopun riennot osa 1.. SuoRan valtakunnallinen näyttely

Menneelle viikonlopulle sattuikin tuplabuukkaus.. Vaikka minulla on Minin kisakalenteri (ainakin alustava sellainen) ja muiden heppamenojen listaus ollut tietokoneen työpöydällä muistilappuna auki jo alkuvuodesta, onnistuin kuitenkin jättämään tarkistamatta, oliko minulla jo ohjelmassa jotain, kun pyydettiin esittämään Kuukson Kaipausta SuoRan valtakunnalliseen näyttelyyn. Krista kuulee sanan näyttely, Krista hihkuu automaattisesti "joo!" :D No ennemmin tai myöhemmin tajusin vilkaista kalenteriani ja aivan - siellähän oli Niinisalon kenttikset 11.-12.7. kun näyttely järjestettiin 11.7. Eihän siinä sitten auttanut kuin jännityksellä odottaa niin näyttelyn kuin kilpailujenkin aikatauluja.. Lammi onneksi sattui suoraan matkan varrelle Niinisaloon täältä lähtiessä, joten ylimääräistä kiertoa siitä ei seuraisi. Lopulta saatiin listoja, ja 2-vuotiaiden varsojen luokka sitten onneksi alkoi jo heti kymmeneltä, ja parhaan varsan valinta oli ilmoitettu alkavaksi klo 12. Minin koulustartti oli puoli kolmen aikoihin, ja matka-aikaa välille Lammi-Niinisalo kertyisi noin 2,5 tuntia. Selvää siis oli, että sikäli kun parhaan varsan kehään jatkuisi tie, ainakin koulurata jäisi näkemättä, mutta elättelin vielä toiveita rataesteiden suhteen.

Niinpä sitten ohjasin menomondeon lauantaiaamuna kohti Lammia ja Friisin tallia. Perillä odottikin siinä yhdeksän aikaan pelkkiä kysymysmerkkejä, kun minkäänlaista selvää opastusta esim. parkkialueesta ei ollut paikalla.. Lopulta joku tuli heinäpellolle ohjailemaan liikennettä ja sain omankin autoni parkkiin ("jonnekin sinne sivuun" - ja vähän myöhemmin sitä sitten pyydettiin siirtämään, ettei se ole väliajan valjakkonäytöksen tiellä, tosin kun paikalla ei edelleenkään ollut mitään opastusta asiasta, maratonesteinä toimivien pyöröpaalien viereen jätetty hajurakokin oli pian autoilla täytetty). Kävin vaihtamassa vaatteet ja pian Team Qxo:n hevoskuljetus oli myös saapunut paikalle. Groomitiimi puunasi Ukon näyttelykuosiin ja minä sain sitten napata valmiin hevosen mukaani verkattavaksi. Kevään varsanäyttelyssä Kouvolassa meillä oli hieman erimielisyyksiä askellajien esittämisen suhteen ja syksyn komea ysi ravista kalpeni seiskaksi, joten nyt oli pieni revanssin paikka. Nyt ravi kuitenkin lähti jo verkassa tosi hyvin ja suunnankin sai valita esittäjä.

Poisjääntejä oli 2-vuotiaissa useampi, joten eipä aikaakaan kun oli jo Ukon vuoro kehässä. Liikkeet se esitti hyvin, mutta rakennearvostelu meni vähän pyörimiseksi.

© Essi Pasanen

Oman arvosteluvuoron päätteeksi ei saatu tietoon sen enempää palkintoa, pisteitä kuin lausuntoakaan, eikä tuolla mitään kuulutusta ollut muutenkaan. Kun aikamme oltiin palloiltu hoomoilasena luokan loppumisen jälkeen (välissä vielä odotettiin yhtä koko näyttelypaikalta puuttuvaa hevosta), saatiin lopulta lypsettyä tieto että Ukko jatkaa kuitenkin parhaan varsaan valintaan. Siinä vaiheessa kello oli jo niin paljon, ettei hevosta kannattanut laittaa enää takaisin koppiinkaan, joten jatkoin sen viihdyttämistä hölkkäämällä pitkin heinäpeltoa ennen kuin lähdettiin kohti kehää 1, jossa varsaluokan loppukehä oli. Ykköskehä siis oli jonkun matkan päässä heinäpellolla olleista kehistä 2 ja 3. Ja perille päästyä ykköskehä paljastui noin 10 x 20 metrin upottavaksi hiekkalaatikoksi, ehkä pieneksi tarhaksi? Kun viimeisetkin kolmevuotiaat oli arvosteltu, huudeltiin meitä sisään kehään. Omista tai kilpakumppaneiden pisteistä ja palkinnoista ei edelleenkään ollut tietoa, mutta siinä vaiheessa selvisi jo sen verran, että parhaan varsan valintaan kutsuttiin 38 pistettä tai enemmän saaneet hevoset.

Kehää kierrettiin ja kierrettiin ja samaa tahtia nousi kierrokset Ukonkin korvien välissä. Ja vähän myös omien korvien välissä, sen verran tiukille veti aikataulu, kun olin saanut Niinisalosta väliaikatietoja, että Linda aikoi mennä rataesteet aika suoriltaan koulun jälkeen, kun siinä oli harrasteen esteitä 15:45 asti..  Ja kehää vain kierrettiin. Välillä otettiin ravipätkää ja sitten taas kierrettiin. Välillä seistiin ja odoteltiin (paitsi Ukko) ja sitten taas kierrettiin. Kehästä kuulemma puuttui vielä yksi hevonen. Jaaha. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen se suvaitsi saapua paikalle, ja pikkuhiljaa päästiin sitten sijojakin ratkomaan. Ukko liiteli itsensä varsaluokan 2. sijalle II+ palkinnolla ja 39 pisteellä, joten meni hyvin, muttei minun kannaltani liian hyvin ;) Siispä Ukko ja Team Qxo suuntasivat kotimatkalle, ja minä ripeästi, joskin jo vähän luovutusmielialalla, kohti Niinisaloa. Kun ei ehtisi, niin ei ehtisi. Mutta jätetäänpä se seuraavaan postaukseen.

Vaikka tuloksen puolesta meidän tiimillä olikin hyvä päivä, täytyy kyllä sanoa että tämä näyttely oli puitteidensa ja järjestelyidensä puolesta aika hämmentävä kokemus. Kuulutusten puute ja koko se "emmätiiä"-meininki oli iso miinus, ja oli aika vaikea pysyä kärryillä näyttelyn kulusta. Jokusen valtakunnallisen kun on aiemmin kiertänyt ja yhtä ollut mukana järjestämässäkin, niin kyllä tästä se tietty tilanteen vaatima arvokkuus puuttui. Oliko toimihenkilöitä liian vähän vai mistä kiikasti, mutta aikamoinen sirkus tämä oli.

Okei. En malta. Pieni teaseri. Ensi kertaan!