Ne pienet hetket

Onko missään mitään järkeä? Tässä olen tullut paljonkin ajatelleeksi sitä. Kun pitkäaikaiset haaveet ja melkeinpä itsestäänselvyytenä pidetyt tulevaisuudensuunnitelmat menevät kertaheitolla uusiksi, sitä kyseenalaistaa valintojaan ja miettii, tuliko kuitenkaan tehtyä sitä oikeaa päätöstä.

Kyseenalaistaa itseään ja taitojaan. Minullahan on nyt kolmevuotias hevonen työstettävänä, herranjumala. Selviänkö minä siitä? Osaanko minä? Teenkö minä sen kanssa liikaa, teenkö minä sen kanssa tarpeeksi, mitä jos jokin menee pieleen?

Sitten tulee niitä hetkiä. Niitä hetkiä joina muistan että luotan tuohon hevoseen kuin kallioon, ja se luottaa minuun. Hetkiä joina muistan, että se on maailman rohkein, viisain, rehellisin, helpoin pieni hevonen, joka aina tietää mitä siltä ollaan pyytämässä, jo ennen kuin siltä ehtii mitään pyytää. Joka oppii kaiken kerrasta ja lähtee aina hyvällä mielellä töihin. Jonka kanssa me ymmärrämme toisiamme. Ja niiden hetkien kautta ymmärrän, että ehkä se todella on Minun Hevoseni, vaikka olen tähän asti itselleni vakuutellutkin, että se on vain läpikulkumatkalla.

Ja niiden hetkien voimalla sitä on vain mentävä eteenpäin, silloinkin kun tuntuu, että missään ei ole mitään järkeä. Ehkä kaikessa kuitenkin on järkeä, jokin tarkoitus taustalla. Mimmun lähdöstä uuteen kotiinsa tuli kuluneeksi tänään neljä viikkoa, ja eilen sain kai jonkinlaisen ahaa-elämyksen asian suhteen, pystyin muotoilemaan sanoiksi jotain mikä on kiertänyt päässäni jo pidemmän aikaa. Mimmu antoi ja opetti minulle paljon. Se oli upea ensihevonen, herkkä, rehellinen mutta pohjattoman kärsivällinen opetusmestari, jonka kanssa tämä ikänsä puskaratsastajaksi itsensä laskenutkin sai kiinni siitä, missä Ratsastuksessa oikein on kyse. Valehtelematta opin yksin Mimmun kanssa neljässä vuodessa enemmän kuin sitä edeltäneen 15 ratsastusvuoden aikana. Ja se antoi minulle Minjan. Tuon täydellisen pienen hevosen. Ehkä kaikki kuitenkin meni niin kuin pitikin?